olen 30-vuotias 4 lapsen äiti..kesä ja syksy oli meidän koko perheelle raskas..ensin äitini kuolema 58-vuotiaana heti juhannuksen jälkeen ja juuri kun ajattelin että kyllä elämä jatkuu niin isäni lähti 55-vuotiaana syyskuussa äidin perään ja taas kaikki se tuska ja kärsimys alusta alkaen kun ei kunnolla vielä äidistäkään toivuttu..ja nyt heti vuoden alussa olimme jälleen hautajaisissa ja se kaikki muistui taas mieleeni..en todellakaan kestäisi enää yhtään hautajaisia tai muutakaan surua.tuntuu kuin elämä yrittäisi repiä kahtia..pitäisi jaksaa pyörittää mieheni kanssa suurperheen arkea normaalisti mutta tahtoisin tietää miten se onnistuu kun on sisältä aivan sirpaleina?onko jollakin samankaltaista tilannetta tai kokemusta..en usko enää siihen että ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa..kyllä meidän perhe on joutunut kovia kokemaan..ja äidin velvollisuuteni olisi myöskin auttaa lapsiani surun käsittelyssä mutta mistä saan voimaa kaikkeen auttamiseen kun itselläkin on huono olla..mutta oma periaatteeni siltikin on että lapsieni hyvinvointi on tärkeintä..mieheni koittaa parhaansa mukaan auttaa minua mutta olen luonteeltani aika vaikea ja sulkeutunut ihminen varsinkin jos pitää kasvokkain puhua ja vielä omista tunteista..en enää tiedä miten toimia ja miten tästä elämän saisi taas raiteilleen..otan kaikki neuvot vastaan..
surun murtama...
lasienkeli79
11681
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
kirjoittanut hakeaksesi apua edes nimettömänä netissä, jos kerran se tunteiden jakaminen on vaikeaa. Itse menetin aikoinaan vanhempani muutaman kuukauden sisällä, eikä tainnut olla ainoa harmi elämässä, tosin ei ollut sitä isoa perhettä pyöritettävänä. Kaikessa on puolensa, minä kaipasin niitä arkirutiineja jotka olisivat pitäneet kasassa, ja olin aivan hukassa kun niitä ei siinä elämäntilanteessa ollutkaan vaan jouduin selviytymään ilman. Oli vaikea paikka lähteä hakemaan apua suunnasta jos toisestakin, myöntää että nyt en pärjää. Äidin ensisijainen "velvollisuus" on mun mielestäni huolehtia itsestään, koska silloin jaksaa huolehtia toisistakin. Tyhjästä kun on paha nyhjäistä, vaikka kuinka haluaisi.
Mutta jos se omalle miehelle avautuminen tuntuu vaikealta, olisiko mahdollista etsiä joku ulkopuolinen kuuntelija johon ei ole tunnesiteitä ennestään? Joskus on helpointa purkaa tuntojaan ventovieraalle, ne saa vain päästää sisältään eivätkä ne palaa arkitilanteisiin kun esim. toinen haluaa hyvää tarkoittavana keskustella jostakin mikä itselle juuri nyt on liian arka paikka ruveta ruotimaan.
Se joku voi olla esim. psykologi, pappi, kuka vain joka tuntuu siltä että hänen luokseen menemiseen on matalampi kynnys kuin muiden tahojen luo. Jotkut saavat tukea sururyhmistä, mielestäni kannattaa vain rohkeasti lähteä kokeilemaan mikä tuntuisi itselle sopivimmalta.
Omat kokemukset opettivat, että kun liian sinnikkäästi yrittää vain jaksaa eikä missään nimessä halua hajota, se voi kostautua ajan mittaan esim uupumuksena. Pitkään luulin että minähän puhun tunteistani, kunnes tajusin että oikeasti yritin vain vimmatusti ulkoistaa tunteet analysoimalla ne niin tarkasti kuin mahdollista. Oli aika kipeä paikka, kun tuli vastaan piste jossa en voinut enää paeta, vaan oli pakko alkaa kohtaamaan niitä patoamiaan tunteita. Mutta ajan mittaan kipupiikit loivenivat, välit harvenivat ja huomasin etteihän tässä maailma hajoakaan vaikka taisin sitä etukäteen pelätäkin.
