Neuvostoliiton ajalta on olemassa eräs hyvin kiinnostava kuolemanrajatapaus, tai suoraan sanoen kuolemantapaus, sillä siihen tämä tapaus johti. Leninin mausoleumin vierestä löydettiin hirttäytynyt mies, joka riippui rautaristikossa. Siihen aikaan muuan Bruntshanenko teki tekosydänkokeita. Aikaisemmin oltiin onnistuttu herättämään eloon koira kuuden tunnin ajaksi, joten herra B ja hänen työryhmänsä halusivat kokeilla tekosydäntä Punaisen torin hirttäytyneeseen mieheen tiedemiehen mielenkiinnosta.
"Tekosydän imi verta ja sysäsi sen edelleen kuin kello. Sähkövirrat säätelivät sen toiminnan erittäin tarkasti. Vaadittiin paljon kärsivällisyyttä - useiden pitkien tuntien ajan. Sitten päämäärä saavutettiin. Tekosydän palautti Punaisen torin hirttäytyneen miehen elämään. Tosin uusi elämä, joka hänelle kyettiin antamaan, oli perin heikko. Hirttoköysi ei näet ollut vain pahoin vaurioittanut kurkunpäätä ja painanut kielen kiinni nieluun, vaan ruumiissa oli muutenkin jo tapahtunut liian paljon muutoksia. Kuoleman merkkejä jokaiselle, joka näitä asioita hiukankin ymmärtää.
Lihasten supistuminen oli lakannut. Sähkövirta, joka synnytettiin lihaksiin upotetuilla elektrodeilla, ei enää aiheuttanut mitään seurausilmiöitä. Hirttäytyneen oli siis täytynyt roikkua tuossa ristikossa melko kauan. Silmäterän laajentuminen, joka tapahtuu kuolinkamppailun päätyttyä, oli ohi jo kauan sitten. Silmäterä oli jälleen kutistunut, mutta myös jo menettänyt normaalin muotonsa. Silmämuna oli pehmentynyt ja lysähtänyt kasaan."
Siinä ote miehen tilasta. Hän heräsi henkiin seuraavana päivänä siitä, kun elvytystoimeenpiteet oli aloitettu. Miehellä oli kerrottavaa, minkä neuvostotiedemiehet laittoivat harhaisten aivojen luomien kuvitelmien piikkiin; niiden arveltiin johtuvan verenkierron häiriöstä. Neuvostotiedemiehet pitivät - kuten useimmat materialistit nykyäänkin - tietoisuutta solujen yhtymänä ja toimintana, joka perinpohjaisen biologisen kuoleman jälkeen lakkaa tyystin. Kiinnostavasti neuvostotiedemiehet lukivat tapauksen siten, että kokemus oli tapahtunut sinä aikana, kun aivot oli saatettu uudelleen toimintaan. Mutta palatkaamme mielenkiintoiseen tarinaan, joka kuolleella (häntä pidettiin sitten valekuolleena) oli kerrottavanaan.
"Olin maassa, jossa en ole koskaan ennen käynyt. Se oli hyvin suuri ja niin kaunis, että haluaisin palata siihen. Minulla on vieläkin ihana maku suussani vedestä jota join. Siellä oli nimittäin suuri suihkukaivo ja sen vettä minä join. Näin kukkia, jotka olivat kolme kertaa suurempia kuin kukat täällä. Ne tuoksuivat niin, että meidän kauneimmatkaan kukkamme eivät edes keskikesällä vedä niille vertoja. Näin kaukana useita ihmisiä. Kun halusin mennä heidän luokseen, he etääntyivät samassa tahdissa kuin minä yritin heitä lähestyä. Muuan jättiläispuu näytti ulottuvan taivaaseen asti ja sen alla seisoi rumpali. Tämä rumpali ei mennyt pois. Hän seisoi siinä ja rummutti ja odotti, kunnes olin aivan lähellä. En tiedä, hänkö minulle puhui. Joku vain sanoi, että nyt oli kaikki hyvin ja että voisin lentää jos haluaisin.
Miten raskaita ovatkaan nyt käsivarteni ja jalkani. En usko, että enää koskaan jaksan niitä liikuttaa, sillä tuossa toisessa maassa kaikki oli hyvin kevyttä. Kunpa vain ihmiset eivät olisi aina väistäneet minua. Rumpali kasvoi sitten yhtä suureksi kuin puu. En enää edes nähnyt häntä. Sitten kuljin aina vain edelleen tuossa kauniissa vihreässä maailmassa ja huusin ääneen jonkun ihmisen nimeä. Nyt tiedän, että etsin äitiäni. Mutta hän on kuollut jo kauan sitten. Etsin häntä ja joku sanoi minulle, että löytäisin kyllä hänet. Se veisi kuitenkin vielä vähän aikaa. Kesti aina kauan, ennen kuin ihminen löysi ne joita hän etsi ...
