Äitini kuoli yllättäen 2,5 kk sitten ja olo ja suru vain syvenee. Kaikki tuntuu merkitsemättömältä, en jaksa kuunnella enää raastavaa ahdistusta ja epätoivoa. Enkä halua elää elämääni ilman äitiä. Hän oli minun perhe, sen ainut tuki ja turva. Olen 23-vuotias, vasta elämäni alussa. En näe toivoa tähän oloon, jouduin keventämään työtuntejakin puoleen, että jaksaisin edes jotenkin käydä siellä. toinen vaihtoehto olisi ollut taas sairasloma. Milloin helpottaa? Vai helpottaako kokonaan koskaan? Luulen, että ei.. Olen vihainen kun joudun elämään elämäni näin.. ja tuntuu että nuoruus menee hukkaan kun mikään ei enää tunnu miltään ja ei pysty mihinkään mihin ennen. Lääkitys on, se auttaa vaan lieventävästi ja hetkellisesti.. Haluaisin toivoa jostain.
Äiti
suru86
8616
0Äänestä
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voimia tarvitset ja tukea. Tuntuu pahalta kun itsellänikin on saman ikäinen lapsi ja aika paljon riippuvanen vielä minusta. Mutta äitinä minä toivon, että lapseni jaksaisi taistella paikkansa elämässä ja tulisi onnelliseksi. Elämän on jatkuttava. Minunkin oma äitini, joka oli myös "paras" ystäväni, kuoli pari vuotta sitten. Ikävä on vieläkin toisinaan kova. Mutta kyllä se elämänhalu sieltä löytyy, vaikka se nyt tekee kipeää. Sinulla aikaa on kulunut vasta vähän aikaa, ehkä vuoden päästä on jo eri juttu.
Toivoisin, että sinulla olisi joku jolle voisit puhua tuntemuksistasi/ surustasi, täti, ystävä tai vaikka mielenterveystoimisto jossa itse kävin suruaikana. Älä vaadi itseltäsi nyt mitään. Ei sinun tarvitse pystyä samoihin juttuihin kuin ennen, kyllä ne sieltä ajan kanssa tulevat!
Hienosti olet järjesätnyt, kun työtunnit puolitit, yritä jaksaa pienin askelin. Kaippa sinun esimiehesikin ymmärtää suuren surusi ja auttaa sinua toipumisessa.
Suru kuuluu elämään siinä kuin ilokin ja sen kanssa oppii elämään, usko pois.
Paljon voimia sinulle ja halauksia!
Voin hyvin kuvitella miltä sinusta tuntuu tällä hetkellä. Itse olen 22-vuotias ja menetin äitini viime keväällä myös yllättäen. Vaikka äidin kuolemasta on jo jonkin aikaa olen yhä ajoittain hyvin masentunut eikä opiskeluista tunnu tulevanvieläkään mitään. En ole käynnyt töissäkään. Välillä olo tuntuu helpommalta,mutta sitten tulee taas jakso kun tuntuu että millään ei ole enään mitään merkitystä.
Äiti oli minulle hyvin rakas ihminen. Hän oli sukulaisitani ainoa joka oikeasti välitti minusta ja halusi aina parastani.En varmaankaan koskaan tule ymmärtämää MIKSI äiti joutui lähtemään.Niin välittävä,ihana ,sydämmellinen ja minulle rakkain ihminen otettiin pois,MIKSI??
Äitini elämä oli ollut nuoruudesta lähtien vaikeata ja elämä on kohdellut häntä todella epäreilusti,ei hän ollut vielä valmis lähtemään,eikä olisi saannut,hänen olisi vielä pitännyt saada nauttia elämästä,jonka hän TODELLAKIN olisi ansainnut!Toivon nyt,että äiti saa sen ansaitsemansa tuolla jossain..
