Aina on ollut köyhempiä ja varakkaampia, niin se vaan on ja näin se tulee menemäänkin. Syitä vähävaraisempaan elämään on monia, osin valinnaisia, osin ei-niin-valinnaisia. On sairauksia, ikääntymistä, vaikeuksia työllistyä, yksinhuoltajuutta, syrjäytymistä.. kaikkea löytyy.
Kun tätä keskustelualuetta lukee, kaksi asiaa nousee pinnalle: Valitetaan siitä kun ei ole ja siitä kun toisilla on.
Ne joilla ei ole, ovat automaattisesti yhteiskunnan hylkäämiä parkoja, joille on luotu kiusaamismielessä sosiaalitukijärjestelmä - eikä se toimi. Ei ole rahaa itselle, ei lapsille. Ruokaa ei meinaa saada ja tuet on pienet. Töitä ei kiskurifirmoista saa tai jos saa, se on huonoa ja alipalkattua hommaa. Kaikkensa alakynteen jäänyt yhteiskunnan elätti sitten ponnistellen tekee.. vai tekeekö? Kaikki on ihan mahdotonta, vai onko sittenkään?
Toinen suosittu topicci, jolla saadaan omaan ahdinkoon hieman valoa on parempiosaisten mollaaminen. Ne on kaikki hyvistä perheistä tulleita, kultalusikalla ruokittuja kovapalkkaisia ja -sydämisiä paskiaisia, jotka eivät alkuunkaan ymmärrä sitä ahdinkoa, jossa vähempiosainen saa elää. Ovatko sittenkään? Olisiko niin, että sieltä löytyy ne, jotka aikoinaan availivat kirjoja, opiskelivat, saivat ammatin, hoitivat raha-asiansa, säästivät, käyttivät ehkäisyä kunnes oli varaa ja mahdollisuuksia elättää itse itsensä ja sen uudenkin tulokkaan, varautuivat siis tulevaisuuteen muutenkin kuin vaalenapunaisin lasein ja yllätysten sattuessa menivät eteenpäin suuntaamatta ensimmäisenä tukiluukulle solmimaan pitkäaikaista valtionhuoltajuussopimusta itselleen. Voisiko olla näin?
Tästä saadaan taas napakka kinailu aikaiseksi, aivan varmasti, mutta kuinka moni teistä, jotka kokevat yhteiskunnan varoilla elämisen haastavaksi, istuvat alas ja ihan oikeasti lähtevät tekemään asialle muuta kuin valittamaan kohtalostaan?
Lienen kylmäsydäminen? Ehkäpä, mutta uskon siihen, että ihmisellä on valintoja ja vaihtoehtoja. Jos on pelannut korttinsa alun alkaen niin huonosti, että valintoja ja vaihtoehtoja on vähän, joutuu tyytymään siihen mitä annetaan.
Tehkää asialle jotain. Ei se vain valittamalla parane.
2 lamaa olen pärjännyt. Ensimmäisenä lama vei työn. Parikymppisenä sitten opiskelin sen lama-ajan. Sitä työtä tein 12 vuotta, kunnes sairaus esti työn jatkamisen. Vaihdon alaa ja taas mentiin. Nyt toisen laman aikana puolisolta meni työ. Pärjätään silti hyvin vaikka on asuntolainaa ja muita menoja pakollisista huvituksiin. Puoliso käyttää ajan lisäkurssitukseen, kuntoiluun, kotihommiin ja työkyvyn ylläpitoon työnhaun lisäksi. Ei meillä kumpikaan laiskana makaa odottamassa rahaa luukuilta. Liiton rahoja sai odottaa 3kk ja pärjättiin.
Keinoja on monia. Ennen kun ottaa lusikan omaan käteen, soppa ei suuhun hyppää.
Kun tätä keskustelualuetta lukee, kaksi asiaa nousee pinnalle: Valitetaan siitä kun ei ole ja siitä kun toisilla on.
Ne joilla ei ole, ovat automaattisesti yhteiskunnan hylkäämiä parkoja, joille on luotu kiusaamismielessä sosiaalitukijärjestelmä - eikä se toimi. Ei ole rahaa itselle, ei lapsille. Ruokaa ei meinaa saada ja tuet on pienet. Töitä ei kiskurifirmoista saa tai jos saa, se on huonoa ja alipalkattua hommaa. Kaikkensa alakynteen jäänyt yhteiskunnan elätti sitten ponnistellen tekee.. vai tekeekö? Kaikki on ihan mahdotonta, vai onko sittenkään?
