Menetin ensimmäisen läheisen ystäväni huomenna päivälleen 3 vuotta sitten. Hän oli todella mukava ja energinen ihminen. Hän teki useita töitä, päivisin töissä, iltaisin valmennusta ja kesäisin yrittäjä. Ystäväni jaksoi tätä muutaman vuoden, jonka jälkeen paloi loppuun ja jäi stressilomalle. Hänellä todettiin v.2006 syksyllä vakava masennus ja hänet siirreettiin työelämästä psykiatriseen hoitoon, mielisairaalaan. Ystäväni pääsi aina välillä pois vähäksi aikaa hoidosta käymään kotona. Saman vuoden jouluna sain ystävältäni tekstiviestin, jossa hän toivotti hyvää joulua. En osannut odottakaan, että tämä olisi viimeinen yhteydenotto ystävältäni. Ystäväni teki itsemurhan psykiatrisen hoitolaitoksessa, jossa hän otti kourallisen unilääkkeitä ja nielaisi ne, jonka jälkeen hän hyppäsi hoitolaitoksen kuudennen kerroksen ikkunasta alas.
Toinen ystäväni oli myös erittäin läheinen ihminen. Hän sairastui 90-luvun lopulla rintasyöpään, josta hän toipui vuosituhannen vaihteessa. Ystäväni kumminkin sairastui yllättäen ennakkovaroituksitta ensimmäisen ystävän kuoleman jälkeen uudelleen rintasyöpään. Hän voitti sairauden saman vuoden syksyllä ja muistan kuinka onnellinen hän oli silloin. Muutama kuukausi myöhemmin seuraavana vuonna hän sairastui samaan sairauteen kolmannen kerran. Tällä kolmannella kerralla syöpä levisi niin pahasti, ettei mitään ollut enää loppuvaiheilla tehtävissä. Ystäväni kuoli syöpään.
Olen yrittänyt selvitä näistä kahden ystäväni kuolemista. Jälkimmäisestä ystävästäni olen kirjoittanut paljon muistoja ja yhteisiä mukavia hetkiä. Ensimmäisestä ystävästä, joka teki itsemurhan, tuntuu kirjoittaminen vaikealta. Jotenkin kun kyseessä on itsemurha, eikä tavallinen kuolema, alkaa pohtimaan ystävän syytä itsemurhaan, mikä oli se mikä siihen lopulta johti. Ensimmäisen ystävän kuolemasta tulee 3 vuotta ja hänen kuolema tuntuu yhtä surulliselta. Myös tämän toisen ystävän kuolema tuntuu yhtä surulliselta, eikä suru ole juurikaan hellittänyt, vaikka olen elämässäni eteenpäin yrittänyt jatkaa.
Kertokaa neuvoja, kuinka pääsen surussa eteepäin ja kuinka pystyisin käsittelemään näitä asioita vaikka yksin? Olen kokeillut terapiaakin, mutta en ole löytänyt siitä juurikaan hyötyä.
Toinen ystäväni oli myös erittäin läheinen ihminen. Hän sairastui 90-luvun lopulla rintasyöpään, josta hän toipui vuosituhannen vaihteessa. Ystäväni kumminkin sairastui yllättäen ennakkovaroituksitta ensimmäisen ystävän kuoleman jälkeen uudelleen rintasyöpään. Hän voitti sairauden saman vuoden syksyllä ja muistan kuinka onnellinen hän oli silloin. Muutama kuukausi myöhemmin seuraavana vuonna hän sairastui samaan sairauteen kolmannen kerran. Tällä kolmannella kerralla syöpä levisi niin pahasti, ettei mitään ollut enää loppuvaiheilla tehtävissä. Ystäväni kuoli syöpään.
Olen yrittänyt selvitä näistä kahden ystäväni kuolemista. Jälkimmäisestä ystävästäni olen kirjoittanut paljon muistoja ja yhteisiä mukavia hetkiä. Ensimmäisestä ystävästä, joka teki itsemurhan, tuntuu kirjoittaminen vaikealta. Jotenkin kun kyseessä on itsemurha, eikä tavallinen kuolema, alkaa pohtimaan ystävän syytä itsemurhaan, mikä oli se mikä siihen lopulta johti. Ensimmäisen ystävän kuolemasta tulee 3 vuotta ja hänen kuolema tuntuu yhtä surulliselta. Myös tämän toisen ystävän kuolema tuntuu yhtä surulliselta, eikä suru ole juurikaan hellittänyt, vaikka olen elämässäni eteenpäin yrittänyt jatkaa.
Kertokaa neuvoja, kuinka pääsen surussa eteepäin ja kuinka pystyisin käsittelemään näitä asioita vaikka yksin? Olen kokeillut terapiaakin, mutta en ole löytänyt siitä juurikaan hyötyä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
terapiakaan ihan täydelleen auta, mutta on ainakin ammatti-himinen tuo terapeutti, jonka kanssa voi asioita puida. Minä itse menen terapeutille puolentoista viikon kuluttua, koska oma yli kymmenen vuoden tuttavuutenani ollut terapeuttini kuoli äkillisesti. Kärsin masennuksesta ja siksi olen ollut psykiatrin asiakas.
Tämä tapahtuma oli minulle todellinen järkytys. Yritin itse päästä surusta ja voimattomuudesta, mutta kun en ole päässyt jaloilleni, niin menen nyt ammattiauttajalle kuitenkin. Tosin terapeuttini kuolemasta on nyt jo aikaa muutamia kuukausia.
Yksin sinun saattaa olla vaikea, koska kuolemantavat ovat olleet niin erilaisia. Suisidaalinen kuolema on niitä rankimpia jälkeenjääneille, jolloin syyllisyyttä saattaa esiintyä enemmän kuin muissa kuolemantapauksissa.
Ihan eka asia on se ettei anna syyllisyyden vallata mieltään, sillä jokainen kuolema on tapahtuma, jolle ei kukaan voi mitään. Ja vielä se, että kaikilla meillä on täällä oma aikamme poistua, oli tuo tapa poistua sitten mikä tahansa.
Keskustele ja ole mukana täällä palstoilla ja vaihda ajatuksia.
Hakisit kuitenkin tiivistä keskusteluapua ulkopuoliselta. Paikkoja on erilaisia, joista voi hankkia terapiaa. Seurakunnillakin on henkilöitä, joilta saa keskusteluapua, terveyskeskus on hyvä paikka ja ihan omalääkäri siellä, yksityisillä lääkäriasemilla ja terapiakeskuksilla on hyviä keskustelijoita. Sinun tulisi valita itsellesi se just sopiva paikka. Mutta älä ihan yksin asioiden kanssa jää. Voit palaa itse loppuun.