Avaukset, joissa kristinuskon helvettikonseptin psykoottisuutta on analysoitu rationaalisesti ja nykyaikaiseen länsimaiseen moraalikäsitykseen nojaten, saavat tältä palstalta yleensä äkkilähdön. Se antaa minulle toivoa siitä, että innokkaimmatkin kanssaeläjiään helvettiin siunaajat sisimmissään ymmärtävät, että ikuinen kärsimys ilman pätevää syytä ei korreloi keskivertokansalaisen oikeustajun kanssa. Helvettikonsepti on niin totaalisessa ristiriidassa ihmiseläimelle lajityypillisen empatian- ja solidaarisuudentunteen kanssa, että sitä analysoivien avausten torjuminen on ymmärrettävä defenssi.
Tietenkin on mahdollista, että syy avaukseni poistattamiseen oli astetta maallisempi: Jotka osaavat kirjoittaa, kirjoittavat. Jotka eivät osaa kirjoittaa, poistattavat.
Poistettu avaus
Helvetti on paha paikka. Siellä itketään ja huudetaan. Syntiset palavat ja tuska on sanoinkuvaamaton. Kärsimys on fyysistä, yhtä todellista kuin kärsimys tässä elämässä. Ruumiitamme poltetaan ja revitään kappaleiksi, perkeleet kärventävät hehkuvilla raudoilla. Mikä pahinta, tuska on loppumatonta, ikuista, ad infinitum.
Suomalaiset ovat suhteellisen sekulaarista kansaa. Useat eivät täyttäne taivaspaikan kriteereitä, ainakaan jos Suomi24-palstan fundamentalisteihin on uskominen. Esimerkiksi minä tulen palamaan helvetissä ja se tulee sattumaan niin, ettei teistä kukaan ole kokenut sellaista tuskaa koskaan. Hirvittävä rikokseni - en usko Jumalaan. Kenties monen luterilaisen uskosta luopunut lapsi, vanhempi, sisko, veli - kammottavaa parkua helvetissä, kun jäseniä revitään irti ruumiista. Suuri osa kadulla vastaan kävelevistä tapakristityistä - ikuisiin liekkeihin palamaan.
Yleensä ihmiset tuntevat solidaarisuutta lajitovereitaan kohtaan ainakin tässä todellisessa elämässä. En ole täydellinen ihminen, mutta katsoisin empatian yhdeksi positiiviseksi piirteeksi itsessäni. Ahdistun toisten ihmisten kärsimyksestä. Tunnen surua, kun jollekin tapahtuu jotakin pahaa. En ole niin misantrooppinen, että toivoisin ikuista kärsimystä ihmiselle, joka ajattelee tai uskoo toisin kuin minä. Tästä syystä minua on pitkään vaivannut se, kuinka luontevasti joiltakin käy toisten ihmisten kärsimykseen toivottaminen: Että esimerkiksi väärin uskoville lankeava loputon tuska on oikeus ja kohtuus.
Olen kiinnostunut tietämään, minkälaisia ajatuksia helvettiin joutuvien ihmisten kohtaaminen herättää niissä ihmisissä, jotka ovat omasta taivaspaikastaan varmoja. Miltä tuntuu jokapäiväisessä elämässä tietää, että ainakin tuo, tuo ja tuo, ehkä tuokin ihminen tulee jonakin päivänä kohtaamaan tuskat, joita kukaan ei voi käsittää. Onko se ahdistavaa? Onko se pelottavaa? Onko se yhdentekevää? Vai peräti kiehtovaa? Herättääkö se sääliä? Vai sadistista vahingoniloa? Huojennusta; "onneksi en minä, vaan tuo toinen"?
Helvettiin joutuvana haluaisin tietää.
Tietenkin on mahdollista, että syy avaukseni poistattamiseen oli astetta maallisempi: Jotka osaavat kirjoittaa, kirjoittavat. Jotka eivät osaa kirjoittaa, poistattavat.
Poistettu avaus
Helvetti on paha paikka. Siellä itketään ja huudetaan. Syntiset palavat ja tuska on sanoinkuvaamaton. Kärsimys on fyysistä, yhtä todellista kuin kärsimys tässä elämässä. Ruumiitamme poltetaan ja revitään kappaleiksi, perkeleet kärventävät hehkuvilla raudoilla. Mikä pahinta, tuska on loppumatonta, ikuista, ad infinitum.
Suomalaiset ovat suhteellisen sekulaarista kansaa. Useat eivät täyttäne taivaspaikan kriteereitä, ainakaan jos Suomi24-palstan fundamentalisteihin on uskominen. Esimerkiksi minä tulen palamaan helvetissä ja se tulee sattumaan niin, ettei teistä kukaan ole kokenut sellaista tuskaa koskaan. Hirvittävä rikokseni - en usko Jumalaan. Kenties monen luterilaisen uskosta luopunut lapsi, vanhempi, sisko, veli - kammottavaa parkua helvetissä, kun jäseniä revitään irti ruumiista. Suuri osa kadulla vastaan kävelevistä tapakristityistä - ikuisiin liekkeihin palamaan.
Yleensä ihmiset tuntevat solidaarisuutta lajitovereitaan kohtaan ainakin tässä todellisessa elämässä. En ole täydellinen ihminen, mutta katsoisin empatian yhdeksi positiiviseksi piirteeksi itsessäni. Ahdistun toisten ihmisten kärsimyksestä. Tunnen surua, kun jollekin tapahtuu jotakin pahaa. En ole niin misantrooppinen, että toivoisin ikuista kärsimystä ihmiselle, joka ajattelee tai uskoo toisin kuin minä. Tästä syystä minua on pitkään vaivannut se, kuinka luontevasti joiltakin käy toisten ihmisten kärsimykseen toivottaminen: Että esimerkiksi väärin uskoville lankeava loputon tuska on oikeus ja kohtuus.
Olen kiinnostunut tietämään, minkälaisia ajatuksia helvettiin joutuvien ihmisten kohtaaminen herättää niissä ihmisissä, jotka ovat omasta taivaspaikastaan varmoja. Miltä tuntuu jokapäiväisessä elämässä tietää, että ainakin tuo, tuo ja tuo, ehkä tuokin ihminen tulee jonakin päivänä kohtaamaan tuskat, joita kukaan ei voi käsittää. Onko se ahdistavaa? Onko se pelottavaa? Onko se yhdentekevää? Vai peräti kiehtovaa? Herättääkö se sääliä? Vai sadistista vahingoniloa? Huojennusta; "onneksi en minä, vaan tuo toinen"?
Helvettiin joutuvana haluaisin tietää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.