Minulla ei ole omia kokemuksia siitä, kuinka kirkon edustajat lohduttavat ihmisiä kriisitilanteessa, mutta kiinnostaisi kyllä tietää, mitä siinä konkreettisesti sanotaan. Minulla on joitakin aavistuksia siitä, mitä noissa tilanteissa tapahtuu, mutta en halua johdatella mahdollisia kommentoijia millään tavalla.
Onko joku siis päässyt osalliseksi esimerkiksi papin konkreettisesta kriisityöstä? Tai edes kuullut? Kuinka se kulkee?
Onko joku siis päässyt osalliseksi esimerkiksi papin konkreettisesta kriisityöstä? Tai edes kuullut? Kuinka se kulkee?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Omia kokemuksia ei oo mutta oon kuullu ja uutisistakin lukenu, että ainakin pikkupoikia papit lohduttaa ottamalla syliin ja pökkimällä nahkasauvalla.
Se riippuu kokonaan siitä kirkosta ja sen papeista jossa käyt, tai joka on lähellä kotiasi. Heidän kanssaan voi yleensä jutella kokouksen jälkeen, ja he jäävät yleensä mielellään keskustelemaan jonkun kanssa, joka haluaa jutella. Parempaa sivua en Netistä näin äkkiä löytänyt, tässä ei kyllä vastata täysin suoraan kysymykseesi, mutta niin se on, että se on kiinni niistä papeista, joille haluat jutella.
http://www.juhlitaan.net/hynninen.php?ots_id=1047
No papit tietysti kertoo, että jumala nyt halusi näiden pahojen ja syntisten ihmisten kuolevan,
että repikää omaiset siitä. Ja tämän päälle näitä ihmisiä vielä kidutetaan ikuisesti helvetissä
kuolemansa jälkeeen, samaisen jumalan tahdosta. Tämä varmaan lohduttaa omaisia suuresti.
Et saisi heiltä nimittelyä osaksesi vaikka menisit sinne repaleisissa ryysyissä ja pahalle haisevana, he ovat seurakunnan "paimenia" joiden täytyy ottaa kysyjien kysymykset tilaisuuksien jälkeen huomioon. Rohkeasti vain nykäisemään hihasta, lupaan ainakin sen, ettei se henkilö sinua pure!
No voihan sitä mennä kokemusta hakemaan papin kriisityöstä "ihan omaksi huvikseen". Tosin se vaatii sen että jotain ei niin huvittavaa ensin tapahtuu. Kuten Espoon ammuskelu/koulusurmat/tsunamit jne. Jaksamista kaikille.
onhan heillä sellaisia oltava, se kuuluu siihen heidän työhönsä, ei ole kiire lähteä heti pois, ainakin kirkkokahveille he yleensä menevät keskustelemaan ihmisten kanssa, jos se kuuluu tilaisuuden jälkeen asiaan. Myös seurakuntien sivuilla on heille sähköpostiosoitteita, joten kirjoittamallakin voi ottaa yhteyttä, ne huomioidaan sieltä hyvin.
Lienetkö koskaan rukoillut kenenkään kanssa vai pidätkö sitä ajanhukkana?
tv nimim. jaettu tuska on puolet pienempi
Toinen linja on tietenkin vain nyökkäillä ja silitellä päätä
moni sitäkin kaipaa, sillä ihmisen kasvu tapahtuu vasta
kriisin jälkeen
Minusta on irvokasta omaisensa menetettyä nöyristellä ja rukoilla jotain joka ei ollut paikalla estämässä. Että haista paska sinä vaan.
Minusta se ei ole yhtään irvokasta, jos omainen itse tuntee että tahtoo tehdä niin. Kuolema on luonnollinen asia, mutta onhan niitä muitakin aiheita olemassa jotka liittyvät suruun.
Minusta on! että hp vaa. Siinä vaiheessa kun suru on käsittämäton niin viimeksi siihen pappia tahtoisin lässyttään. Ymmärrätkö?