Voimia sekä onnea matkaan apukeinojen etsintään!
kiitos vastauksestasi..olen miettinyt useinkin avun hakemista ulkopuoliselta,mutta se on vaikeaa koska olen myöskin luonteeltani vahva ja luja enkä todellakaan halua myöntää että en pärjää..mietin kirjoittamiasi asioita ja ehkä joku niistä sopii minulle.
Liian monet hautajaiset olet joutunut käymään läpi. En tiedä onko minun kirjoituksesta mitään apua, mutta kirjoitan kuitenkin. Isäni kuoli joulukuussa ja ikävä on valtava. Hän oli perheellemme tärkeä ja lapsille rakas isoisä. Meiltä otettiin niin paljon pois ja se tuntuu raastavalta. Syksy oli muutenkin erittäin raskas jakso elämässämme ja nyt keväällä minun pitäisi valmistua uuteen ammattiin. Takki on vain niin tyhjä ja tuo on niin tuttua kun kirjoitit että mistä äiti saa voimia tukea lapsia kun niitä ei ole itselläkään. Tämä surutyö on aaltomaista, välillä on hyviä kausia ja välillä taas vähemmän hyviä. Nyt on menossa jälkimmäinen kausi. Huomenna kuitenkin ajattelin soittaa ajan lääkärille, käydä juttelemassa ja pyytämässä lääkettä. Pelkään että tämä menee masennuksen puolelle jo. Minäkin olen aina ollut omasta mielestä vahva, ja on vaikea myöntää itselle, että nyt en enää pärjää. Haluan kuitenkin saattaa opiskeluni loppuun ja olla ennenkaikkea taas läsnäoleva äiti lapsille.
Voimia sinulle paljon.
kiitos vastauksestasi..on huojentavaa tietää että en ole yksin näiden asioiden kanssa ja se että kohtalotovereita löytyy..olen ajatellut olevani huono äiti kun en jaksa aina kaikkea tehdä..minullakin on sellaista että välillä menee paremmin ja välillä olen todella maissa..lapsieni jaksaminen kyllä huolestuttaa koska heiltäkin on lähtenyt jo faari,mummu,pappa,pikkuveli ja isomummu..kaikki nämä on ollut 5 vuoden sisällä..heillä on ainoastaan meidät sekä yksi mummu jäljellä joka on sitäkin rakkaampi..pelkään että kaikki tämä vaikuttaa vanhemman tyttäreni elämään ns"masentavasti",koska hän on 13-vuotias ja pahin murkkuikäkin vasta alkamassa..nuorin tyttäreni taas on niin pieni ettei tajua vielä näistä asioista mitään..olen kuitenkin mielissäni siitä että lapsillani on ystävät ja harrastukset jotka antavat heillekkin tietynlaista voimaa ponnistella eteenpäin..voimia myöskin sinulle omaan taisteluusi ja suruusi..
haettava apua. Jo o0man itsesi vuoksi mene keskustelemaan ammatti-ihmisen kanssa. Jollet sinä ole kunnossa, et jaksa auttaa lapsiasi surutyön tekemisessä. Itse hain apua kun menetin poikani viimevuonna.
niin kuten alla on mainittu..liian monet hautajaiset on ollut..olen vanhempieni lisäksi menettänyt myöskin pienen poikani ja appiukkoni sekä mieheni vielä koki lisää surua kun löydettiin hänen paras ystävänsä kuolleena kotoaan ja vuosi sitten meni mieheni mummu ja nyt joulun aikaan mieheni täti..ei ihminen pysty kaikkea kerralla sulattamaan ja siksi välillä tuntuukin että kaikki kaatuu niskaan..olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 14 vuotta ja siihen mahtuu paljon iloa mutta myöskin tuota surua on ollut viimeisen viiden-kuuden vuoden aikana...olen kuitenkin kaikesta huolimatta kiitollinen siitä että minulla on lapset ja mies ainakin tiedän etten ole jäänyt täysin yksin tänne asioideni kanssa..tiedän myöskin että mieheni kuuntelee ja auttaa jos haluan mutta itse en halua enää omaa taakkaani hänen niskaansa kaataa koska myös hänellä on vaikeaa..nyt tuntuu että on hyvä kun voi edes tänne kirjoittaa tunteistaan kun en muuten niistä pysty puhumaan..kiitos kaikille vastauksista ja ymmärtämisestä..sekä voimia myöskin kaikille muille surua kokeneille..
siellä on ammatti-ihminen vastaamassa. On jotenkin helpompaa kirjoittaa kuin puhua. Toivon teille kaikille voimia raskaassa surussanne. Toivottavasti löydät jonkun yhteyden jolla voit purkaa oloasi.
oma isäni kuoli, sitten poikani teki itsemurhan, appiukko ja anoppi kuolivat, vaimoni kaksi veljeä kuoli hiljattain, ja neljä serkkuani kuoli syöpään.
