2.1.2010 3:00
Helsingin Sanomat
Vuosi ja vuosikymmen vaihtui Suomessa näennäisesti perinteisin menoin. Raketteja paukuteltiin, Senaatintorilla Helsingin kaupunki juhlisti vuoden vaihtumista ja uudenvuoden päivänä presidentti piti tasavallan perinteeseen kuuluvan uudenvuoden puheen.
Ihmisten mielten pohjalla kaihersi kuitenkin jotain aivan muu asia kuin perinteinen juhla. Taas oli joukkomurhaaja iskenyt suomalaiseen arkeen. Kauppakeskus Sellossa mies tappoi neljä kauppakeskuksen työntekijää tapettuaan sitä ennen naisystävänsä. Kaiken tämän jälkeen hän tappoi itsensä.
Tämäkin joukkomurha, kuten ainakin Jokelan ja Kauhajoen koulumurhat, oli aivan ilmeisesti toteutettu ennakkosuunnitelman mukaan. Kylmäverisesti ja raukkamaisesti. Jokelan, Kauhajoen ja Sellon tapahtumia yhdistää suunnitelmallisuus ja se, että ilmeisesti myös Sellon joukkomurhassa tekijä tunsi uhrinsa, mutta uhreilla ei luultavasti ollut käsitystä, että he ovat tällaisen vihan kohteena. Myyrmannin ostoskeskuksessa pahaa-aavistamattomia ihmisiä kuoli, kun nuoren pojan repussa ollut pommi räjähti tappaen myös pojan itsensä.
Mistä näitä luusereita tulee? Näitä pelkureita, jotka yrittävät ratkaista elämänsä ongelmia tappamalla puolustuskyvyttömiä eivätkä edes uskalla kohdata tekojaan ja kantaa niiden seurauksia. Sellon murhien jälkeen keskustelupalstat täyttyivät muukalaisvihamielisistä viesteistä, joissa kiinnitettiin huomiota siihen, että Sellon murhaaja oli etniseltä taustaltaan Kosovon albaani. Etninen tausta tuskin on asian ydin; kolmen edellisen murhenäytelmän tekijät olivat syntyperäisiä suomalaisia.
Olennaista Myyrmannin, Jokelan, Kauhajoen ja Sellon tapahtumissa on, että tappava väkivalta on tullut keskelle tavallista arkeamme, tilanteisiin, jossa pahaa-aavistamattomat ihmiset ovat päivänsä askareissa. Koulussa, kaupassa.
Tasavallan presidentti puhui uudenvuodenpuheessaan siitä, miten tärkeätä on turvallisuuden tunne. Hän ei käsitellyt Sellon joukkomurhaa, vaikka aineksia tapahtumassa arvojohtajan puheeseen varmasti olisi ollut. Mutta on hyvä, että presidentti kiinnitti huomiota asiaan edes yleisellä tasolla. Meidän on kyettävä yhteisesti vahvistamaan turvallisuuttamme.
Julkisissa paikoissa turvallisuuskysymykset on otettava entistä vakavammin huomioon. Mutta se tarkoittaa paljon muutakin, joka on todettu tärkeäksi aiemminkin. Jollakin tavoin yhteiskuntaan on saatava parempi yhteisvastuun ja välittämisen henki. Ihmisten pitää pystyä jakamaan pelkonsa ja ahdistuksensa, ja näitä viestejä on opittava kuulemaan ja ymmärtämään. Paljon puhutaan, että hyvinvointiyhteiskunnassa vastuu on sysätty yksilöiltä yhteiskunnalle. Näiden murhenäytelmien edessä mieleen nousee, että monessa suhteessa asiat ovatkin ehkä toisin päin: yksilö on jätetty yksin. Vastuuta ei ehkä pakoilekaan yksilö, vaan häntä ympäröivä yhteisö.
Monet ulkomaalaiset sanovat, että Suomi on kova maa. Meillä on totuttu vetoamaan ihmisten vastuuntuntoon ja yleinen on totuttu asettamaan yksityisen edelle. Se näkyy julkisen puheen kolkkoutena ja tiukkana pitäytymisenä tosiasioissa. Meillä ei ole kykyä käsitellä surua, ahdistusta, pelkoa ja vihaa, ja kuitenkin juuri niistä lähteistä nämäkin väkivallan teot kumpuavat. Yksikään näistä murhaajista ei ansaitse sääliä eikä etenkään sankarin sädekehää – pelkureita kaikki tyynni. Mutta silmiin on ihmistä opittava katsomaan, ja avunpyyntö ja hätä tunnistamaan. Tämä vaatimus koskee erityisesti viranomaisia mutta myös jokaista voimissaan olevaa.
Helsingin Sanomat
Vuosi ja vuosikymmen vaihtui Suomessa näennäisesti perinteisin menoin. Raketteja paukuteltiin, Senaatintorilla Helsingin kaupunki juhlisti vuoden vaihtumista ja uudenvuoden päivänä presidentti piti tasavallan perinteeseen kuuluvan uudenvuoden puheen.
Ihmisten mielten pohjalla kaihersi kuitenkin jotain aivan muu asia kuin perinteinen juhla. Taas oli joukkomurhaaja iskenyt suomalaiseen arkeen. Kauppakeskus Sellossa mies tappoi neljä kauppakeskuksen työntekijää tapettuaan sitä ennen naisystävänsä. Kaiken tämän jälkeen hän tappoi itsensä.