Aika monta vuotta sitten melontaretkellä Venäjällä puolisoni kaatui kajakillaan isossa koskessa keskellä yötä - kuten moni muukin. Meille oli sanottu että koko matka olisi tasaista vettä, mutta se ei pitänytkään paikkaansa. Virran vesi oli jäätävän kylmää ja pelastustoimet pimeässä kestivät ainakin tunnin. Satuin silloin itse olemaan kaksikkokajakissa erään papin kanssa ja olin taaksepäin katsoessani nähnyt puolisoni kajakin kaatuvan mutta kuohuvassa koskessa emme voineet palata kaksikolla takaisin vaan meidän oli jatkettava laskua ja odotettava suvannossa pelastustoimien kestäessä ikuisuuksia - kuten minusta tuntui. Olin kylmänä kauhusta ja pelosta - ilman lämpötila oli melkein pakkasen puolella - ja pappi puhui ja puhui niitä näitä - ja minä toivoin vain että hän olisi hiljaa. En tottapuhuen muista mitä hän puhui, mutta ei se ainakaan auttanut. Tiesin vain että ajan kuluessa mahdollisuudet pelastumiseen pienenivät koko ajan. Kohteliaisuuteni esti minua sanomasta papille että pitäisi jo suunsa kiinni ja antaisi minun olla rauhassa ajatusteni kanssa.
Onneksi kaikki kävi hyvin ja puolisoni pääsi maihin - hypotermiassa mutta hengissä kuitenkin. Kaikki muutkin veden varaan joutuneet saatiin rannalle. Muuta majoituspaikkaa ei ollut kuin omat telttamme. Yritin parhaani mukaan lämmittää puolisoani omalla ruumiinlämmölläni kylmässä yössä, ja koko jutusta selvittiin lopulta hyvin - ainekset todella ikävään onnettomuuteen kyllä olivat olemassa tuossa yöllisessä melonnassa.
Et siis kuullut sanoja? Onneksesi se rukous taisi mennä perille!
Ei rukoillut vaan löpisi niitä näitä "saadakseen ajatukseni toisaalle", sen verran muistan kyllä. En rukoillut minäkään. Yksikkökajakeilla melonut turvaryhmä pelasti kaikki uimasilleen joutuneet ja hyvää työtä tekivätkin oudoissa olosuhteissa, pimeässä ja kylmässä.
Tuo ajatustapa että jos joku asia menee hyvin niin se oli sen ansiota että Jumala kuuli rukouksen on ällöttävä. Jumala halusi pelastaa huvikseen melontaretkelle lähteneet mutta viis veisaa mutavyöryn alle tukehtuvista köyhistä ihmisistä, niinkö?
Ei siellä Jumalaa näkynyt yhdessäkään kajakissa, ihmisiä vain - ja taitavia ja sisukkaita sellaisia.
Veljeni 8-vuotias poika kuoli leukemiaan. Hän oli perheen ainoa lapsi ja molemmat vanhemmat olivat aivan murtuneita. Vaimonsa lukkiutui kokonaan puhumattomaksi ja oli jopa nääntyä kun ei jaksanut syödäkään. Veljeni jaksoi kuitenkin hakea apua eri tahoilta. Uskovaisena hän myös kääntyi diakoniatyön ja seurakunnan pastorin puoleen hädässään. Kertoi minulle kauhistuneena miten pastori oli vain sanonut että pojan tauti oli Jumalan tahto ja vanhempien kuului nyt hyväksyä tapahtuma sellaisena. Muuten pastori ei ollut halunnut käsitellä surua. Diakonin kanssa ei ollut syntynyt mitään keskustelua. Hän oli vain istunut ahdistuneena veljeni itkiessä. Mitään lisäistuntoja tai muun ammattiauttajan puoleen kääntymistä ei ollut ehdotettu.
Nyt 20 vuotta myöhemmin veljeni elää uutta elämää hiljaisena miehenä ilman kirkkoa ja vaimoa. Vaimo nimittäin löysi jonkun syvästi uskovan seurakuntaeljen lohduttajakseen ja suuttui veljelleni joka menetti uskonsa.