Neuvostoliiton testamentti

Jeltisinin aikana 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kun Venäjä oli valtavassa kriisissä, jota Jeltsin oli kyvytön ratkaisemaan, hän teki salaisen aloitteen Karjalan myymisestä Suomelle. Presidentti Koivisto ei ollut kiinnostunut asiasta. Koivisto toimi järkevästi ja kylmäverisesti, kuten Baltian maiden tapauksessa muutamaa vuotta aikaisemmin. Koivisto osoitti todellisen ulkopoliittisen suuruutensa. Hän todisti olevansa Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen aito ulkopoliittinen perillinen. Koivisto ei halunnut hukata naapuruussuhteiden pääomaa käyttämällä Venäjän tilapäistä heikkoutta hyväkseen, kuten suomalaiset lyhytnäköisesti Tartossa tekivät v. 1920. Koivisto tunsi historian ja oli ymmärtänyt sen opetukset.

Venäjä on kahdesti antanut Suomelle sen mitä Suomessa kutsutaan "Karjalaksi" (eli perinteisesti itäisen, ortodoksisen ja venäläisen Karjalan kaikkein läntisimmän osan): v. 1811, kun venäläistä Suomen suuriruhtinaskuntaa muodostettiin, ja v. 1920, kun itsenäisen Suomen suhteet vanhaan emämaahansa määriteltiin Tarton sopimuksessa, joka oli huono sopimus, koska se ei ottanut huomioon sitä, että vaikka Suomen suuriruhtinaskunnan raja kelpasikin kahden Venäjän osan väliseksi rajaksi, se ei sopinut Venäjästä erillisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliseksi rajaksi, koska raja kulki liian läheltä Pietaria ja Muurmannin rajaa. Sitä olisi joka tapauksessa pitänyt korjata v. 1920 jälkeen. Jos suomalaiset olisivat noudattaneet jo 1920- ja 1930-luvulla myöhempää Paasikiven ja Kekkosen aktiivista ulkopolitiikkaa, he olisivat itse tehneet aloitteen rajojen korjaamisesta. Suomen passiivisuus johti siihen, että v. 1939 suomalaiset neuvottelijat joutuivat pakkotilanteen eteen.

SUOMEN VÄÄRÄ POLITIIKKA johti koko "Karjalan" menettämiseen eli palauttamiseen Neuvosto-Venäjälle v. 1940. Tätä mieltä oli Paasikivi jo tuolloin ja muutkin järkevät poliitikot - kuten Kekkonen - viimeistään v. 1944 jälkeen. Paasikiven ystävälliset naapurisuhteet Neuvostoliiton kanssa vakiinnuttanut politiikka hankki Suomelle takaisin Porkkalan jo v. 1956. Kekkonen, Paasikiven työn itseoikeutettu jatkaja, yritti ehdottaa venäläisille myös Viipurin palauttamista. Uskon tämän olleen hänen jonkinlainen salainen pitkän tähtäimen tavoitteensa Neuvostoliiton politiikassaan. Jos Hruštšov ei olisi kukistunut Neuvostoliitossa v. 1964, Kekkonen olisi saattanut onnistuakin. Brežnevin aikana Neuvostoliiton linja koveni jälleen.

Ei Venäjä varsinaisesti Viipuria enää tarvitse, ainakaan turvallisuuspoliittisesta syistä. Mutta haluaako Suomi todella liittää itseensä vanhan venäläisen kaupungin? Koivisto ei nähnyt sellaisessa järkeä 1990-luvun alussa. Suomessahan koetaan eräillä tahoilla jo muutenkin aivan sairaalloista pelkoa Suomen venäläisvähemmistön kasvusta (jota yhtä kaikki suomalaisten on mahdoton pysäyttää). Yhä harvempi suomalainen haaveilee venäläisten alueiden liittämisestä Suomeen. Mennyttä mikä mennyttä. Saksa on hyväksynyt Sleesian ja Itä-Preussin menetyksen, Puola ei vaadi Vilnaa takaisin, Romania ei haikaile Bessarabiaa. "Karjalan palauttamisaate" Suomessa on sekin kuolemassa luonnollisen kuoleman.