Kun ihminen syntyy maailmaan, se on luonnollinen tapahtuma. Kun ihminen lähtee, sekin on luonnollinen tapahtuma, emmekä me voi sille mitään. Meidän on vain hyväksyttävä se, ja jatkettava elämäämme kaikesta huolimatta. Elämä jatkuu, eikä ihminen joka on elää muistoissamme, kuole koskaan, vaikka olisikin poistunut tuonpuoleiseen.
Luota häneen, joka on kuolemankin voittaja.
Liikaa on teillä ollut surua. Oman lapsen menettämisessä on ihan varmasti jo pelkästään kestämistä ja selviytymistä, ja sitten vielä muut läheiset päälle. Kohtuuttomalta tuntuu ja ei sitä kaikkea pysty sulattamaan ja kestämään jos aina vain tulee uusia menetyksiä. Ei ihme että tuntuu siltä kuin kaikki kaatuisi niskaan. Meilläkin on ollut kolmena vuotena peräkkäin hautajaisia, viimeisimmät isäni. Juuri kun on luullut selviävänsä edellisestä, niin tulee uudet hautajaiset. Alkaa jo välillä pelottamaan että mitä seuraavaksi.. Älä suotta pode huonoa omaatuntoa siitä että olisit huono äiti, jos et aina jaksa. Ei sitä aina tarvitse jaksaakaan. Rakastat lapsia kuitenkin ja lapset varmasti tietävät sen. Tiedän kyllä itsekin varsin hyvin sen tunteen, kun huono omatunto kolkuttaa kun ei aina jaksa puuhata lapsien kanssa. Itse olen aika perhekeskeinen ja ajattelen lapsien parasta kaikessa. Haluan että he ovat onnellisia ja saavat elää huolettoman lapsuuden. Joulun aika oli minulle todella vaikea. Suru ja ikävä löi täysillä vastaan ja lähinnä itkin vain täysin lamaantuneena. Siitä jäi todella paha mieli lasten puolesta vaikka mies jaksoi onneksi puuhailla lasten kanssa, mutta silti.. olin suunnitellut loman varalle vaikka mitä ja sitten minusta ei ollutkaan mihinkään.
Miten teidän 13 vuotias, puhuuko hän asioistaan tai omasta surusta? Meidän lapset eivät ole vielä murkkuikäisiä mutta vanhempi lapsi käsittelee omalla tavallaan isoisän menettämistä. Olihan hän rakas ihminen lasten elämässä ja varsinkin vanhemman lapsen kanssa ehti tehdä kaikenlaista. Oma-aloitteisesti poika ei juuri puhu, mutta yritän joskus kysellä häneltä mitä hän miettii.
Yksin et ole ajatuksiesi kanssa, kohtalotovereita löytyy.
Voimia ja kirjoittamisiin. Tämäkin helpottaa kun saa johonkin purkaa, minäkään en viitsi kaikkea aina miehen niskaan kaataa.
hei taas kohtalotoveri..kyllä olen keskustellut tyttäreni kanssa ja ollut tukemassa kun hänellä on ollut paha olla ja itkettänyt..hän myöskin on asioita käsitellyt omalla tavallaan kuten laulamalla..kyllä kaikki minun lapseni sekä mieheni tietää kuinka tärkeitä he ovat minulle ja että ovat kaikki mitä minulla enää on jäljellä..suvusta on vain sisko joka ei halua olla kanssani missään tekemisissä sekä veljeni jonka kanssa on erittäin lämpimät välit..kiitos näistä keskusteluhetkistä..on piristävää kyllä jutella jonkun kanssa joka ei toista aina samoja kliseitä..
useimmat seurakunnat järjestävät sururyhmiä läheisensä menettäneille. Mene sinne. Seuraa ilmoituksia tai soita ko seurakuntaan niin saat tietää milloin niitä on. Sellaisista saa vertaistukea ja voimaa jatkaa eteenpäin. Elämän on jatkuttava ja sinun läheisesi niin haluavat että viet lapsiasi ja perhettäsi eteenpäin. Suru on surtava ja itkettävä, mutta ajan oloon jää kauniit ja hyvät muistot joita vaalit.Jaksamista:)