Toinen suosittu topicci, jolla saadaan omaan ahdinkoon hieman valoa on parempiosaisten mollaaminen. Ne on kaikki hyvistä perheistä tulleita, kultalusikalla ruokittuja kovapalkkaisia ja -sydämisiä paskiaisia, jotka eivät alkuunkaan ymmärrä sitä ahdinkoa, jossa vähempiosainen saa elää. Ovatko sittenkään? Olisiko niin, että sieltä löytyy ne, jotka aikoinaan availivat kirjoja, opiskelivat, saivat ammatin, hoitivat raha-asiansa, säästivät, käyttivät ehkäisyä kunnes oli varaa ja mahdollisuuksia elättää itse itsensä ja sen uudenkin tulokkaan, varautuivat siis tulevaisuuteen muutenkin kuin vaalenapunaisin lasein ja yllätysten sattuessa menivät eteenpäin suuntaamatta ensimmäisenä tukiluukulle solmimaan pitkäaikaista valtionhuoltajuussopimusta itselleen. Voisiko olla näin?
Tästä saadaan taas napakka kinailu aikaiseksi, aivan varmasti, mutta kuinka moni teistä, jotka kokevat yhteiskunnan varoilla elämisen haastavaksi, istuvat alas ja ihan oikeasti lähtevät tekemään asialle muuta kuin valittamaan kohtalostaan?
Lienen kylmäsydäminen? Ehkäpä, mutta uskon siihen, että ihmisellä on valintoja ja vaihtoehtoja. Jos on pelannut korttinsa alun alkaen niin huonosti, että valintoja ja vaihtoehtoja on vähän, joutuu tyytymään siihen mitä annetaan.
Tehkää asialle jotain. Ei se vain valittamalla parane.
2 lamaa olen pärjännyt. Ensimmäisenä lama vei työn. Parikymppisenä sitten opiskelin sen lama-ajan. Sitä työtä tein 12 vuotta, kunnes sairaus esti työn jatkamisen. Vaihdon alaa ja taas mentiin. Nyt toisen laman aikana puolisolta meni työ. Pärjätään silti hyvin vaikka on asuntolainaa ja muita menoja pakollisista huvituksiin. Puoliso käyttää ajan lisäkurssitukseen, kuntoiluun, kotihommiin ja työkyvyn ylläpitoon työnhaun lisäksi. Ei meillä kumpikaan laiskana makaa odottamassa rahaa luukuilta. Liiton rahoja sai odottaa 3kk ja pärjättiin.
Keinoja on monia. Ennen kun ottaa lusikan omaan käteen, soppa ei suuhun hyppää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Itse olen huonoista oloista kotoisin. Todella opettavaista, molemmat vanhemmat alkoholisteja ja B-sarjaa.
Vaikka minulla ei lukupäätä, keskittymiskykyä, tai muitakaan ammatinhallinnan taitoja ole. Olen silti yrittänyt senverran, mikä on kohtuullista.
Hyvin olen pärjännyt. On oma asunto, maksettu, vakuutukset kunnossa ja aika mahtava potti eläkerahojakin.
kyllähän se näin on että pärjääminen on itsestä kiinni.itekkin oon ollut yksinhuoltaja mutta silti opiskellut kaksi ammattia, omistan omakotitalon sekä sijoitusasunnon.oon vaan osannut kouluttautua oikeelle alalle ja tehnyt paljon töitä.tukien varassa en oo koskaan ollu, muuta kuin talvisin työttömyyskorvauksen aina silloin tällöin.se on se suomalainen sisu ja halu pärjätä. ja naiset, kuinka moni teistä vielä tänäkin päivänä petaa elämänsä miehen tulojen varaan? aika joukko, koska oon huomannut, että esim.avioeron tai miehen työttömyyden vuoksi näyttää monelta rouvalta menevän elintaso ja se näyttää olevan monessa perheessä syy sairastua masennukseen.että missä on se naisten itsenäisyys?se näyttää monelta loppuvan papin aameneen...
