Kuoli pois yllättäen 14.02 aamulla. Suru on valtava ja kammottava. Haluaisin vain olla se pieni lapsi taas joka käpertyy äidin syliin ja äiti sanoisi ettei sinulla ole mitään hätää. Omat lapset ovat vielä niin pieniä molemmat alle kolme vuotiaita eikä äitinikään ollu mikään vanha 52vuotta ja kaiken piti olla jo parempaan päin. Sisareni joka oli paikalla kun kaikki tapahtui joutui eilen psykoosiin. Tällä hetkellä epäilevät keuhkoveritulppaa mutta mitäänhän ei tiedä ennenkuin on ruumiin avaus tehty. Kuolema ei todellakaan ollut kaunis ja kivuton. Kävin katsomassa vainajaa sairaalassa, mutta ei se kamala ontto kotelo enää ollut äitini. Mieli tekisi vain huutaa ja kirkua. Menihän tämä nyt kuitenkin oikein päin ettei vanhemman tarvinnut haudata lastaan, mutta olisihan sen suonut vielä jatkuvan. Voimia kaikille läheisensä menettäneille
Rakas Äitini
ontto olo
13943
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mitkään sanat eivät nyt lohduta, mutta ainakin tiedät, että täällä on monta, jotka ymmärtävät, mitä juri nyt tunnet ja käyt läpi. On niin vaikeaa luopua rakkaistaan, mutta olemme niin paljon kirjoittaneet täällä siitä, että rakkaus on kuolemaa väkevämpi.Rakkaamme elävät aina sydämissämme. Maallisen mittapuun mukaan mitaten äitisi elämä oli aika lyhyt, mutta se oli hänen elämänsä, hänen kokonainen elämänsä. Voimia sinulle ja sisarellesi ja muille läheisillesi
Otan osaa suruusi. Minun rakas äitini kuoli joulun aikaan, yllättäen. Hänkin oli vielä alle 60v. Suru ja järkytys oli niin mahdottoman iso, etten edes tiedä miten olen siitä selvinnyt. Kulunut aika on mennyt ihan "sumussa". Aika on vaan kulkenut ja olen robottimaisesti tehnyt kaikki vakioaskareet, mitä elämääni kuuluu, olen itsekkin kahden lapsen äiti. Jokaisena aamuna kun herään, ensimmäinen ajatukseni on äiti ja samoin illalla viimeinen asia mitä ajattelen. Äitini oli äiti ja hyvä ystävä minulle.
Itku tulee edelleen päivittäin ja mutta suru on muuttunut vähän, nyt koen ikävää ja suurta kaipausta, koska kuolemaahan ei saa tapahtumattomaksi. Minua on auttanut eniten surussa sisaret,ystävät, omat lapset ja lukeminen. Olen lukenut todella paljon kuolemaan liittyviä artikkeleita ja yrittänyt sitä kautta selventää itse kuolemaa tapahtumana. Äidilleni tehtiin myös ruumiinavaus, muttei siitä saatu mitään selvittävää tekijää, ainakaan vielä. Toivottavasti kuolinsyy selviää aikanaan, kun kemiallisten kokeiden tulokset tulevat.
Toivon sinulle voimia suuressa surussasi! Ja vaikka sinusta tuntuisi miltä, jostain kummasta saa kuitenkin voimia. Ja kuten Viole kirjoitti rakkaamme elävät aina sydämissämme. Onneksi meillä on muistot rakkaistamme, niitä ei kukaan vie meiltä pois.
Minun äitini kuoli myös yllättäen reilu vuosi sitten. Löysin hänet kotoaan kuolleena. Ruumiinavauksessa selvisi syyksi keuhkoveritulppa. Olin silloin viimeisilläni raskaana ja odotin esikoistani. En oikein ymmärrä miten selvisin loppuraskaudesta, hautajaisista ja synnytyksestä, mutta niin vain kävi. Sisaruksista oli minulle suuri apu ja ystävät ovat olleet korvaamattomia. Olen myös kirjoittanut ajatuksiani ja tunteitani paperille ja käynyt asiat moneen kertaan läpi mielessäni. Suurin tuska on nyt muuttunut kaipaukseksi. Oikein paljon voimia ja jaksamista sinulle!
Se tuntuu hieman helpottavammalta. Viime yö oli sentään ensimmäinen kun sai jotenkin nukuttua. Tunteet menevät jotenkin vuoristorataa. Välillä on jotenkin epärealistinen olo ettei tätä ole tapahtunut ja kun puhelin soi kuvittelee että äiti soittaa vaikka tietää ettei hän enää oikeasti soita. Hirveä itsensä syyllistäminen riivaa ja korventaa sielua, vaikka tietää ettei se kenenkään syy ole.