Sitten nukahdin tuon suuren puun alle, joka ulottui taivaaseen asti. Nyt en enää tiedä, olenko uneksinut tästä elämästä tuossa toisessa maassa, vai näenkö nyt täällä pahaa unta."
Miehelle tehtiin vielä kysymyksiä. Sitten hän oli lähtevä viimeisen kerran tästä maasta. "Kaipaan vihreään maahan", hän kuiskasi ennen kuolemaansa.
Tämä kokemus on mielestäni suorastaan hardcorea, jos sitä vertaa moniin kuolemarajakokemuksiin. Tarinakin on outo sikäli, ettei siinä mainita Jumalaakaan ollenkaan. Mies teki itsemurhan, mutta hänelle kävi varsin hyvin. Rangaistusta ei ollut näköpiirissä. Mies oli tehnyt itsemurhan sen vuoksi, kun nainen oli jättänyt hänet. Ehkäpä olisikin erotettava jokin järkeilyitsemurha ja tunneitsemurha toisistaan ja verrattava niitä kokemuksia, joita epäonnistuneet tulevat meille kertomaan. Tämä tapaus tuo minulle lohtua, että emme olisikaan varmasti mielettömän moraalikoodin armoilla, joka ei anna ihmisen päättää omasta kohtalostaan, jos elämä käy liian raskaaksi. En uskokaan vapaaseen tahtoon juuri sen enempää kuin että voi tehdä itsemurhan, jos elämä käy liian kovaksi. Ja se tahto pitäisi ihmisellä sentään olla.
"Tekosydän imi verta ja sysäsi sen edelleen kuin kello. Sähkövirrat säätelivät sen toiminnan erittäin tarkasti. Vaadittiin paljon kärsivällisyyttä - useiden pitkien tuntien ajan. Sitten päämäärä saavutettiin. Tekosydän palautti Punaisen torin hirttäytyneen miehen elämään. Tosin uusi elämä, joka hänelle kyettiin antamaan, oli perin heikko. Hirttoköysi ei näet ollut vain pahoin vaurioittanut kurkunpäätä ja painanut kielen kiinni nieluun, vaan ruumiissa oli muutenkin jo tapahtunut liian paljon muutoksia. Kuoleman merkkejä jokaiselle, joka näitä asioita hiukankin ymmärtää.
Lihasten supistuminen oli lakannut. Sähkövirta, joka synnytettiin lihaksiin upotetuilla elektrodeilla, ei enää aiheuttanut mitään seurausilmiöitä. Hirttäytyneen oli siis täytynyt roikkua tuossa ristikossa melko kauan. Silmäterän laajentuminen, joka tapahtuu kuolinkamppailun päätyttyä, oli ohi jo kauan sitten. Silmäterä oli jälleen kutistunut, mutta myös jo menettänyt normaalin muotonsa. Silmämuna oli pehmentynyt ja lysähtänyt kasaan."
Siinä ote miehen tilasta. Hän heräsi henkiin seuraavana päivänä siitä, kun elvytystoimeenpiteet oli aloitettu. Miehellä oli kerrottavaa, minkä neuvostotiedemiehet laittoivat harhaisten aivojen luomien kuvitelmien piikkiin; niiden arveltiin johtuvan verenkierron häiriöstä. Neuvostotiedemiehet pitivät - kuten useimmat materialistit nykyäänkin - tietoisuutta solujen yhtymänä ja toimintana, joka perinpohjaisen biologisen kuoleman jälkeen lakkaa tyystin. Kiinnostavasti neuvostotiedemiehet lukivat tapauksen siten, että kokemus oli tapahtunut sinä aikana, kun aivot oli saatettu uudelleen toimintaan. Mutta palatkaamme mielenkiintoiseen tarinaan, joka kuolleella (häntä pidettiin sitten valekuolleena) oli kerrottavanaan.
