Perhe nuoren näkökulmasta

Majailen tosiaan tässä vanhempieni ja veljeni kanssa samassa talossa vielä ainakin kolme vuotta.
Pidän kyllä perheestäni. Tykkään viettää heidän kanssaan laatuaikaa, mutta mahdollisuudet siihen ovat laskeneet. Ei tule edes lautapeliä pelattua yhdessä kuin ehkä 10 kertaa vuodessa, aina vain parin perheenjäsenen kesken, ei ikinä kaikki yhdessä.
Ongelmia on yhtä lailla riittänyt, ja lähiaikoina niitä tuntuu olleen enemmän. Siihenkin on syynsä..
En siis voi valita yhtä adjektiivia mainituista sanoista, sillä minulle he ovat sitä kaikkea.
Veljeni kanssa en ole riitatilanteissa ikinä pystynyt sovittelemaan. Siksi ´´kinastelumme´´ ovat vain pahentuneet. Vanhempani eivät koskaan puutu asiaan, edes silloin kun veljeni alkaa kutsumaan minua alistavilla ja törkeillä sanoilla - mitä minä en tee - jolloin suhtautumiseni heihinkin kärsivät. Sekin vaikuttaa suhteisiimme. Olen puhunutkin siitä heille, ei minkäänlaista reaktiota. Sanoja vain, ei tekoja.

Perheenjäseneni eivät juo merkittävästi. Ja kyllä todellakin välillä haluaisin vain karata pois. Ilmapiiri on usein erittäinkin ahdistava. Eikä yksityisyyttä ole paljon. Ei paikkaa missä itkeä, jossa kukaan ei kuulisi.
En pysty puhumaan heille monistakaan asioista. En tunne olevani millään tapaa vapaa enää. Ilman kavereitani tuskin pysyisin enää maan pinnalla täysjärkisenä. Päälleni on kaadettu paljon velvollisuuksia, enkä halua muidenkaan kärsivän omista laiminlyönneistäni kotitöiden tms kannalta. Joudun olemaan koirahankkeemme takia paljon enemmän kotona, olisi varmaan pitänyt harjoitella sitä aikaisemmin - ihan vain kotona olemista. Nyt se tuntuu tekevän minusta hullun. Joka kerta - harvoin, kun olen poissa kotoa vapaa-aikanani, saan kuulla huudot, ellen ole ilmoittanut siitä aikaisemmin.
Ristiriitoja monista asioista on paljon. Nytkin voisin sanoa olevani vihainen jostakin asiasta kaikille, mutta turhaa lietsoa vihaa. Nämäkin asiat kuitenkin nostetaan esiin taas seuraavassa riitatilanteessa. On asioita, joista ei vain pääse eroon.