Läheisen menetys on kova paikka, olen sen henk.kohtaisesti kokenut. pitää vaan yrittää jaksaa katsoa eteenpäin, vaikka se surun keskellä tuntuu lähes mahdottomalta. Läheiset ja ystävät ovat tärkeitä.
Voimia sinulle, olemme surussasi mukana.
kaikille teille läheisenne menettäneille. Olen varma, että äitinne haluaisi, että elätte normaalia elämää, ettekä näänny suruun. Niin minä ainakin haluan, jos tulee äkkilähtö tuonpuoleiseen. Toivon, että lapset jatkavat elämää, koska elämän on jatkuttava jälkeenjääneissä. On normaalia, että suru valtaa äkillisen menetyksen jälkeen ja tuntuu että miksi näin? Siihen ei ole vastausta. Meillä on elinpäivät, jotka meille annetaan. Mutta ei voi. Aina ei auta mikään, ei tehokkaat hoidot, ei mikään. Neuvoisin, että kun pahin suru laantuu, niin voi hakeutua seurakunnan sururyhmään, jossa voi itkeä ja käsitellä suruaan, tavata kohtalotovereita ja saada vertaistukea. Olen nähnyt ja kokenut paljon kuolemaa ja surua.
lääkärini sanoi minulle aikanaan, että jos tekee mieli huutaa niin mene vaikka metsään ja huuda niin paljon kuin haluat. Samaa sanoi itkemisestä.
Läheisen tai muuten tärkeä ihmisen äkillinen menetys on aina raskasta. Surun läpikäymiseen ei ole oikotietä. On vain surettava, välillä jaksaa ihmeellisen hyvin, välillä huonommin. Ensin on yritetty jaksaa hetki kerrallaan, sitten tunti ja jossain vaiheessa päivä kerrallaan. Ei varmasti lohduta että usein ensimmäinen vuosi menee ns.usvapilvessä ja vastatoisena vuotena kuoleman jälkeen iskee todellisuus ja kaipuu. Ja suru ja ikävä ei varmasti koskaan häviä, se vain muuttaa muotoaan ja sen kanssa on helpompi elää. Itse läheisen äkillisesti menettäneenä voin vain sanoa niille joilla vielä on tärkeitä ihmisiä ympärillä, että kertokaa heille tunteistanne ääneen, niin ettei sitten jos äkillisesti toisen menettää , jää harmittamaan ettei koskaan kertonut esim.kuinka tärkeä ks.henkilö oli, kuten itselleni kävi. Se surussa tuskaisinta...
Hei!
Minäkin menetin yllättäen mummoni viikonloppuna, ensimmäinen menetys elämässäni. Tuntuu niin kamalan pahalta eikä koko asiaa vielä edes ymmärrä kunnolla. On niin helppo unohtaa tapahtunut, mutta sitten jostain se todellisuus iskee ja vihlaisee. Toisaalta asian osaa järkeillä, että parempi näin, jottei mummo koskaan olisi joutunut vanhainkotiin ja sai elää hyvän elämän, mutta pahalta tuntuu. Itkeä voisi koko ajan. Tuntuu pahalta katsoa ihmisiä, jotka elävät ihan normaalia elämää, kun oma maailma on pysähtynyt. Satuin vielä vahingossa kuulemaan tänään kuinka nuoret tytöt, minun ikäiseni, vitsailivat sydänkohtauksesta..huh, käsittämätöntä. Päivä kerrallaan, tuntuu vaan niin pahalta ettei enää koskaan voi mummoa halata ja pitää kädestä kiinni ja miksei koskaan hänelle sanonut kuinka tärkeä ja rakas on. Vaikka uskon kyllä, että hän sen tiesi ilman sanojakin. Kuinka kovin tämä suru voi lamaannuttaa. Huomaa vaan tuijottavansa johonkin, silmät täyttyy kyynelistä ja elämän muka pitäisi jatkua, kun voimat ovat loppu. Onneksi on perhe, joka käy samaa tunnetta läpi ja ystäviä, jotka jaksavat kuunnella. Voimia kaikille läheisensä menettäneille.
Minä menetin isäni äkillisesti samana päivänä kuin aloittaja. Hän oli alle 60-vuotias ja perusterve eikä koskan valittanut että olisi mitään vaivoja. Siksi tämä kaikki tuli niin yllätyksenä meille.
