Olen kuuskymppinen ukko ja anoppini kuoli äskettäin hautajaiset otan erttäin raskaasti aina,mikä auttaisi parhaiten lääkäriltä rohtoja ,onko kellään muunlaista konstia neuvvoksi.Ei pysty olemaan kuin mies hautajaisissa.
Kuuskymppinen
Yritetään
5343
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
lie jo sen ikäinen, että pystyy miettimään asiaa siltä kannalta, että elämänsä ehtoopuolella alkaa jokaisella olla lähtö lähellä. Vaikea kuvitella, miten anopista voi tulla niin tärkeä, ettei osaa ajatella kuolemaa elämään kuuluvana asiana, mikä jokaisella on edessä. Uskomatonta sekin, ettei kuuskymppisenä ole vissiin miettinyt sitä että jokainen näkemiin voikin olla hyvästi.
En tiedä mitään konstia neuvoksi, ehkä joku valiumin tapainen auttaa sen hetken.
Justiin onkin kun ikää on jo tuon verran .Se on sama asia oli häät,ristiäiset,melkeen mikä vaan perhejuhla.Liikutus on kova,kysysin vain onko ketään muuta jolla ois sama ongelma ja miten on päässyt yli vaivasta?
ymmärsin vähän väärin viestisi sisällön, ja siksi vastaukseni oli vähän tiukanoloinen. Nyt kun tulin katsomaan tänne, voin vain kirjoittaa saman mitä muutkin: ole oma itsesi. Lisään sen, että hautajaisissa kuuluukin itkeä. Erikoista on se, kun yleensä ihmiset kertovat "hädin tuskin saaneensa pidätellyksi kyyneleet". Eihän se niin kuulu mennä. Kun on itkun aika, silloin pitää itkeä.
Nykymaailmassa kyyneleistä on tehty jotain outoa, suorastaan sensaatiota; iltapäivälehtien otsikoissa näkee usein sanat "liikuttui kyyneliin", ikäänkuin se olisi joku äärimmäisten tunteitten äärimmäinen mitta.
Oikeastaan itku ja kyyneleet on välineet selvitä eteenpäin, tunteet ei patoudu sisälle, josta ne kuitenkin jollain tapaa on saatava ulos.
Itse olen itkijä. Itken kaiken, sen osaan ehkä kaikista parhaiten, mikään muu ei suju niin helposti. Itken hyvän, itken pahan.. ja ikää on, mutta en edellytä itseltäni jotain tiettyä "säädyllisempää" käytöstä itkemisessä. Päinvastoin, voin hyvinkin näyttää toisten silmissä joltain vetistelevältä eukolta, joka ei hallitse itseään, mutta se ei haittaa. Hyvältä tuntuu kun tietää, ettei ole tässä maailman melskeessä niin paatunut, ettei mikään liikuttaisi.
Se taas, miksi alunperin vastasin tylysti, johtuu siitä, miten ymmärrän ja käsitän kuoleman, ja katsoin vastatessani vika suuntaan. Siitä pahoitteluni.
Kyllä ne hautajaiset on sellainen tilaisuus ettei siellä tarvitse eikä ole tarpeenkaan esittää mitään muuta roolia kuin omaa itseään. Jos tunteen ilmaisut yrittää väkisin peittää niin uskon, että siitä on pelkästään haittaa ja miehen rooli, miehenä oleminen ja yleensäkkin miehisyys ei ole riippuvaista siitä miten esimerkiksi käyttäytyy jonkun lähimmäisen hautajaisissa silloinhan on viimeinen tilaisuus kunnioittaa, muistaa ja hyvästellä poislähtevää. Sellainen ihminen, joka työntää tunteittensa ilmaisun sivuun pitää kyllä muulloinkin ikään kuin vierasta naamaria kasvoillaan ja sanoisin, että sellaisella henkilöllä ei "kaikki kupit ole hyllyllä" eikä "joka tulppa lyö kunnon kipinää".
Kyllähän tietenkin, jos asia vaivaa suuresti niin voi käydä lääkärin pakeilla ja sieltä kautta saada ehkä lääkkellistä apua, mutta uskoisin huolellisen surutyön tekeminen ennen hautajais tilaisuutta auttaisi tässä asiassa ja nimen omaan se olisi helpompaa kun tekisit sen muitten läheistesi kanssa keskustelemalla ja mitä kaikkea se sitten tuokin tullessaan, käsittelemällä asiaa perin pohjaisesti niin olettaisin sen tuovan helpotusta.
En toisn ole mikään tämän alan asiantuntia, mutta näin itse tuntisin sen kutakuinkin menevän.
kuuluu elämään, kyllä hautajaisissa saa itkeä, niin raavas ikä mieskin, kuin nuorempi, vaikka kuinka ajattelee elämän kulkua, syntymää, kuolemaa yms. että ne on edessä jokaiselle, silti sitä luopumisen tuskaa on vaikea hyväksyä niin, että tunteenpurkauksia ei syntyis.
Ole vain oma itsesi ja anna itkun tulla, jokainen on oma yksilönsä, eikä tunteita tarvitse peittää ja monesti itku helpottaa oloakin!