Onko sinulla joku ihminen tukenasi? sitä sinä nytten tarvitset. Itselläni suurin tuki on ollut miesystäväni, olen varma,että en olisi koskaan selvinnyt tähänkään asti ilman häntä. Valitettavasti en ole pystynyt puhumaan asiasta hänelle juuri yhtään,mutta se että hän on vierelläni on auttanut. Olen käynnyt myös sururyhmässä. Siellä sai kuunnella ja keskustella,jos halusi,muita jotka on menettäny jonkun läheisen. Itse olin huomattavasti nuorempi kuin muut ryhmässä ja suurin osa heistä oli menettänyt aviopuolisonsa,mutta meitä kaikkia yhdisti kuitenkin suru.Suosittelen sinua myöskokeilemaan käymään ryhmässä. Itse en siellä mielellä puhunnut,mutta muiden kokemuksia oli lohdullista(vaikka julmalta kuulostaakin=))kuunnella.
Uskon että suru helpottaa ajan kanssa. On myös tärkeätä että puhut asiasta kun vaan pystyt. Itselläni oli tapana,ja välillä vieläkin,pitää asiat sisällä. Välillä en antanut itselleni lupaa edes surra itsekseni vaan koitin väkisin työntää ajatukset mielestäni,mutta se ei toimi niin.Jos itkettää pitää itkeä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää. Älä luovuta,äitisi varmasti toivooo että jatkat elämääsi. Se ei tarkoita sitä että unohtaisit hänet,hän on aina mukanasi.
Hei!
Otan osaa. Menetin myös itse äitini n. 5 kk sitten melko yllättäen. Olen 23 vuotias. Äiti oli minulle se tärkein kaikesta. Häneen pysty luottamaan aina ja kertoa hänelle mitä vain. Hän tuki ja ymmärsi aina. Koska hän oli myös itse nuori, oli hän myös hyvä ystäväni. Teimme yhdessä kaikkea, shoppailimme jne. Meidän oli myös tarkoitus lähteä yhdessä matkalle tänä keväänä.
Kun äiti sairastui, minusta tuntui että en selviä ikinä. En voinut edes kuvitella elämää ilman äitiä. Olin vihainen ja katkera, miksi minun äitini piti sairastua. Miksei jonkun toisen, kaikki eivät todellakaan ole yhtä läheisiä äitiensä kanssa, kun minä olin. Puhuimme puhelimessa päivittäin, elämässäni ei ollut hetkeä, jolloin en olisi vähintään joka toinen päivä kuullut hänestä. Olin katkera, että miksen minä sairastunut, tai miksei isänä, joka ei ollut niin läheinen minulle. Äidin sairauden ja kuoleman jälkeen myös isästäni on tullut nyt todella läheinen minulle. Onhan hän ainut perheenjäseneni.
Minusta tuntui myös, ettei kukaan ymmärrä minua. Kukaan ystävistäni ei ole menettänyt äitiään. Tuntui, että on yhtä tyhjän kanssa puhua kenenkään kanssa, koska kukaan ei kuitenkaan ymmärrä miten syvä suru ja tuska voi olla.
Huomaan kuitenkin nyt, 5kk päästä, että asia ei enää ole se suurin juttu mielessä. Mietin äitiäni joka päivä monta kertaa ja kaipaan häntä ihan hirvesti. En kuitenkaan enää ole vihainen, vaan olen hyväksynyt asian ja sen mitä tapahtui.
Ja koska äitiä en enää takaisin voi saada, ajattelin, että täytyy minun olla iloinen siitä mitä minulla vielä on. Koska äiti joutui kuolemaan, vaikka olisi halunnut elää, en minä voi tuhlata elämääni itkemiseen ja luovuttaa, täytyy minun elää, koska minulla on vielä elämäni. Niin äitikin haluaisi minun tekevän.
Enää ei ehkä ole huonoja päiviä, vaan huonoja hetkiä, joita voi tulla monta kertaa päivässä.
Itse sain apua siitä, että kävin töissä. Sain muuta ajateltavaa kuin kaikki se mitä tapahtui. Asiat täytyy toki käsitellä, mutta vapaa-aikanani kävin läpi asioita mitä tapahtui. Kun niitä kävi läpi monta monta monta kertaa, auttoi se joka kerta. Ja nyt asiat näkee selvemmin. Ja asioiden läpikäyminen auttoi hyväksymään asian.