Nämä kuluneet muutamat viikot ovat menneet kuin sumussa, voiko tämä olla tottakaan? Hautajaisissa sain muistuttaa itseäni koko ajan siitä kenen takia siellä olemme. Niin kovasti yrittää mieleni työntää tapahtuneen taka-alalle. Minut pitää pystyssä rakas aviomieheni ja pieni poikamme. On äärettömän raskasta käydä läpi omaa surua ja tukea leskeksi jäänyttä äitiäni. En tiedä kumpi on raskaampaa. Arjesta selviäminen on välillä koetuksella, mutta eteenpäin on mentävä. Isäni ei haluaisi että jäisin vellomaan suruuni.
Kävimme katsomassa isää vain hetki kuoleman jälkeen ja niin kuin olen kuullut sanottavan muilta niin pelkät kuoret siinä enää oli, sielu oli jo karannut pois. Tuntui silti hyvältä jättää viimeiset jäähyväiset isää kädestä pitäen ja nähdä omin silmin että se on totta, isä on poissa.
Isän kuolinsyy on selvillä ja mitään ei ollut tehtävissä vaikka hän oli kuolinhetkellä hyvässä hoidossa sairaalassa. Saimme kuulla häntä hoitaneelta lääkäriltä sekä sairaanhoitajalta että isä meni ilman kipuja, se vähän helpottaa. Viimeisimpiä sanoja oli "ei minulla ole mitään hätää, ei ole kipuja".
Isä oli meille niin rakas että oikein sattuu kun mietin ettei häntä enää tässä maailmassa nähdä. Minun poikani oli hänen ensimmäinen lapsenlapsensa ja surettaa että heidän yhteinen aikansa jäi niin lyhyeksi. Vaarilla oli paljon suunnitelmia mitä tehdä pojan kanssa kun hän on isompi. Ne suunnitelmat tullaan toteuttamaan kyllä, vaarin muistoksi :)
Voimia teille saman kokeneille. Onneksi kevättä kohti mennään ja päivät pitenevät. Itselleni nämä illat ja yöt ovat raskaita.
tarkoitukseni ei ole tungetella suruusi, tiedän vain miltä se tuntuu, epäusko, epätoivo, tuska ja osin tukahdutettu raivokin risteilee sekamelskana ajatuksissa - ”miksi?”
oma äitini meni jo viisi vuotta sitten massiiviseen aivoverenvuotoon, ja muistan vieläkin puhelinsoiton aamu seitsemältä sairaalan teho-osastolta, josta olimme kotiutuneet edellisenä iltana
sen puhelun jälkeen lähdin hetkeksi kävelemään ulos, ja kävelin pitkään
isäni meni muutama vuosi sen jälkeen, yllättäen, suhteellisen hyväkuntoisena
tästä lähti ajatuksissani liikkeelle juttu havainnolla että kohtalontovereitani on paljon, en ole varmaankaan ensimmäinen ihminen maailmassa, jonka vanhemmat ovat kuolleet, kuolemaa ei vain kohtaa avoimesti missään ja puuttua luontainen kanava jakaa surua ja muistella edesmennyttä
sen takia loin omista tarpeista lähtevän palvelun, josta toivon olevan apua muillekin ihmisille surutyössä
muistopaikka.fi – käy katsomassa, ajatukseni oli luoda palvelu jossa ajasta ja paikasta riippumatta, silloin kun siltä tuntuu, voi kirjoittaa, muistella, ja sytyttää vaikkapa kynttilän läheiselleen ja kutsua muutkin
Ikävä on ja pysyy. Äitini kuolemasta on 2 1/2 vuotta. Hän oli 66-vuotias. Löysin hänet kotoaan kuolleena. Lähti niin yllättäen, en ehtinyt hyvästellä. Luulin etten selviä. Syytin itseäni,olisinko voinut vaikuttaa asioihin.Olisiko kaikki toisin jos olisin mennyt hänen luokseen edellisenä päivänä. Näitä asioita pyörittelin päässäni melkein hulluuteen saakka. Kävin syvän masennuksen pohjalla. Ammattilaisten ja läheisten avulla siitä selvisin vaikka en nähnyt valoa missään.
Nyt on jäljellä ikävä. Haikeana häntä muistelen. Aina ei elämä mene niin kuin kuvittelee. Luulin että minulla olisi äiti vielä pitkään,lapsillani isoäiti. Näin kävi meille ja tapahtuneen kanssa on opittu elämään. Kun ei ole vaihtoehtoa.
tuleekohan siitä perhonen?