Oma asunto, mahtava potti eläkerahoja, nämäkö ovat elämisen tarkoitus? Ei se raha onnea tuo, sitäpaitsi aina löytyy heitä joilla on enemmän rahaa, ovat varmaan sinua paljon onnellisempia? Säälin sinua, tulet vielä huomaamaan että kääriliinoissa ei ole taskuja.
Aikamoisen riskin nainen ottaa jos ei hanki ammattia eikä työkokemusta, ei koe itsenäistymisvaihettakaan vaan heti miehen siivelle lapsia väsään kolmen vuoden välein. Kohta nainen onkin yksinhuoltaja ja ihan hukassa kun ei olekkaan enään keneen turvautua. Itse olen juuri tuollaisesta perheestä ja jo varhain päätin etten elämääni rakenna miehen varaan. Ei ihmekkään jos tulee masennus elintaso porsastelun jälkeen kun korkealta tippuu.
Mites sitten tää?? Tässä oli aihe, "miten pyrit kuopasta ylös?", kait se on pyrkinyt, kun raha-asiat on kunnossa.
Töitäkin tehdään ensisijaisesti rahan takia, kuten opiskellaankin.
Raha ei tosiaan tuo onnea, mutta raha rauhoittaa ja onhan se hyvä, kun on "kaikki maksettu".
Näköjään tämä KÖYHYYS tuo sitten epä-onnellisuutta, kun on juuri se rahan puute.
ja sitäpaitsi. Tuo on ihan perusjuttu, että asiat hoidetaan kunnolla. Otetaan esimerkiksi 45v ihminen, ei todella ole mikään ihme, että tuon ikäisellä on ollut eläkesäästöjä 20v, asunto on maksettu.
Tietenkin.
Tulee jokatapauksessa se hetki, jolloin asunto pitää olla maksettu ja eläkerahat kasassa.
Vanhempana kun ne joutuu pikaisesti säästämään, tulee tosi kiire ja silloin saa olla ihan mielettömät tulot, että pärjäisi.
Ja jos ei pärjää, se aiheuttaa kränää ja toisten haukkumista - niiden, jotka on tehneet asiat oikein jo heti alussa.
Laskin mistä 'addikteista' voin luopua ja pikkuhiljaa sitten sammuttelin niitä, ensin tupakkaa, sitten kahvi, sitten puhelimeen toi prepaid, sitten alkoholi pois...
Pienellä budjetoimisella pärjää mini tulollakin ihan ok:sti.
Nyt jää 100-200e ylimääräistä per kk laskujen jälkeen... eli vois tässä alkaa 'säästämään' uuteen projektiin jos tykkäis vaikka kouluttaa itseä.
Adjo...
Valittaminen on vain suojakeino, jolla yksilö pyrkii selittämään itsellensä asioita ja suojelemaan itseään pettymyksiltä. Siitä voi olla hyötyä ja se on aika luonnollista, mutta se ei saisi jäädä päälle.
Miten muka luulet, että vähävarainen ihminen pärjää ilman sosiaaliturvaa? Varakkailla on varaa olla hakematta kaikkia tukia, mutta ketä se oikeasti liikuttaa parin sadan roposet? Kaikille ei ole annettu samoja lähtökohtia vaikka kuinka olisi kaikki koulutus ilmaista. Kaikki eivät myöskään saa juuri sen alan töitä, ellei nyt kyse ole lääkärin työstä tai jostain alasta, jolla on työvoimapula ja maksajana julkinen sektori.
En minä olisi köyhille kateellinen ollenkaan. Katson osittain, että sosiaaliturvan varassa eläminen voi olla myös stressitöntä elämää, kun ei tarvitse olla työpaineiden alla ja voi toteuttaa itseänsä, joskin niissä oman talouden rajoissa. Katujen mittailu vaan on nykyään monella nuorella ihan arkipäivää, kun oikeisiin palkkatöihin on käsittämätön kynnys päästä. Sitä pitää pakostakin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, eikä tuntea pahaaoloa siitä, ettei pysty elämään materialistisessa maailmassa.
Miksi tähän elämään pitäisi suhtautua niin haudan vakavasti? Miksi kaikkien pitäisi menestyä? Elämässä voi olla muitakin arvoja kuin pelkkä suorittaminen ja materialismi.