En usko, että suru koskaan katoaa. Se muuttaa muotoaan ja sen kanssa voi elää.
Toivon, että kuolema ei olisi lopullinen, vaan sen jälkeen olisi jotain. Toivon myös, että näen äitini vielä jonain päivänä ja saamme jakaa taas kaiken. Uskon myös tähän. Mikäli näin ei olekaan, ja kuoleman jälkeen ei ole mitään, en minä sitä enää tiedä. Koska silloin olen itse kuollut ja kaikki on loppu. Tällä hetkellä auttaa se, että uskon näkeväni äitin vielä jonain päivänä. Ja että hän on nyt hyvässä paikassa.
Voimia sinulle. Muista, että et ole yksin.
ihminen. Jonkun äiti sai lapsilleen kaiken, mitä ikinä halusi ja mielenterveyshäiriöisen paperit paikan takia, jonkun toisen taas menetti kaiken, koska oli naimisissa pankissa ja joku vesipää halusi mielenterveyspuolella meilinä vedota kapitaaliin. Kysymyksessä on siis saako meilinä vedota ihmisiin ja jos saa mihin katosi kaiken urheilukansan virkoikejuoma vesiposti? Olikohan se fobia? Kuoleekohan fobioihin? Saako sellaista tutkia?
Onko äitiys sellainen fobia johon voi kuolla? Uskontoja kohtaan voi olla fobia, mirhamia annetaan kuolevaiselle ruumiille. Millainen nälkä on ihmisellä, joka pakottaa itsensä olemaan ilman äitiyttä tai jonkun muun? Ei se välttämättä ole kuoleman nälkää. Äitiys on ihana asia ja parisuhteen pelastus, näin mun käsittääkseni sanotaan. Siitä erottaa sairaan ja hairaan. Kuka ihme haraa vastaan? Vain eläin pystyy sellaiseen astrologiaan, kuin mulle on annettu naiseudesta ja äitiydestä ymmärtää viime aikoina. Munkaan äiti ei ole eläin, ei hänen tarvitse sellaista olla eikä kokea "aloja" millään tavalla? Taivaan tyyssijassa tällaiseen ei ehkä ole mahdollisuutta, taivaallakin on oma alansa. On ehkä unohdettu sen julman urheilun kanssa mielisairas penkkiurheilija mies. Mulle oli kyllä luvattu näin.
fossiilista... Mitä tehdä? Siis mustalaisista ja huonosti järjestetystä rotuerottelusta. Siitä puuttuu seksuaaliterapia.
Miksi olisivat? En usko, että kykenisin hautajaisilla elämään ilossa jonkun läheiseni kuolemasta. Tässähän tulee kysymykseen ihan juridinenkin virhe, sen sijaan voisin iloita läheiseni päiväkirjan lukemisesta. Ihan jopa seksuaalisesti iloiten.
jäähyväiset tällaiselle militaristiselle yhteiskunnalle.
Otan osaa. Olen 33 vuotias ja minunkin äitini kuoli yllättäen 1,5 kk sitten. Äitini oli erittäin rakas ja läheinen sekä minulle että lapsilleni. Olen ollut ,ja olen vieläkin, niin katkera siitä miksi juuri minun ätini piti kuolla kun on vaikka kuinka paljon sairaita ja kärsiviä jotka todella haluaisivat lähteä. En usko että äitini oli valmis. Etsin koko ajan merkkejä siitä että äitini olisi vielä mukana meidän elämässämme, jossain muodossa, puhunkin hänelle. Lasten takia on pakko jaksaa, kiitän Luojaani että minulla on heidät! Meidän, jotka jäimme tähän elämään, tehtävä on kuitenkin elää ja sinunkin on vain jaksettava uskoa että äitisi elää, mutta ei vaan samassa muodossa enää. Voimia sinulle!