Tämäkin joukkomurha, kuten ainakin Jokelan ja Kauhajoen koulumurhat, oli aivan ilmeisesti toteutettu ennakkosuunnitelman mukaan. Kylmäverisesti ja raukkamaisesti. Jokelan, Kauhajoen ja Sellon tapahtumia yhdistää suunnitelmallisuus ja se, että ilmeisesti myös Sellon joukkomurhassa tekijä tunsi uhrinsa, mutta uhreilla ei luultavasti ollut käsitystä, että he ovat tällaisen vihan kohteena. Myyrmannin ostoskeskuksessa pahaa-aavistamattomia ihmisiä kuoli, kun nuoren pojan repussa ollut pommi räjähti tappaen myös pojan itsensä.
Mistä näitä luusereita tulee? Näitä pelkureita, jotka yrittävät ratkaista elämänsä ongelmia tappamalla puolustuskyvyttömiä eivätkä edes uskalla kohdata tekojaan ja kantaa niiden seurauksia. Sellon murhien jälkeen keskustelupalstat täyttyivät muukalaisvihamielisistä viesteistä, joissa kiinnitettiin huomiota siihen, että Sellon murhaaja oli etniseltä taustaltaan Kosovon albaani. Etninen tausta tuskin on asian ydin; kolmen edellisen murhenäytelmän tekijät olivat syntyperäisiä suomalaisia.
Olennaista Myyrmannin, Jokelan, Kauhajoen ja Sellon tapahtumissa on, että tappava väkivalta on tullut keskelle tavallista arkeamme, tilanteisiin, jossa pahaa-aavistamattomat ihmiset ovat päivänsä askareissa. Koulussa, kaupassa.
Tasavallan presidentti puhui uudenvuodenpuheessaan siitä, miten tärkeätä on turvallisuuden tunne. Hän ei käsitellyt Sellon joukkomurhaa, vaikka aineksia tapahtumassa arvojohtajan puheeseen varmasti olisi ollut. Mutta on hyvä, että presidentti kiinnitti huomiota asiaan edes yleisellä tasolla. Meidän on kyettävä yhteisesti vahvistamaan turvallisuuttamme.
Julkisissa paikoissa turvallisuuskysymykset on otettava entistä vakavammin huomioon. Mutta se tarkoittaa paljon muutakin, joka on todettu tärkeäksi aiemminkin. Jollakin tavoin yhteiskuntaan on saatava parempi yhteisvastuun ja välittämisen henki. Ihmisten pitää pystyä jakamaan pelkonsa ja ahdistuksensa, ja näitä viestejä on opittava kuulemaan ja ymmärtämään. Paljon puhutaan, että hyvinvointiyhteiskunnassa vastuu on sysätty yksilöiltä yhteiskunnalle. Näiden murhenäytelmien edessä mieleen nousee, että monessa suhteessa asiat ovatkin ehkä toisin päin: yksilö on jätetty yksin. Vastuuta ei ehkä pakoilekaan yksilö, vaan häntä ympäröivä yhteisö.
Monet ulkomaalaiset sanovat, että Suomi on kova maa. Meillä on totuttu vetoamaan ihmisten vastuuntuntoon ja yleinen on totuttu asettamaan yksityisen edelle. Se näkyy julkisen puheen kolkkoutena ja tiukkana pitäytymisenä tosiasioissa. Meillä ei ole kykyä käsitellä surua, ahdistusta, pelkoa ja vihaa, ja kuitenkin juuri niistä lähteistä nämäkin väkivallan teot kumpuavat. Yksikään näistä murhaajista ei ansaitse sääliä eikä etenkään sankarin sädekehää – pelkureita kaikki tyynni. Mutta silmiin on ihmistä opittava katsomaan, ja avunpyyntö ja hätä tunnistamaan. Tämä vaatimus koskee erityisesti viranomaisia mutta myös jokaista voimissaan olevaa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Peräkammareista tiekkarin äärestä.
ja valvotaan.
nettifennoluusereita.
"Mistä näitä luusereita tulee? Näitä pelkureita, jotka yrittävät ratkaista elämänsä ongelmia tappamalla puolustuskyvyttömiä eivätkä edes uskalla kohdata tekojaan ja kantaa niiden seurauksia."
Niitä sikiää nettifennojen suosimilla nettisivustoilla.
eli harhaanjohdettuja pikkupoikia. Ihan sääliksi käy...
Sehän on tiedossa.
jatkuvalle vihan lietsomiselle Suomen kansalaisia kohtaan?
Olisi hyvin toivottavaa, että ruotsalaisen geeniperimän runtelemat Suomen kansalaiset ottaisivat suomalaisten tarjoaman avun vastaan, jotta sopeutuminen Suomen luontoon ja yhteiskuntaan onnistuisi ilman suurempaa kärsimystä.
Olemme oikein hyvin tietoisia siitä, että ulkopuolisen tuolokkaan sopeutuminen tänne pohjolaan on raskaan työn takana. Ulkomaalaiselle, kuten ruotsalaiselle eniten vaikeuksia on tuottanut itsenäisen ajattelun omaksuminen, koska täällä on usein tuvauduttava omien aivon käyttöön, joka varsinkin ruotsalaisille näyttää usein olevan ylivoimainen tehtävä.
Ei kuitenkaan kannata antaa periksi, vaan on ujostelematta pyydettävä apua, niin kuin olette tähänkin asti pyytäneet. Me olemme kyllä aina valmiina tukemaan vaikeuksissa olevaa lähimmäistämme.
on todellisen ja kiireellisen kriisiavun tarpeessa.
että peräkammarinpoika on jo inhimillisen avun tavoittamattomissa.
mutta totta.
kun kiihottaa nuorisoa kansanryhmää vastaan.