"Olin maassa, jossa en ole koskaan ennen käynyt. Se oli hyvin suuri ja niin kaunis, että haluaisin palata siihen. Minulla on vieläkin ihana maku suussani vedestä jota join. Siellä oli nimittäin suuri suihkukaivo ja sen vettä minä join. Näin kukkia, jotka olivat kolme kertaa suurempia kuin kukat täällä. Ne tuoksuivat niin, että meidän kauneimmatkaan kukkamme eivät edes keskikesällä vedä niille vertoja. Näin kaukana useita ihmisiä. Kun halusin mennä heidän luokseen, he etääntyivät samassa tahdissa kuin minä yritin heitä lähestyä. Muuan jättiläispuu näytti ulottuvan taivaaseen asti ja sen alla seisoi rumpali. Tämä rumpali ei mennyt pois. Hän seisoi siinä ja rummutti ja odotti, kunnes olin aivan lähellä. En tiedä, hänkö minulle puhui. Joku vain sanoi, että nyt oli kaikki hyvin ja että voisin lentää jos haluaisin.
Miten raskaita ovatkaan nyt käsivarteni ja jalkani. En usko, että enää koskaan jaksan niitä liikuttaa, sillä tuossa toisessa maassa kaikki oli hyvin kevyttä. Kunpa vain ihmiset eivät olisi aina väistäneet minua. Rumpali kasvoi sitten yhtä suureksi kuin puu. En enää edes nähnyt häntä. Sitten kuljin aina vain edelleen tuossa kauniissa vihreässä maailmassa ja huusin ääneen jonkun ihmisen nimeä. Nyt tiedän, että etsin äitiäni. Mutta hän on kuollut jo kauan sitten. Etsin häntä ja joku sanoi minulle, että löytäisin kyllä hänet. Se veisi kuitenkin vielä vähän aikaa. Kesti aina kauan, ennen kuin ihminen löysi ne joita hän etsi ...
Sitten nukahdin tuon suuren puun alle, joka ulottui taivaaseen asti. Nyt en enää tiedä, olenko uneksinut tästä elämästä tuossa toisessa maassa, vai näenkö nyt täällä pahaa unta."
Miehelle tehtiin vielä kysymyksiä. Sitten hän oli lähtevä viimeisen kerran tästä maasta. "Kaipaan vihreään maahan", hän kuiskasi ennen kuolemaansa.
Tämä kokemus on mielestäni suorastaan hardcorea, jos sitä vertaa moniin kuolemarajakokemuksiin. Tarinakin on outo sikäli, ettei siinä mainita Jumalaakaan ollenkaan. Mies teki itsemurhan, mutta hänelle kävi varsin hyvin. Rangaistusta ei ollut näköpiirissä. Mies oli tehnyt itsemurhan sen vuoksi, kun nainen oli jättänyt hänet. Ehkäpä olisikin erotettava jokin järkeilyitsemurha ja tunneitsemurha toisistaan ja verrattava niitä kokemuksia, joita epäonnistuneet tulevat meille kertomaan. Tämä tapaus tuo minulle lohtua, että emme olisikaan varmasti mielettömän moraalikoodin armoilla, joka ei anna ihmisen päättää omasta kohtalostaan, jos elämä käy liian raskaaksi. En uskokaan vapaaseen tahtoon juuri sen enempää kuin että voi tehdä itsemurhan, jos elämä käy liian kovaksi. Ja se tahto pitäisi ihmisellä sentään olla.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Kertomus sinänsä ei ole uskottava "pahoin vaurioitunein kurkunpäin" ja sitä seuraavin potilaan kertomuksin, mutta itse asian tiimoilta ihmettelen itsemurhaan liittyvää tuomitsemista. Eutanasia mm. tuomitaan samoin perustein, joilla keinotekoinen elämä perustellaan [ei saa puuttua Jumalan töihin, paitsi tietysti sen pidentämisessä].
Minusta tälläinen olemassaolo, olkoon se sinällään kuinka rikasta tai köyhää, mielenkiintoista tai jännää, tylsää tai mitä vain, on lopulta aina tyhjää. Joidenkin mielestä se varmasti on tyhjää parempi, mutta mielestäni tietoisuus on pikemminkin rangaistus, jossa kaikki näin-tietoisen-elämän kauheudet kohdataan, eli todellisen onnellisuuden ja tyydytyksen lähteeksi ei tästä konseptista ole lainkaan.
Miksi tälläisestä helvetistä kuoleminen, joka kuolema on siis mielestäni siunaus, vapahdus ja ainut todellinen armo, voisi olla syntiä?
Kuollut ei tiedä mitään ja pian hänen muistonsakin täällä, muutamassa sukupolvessa, unohtuu täydellisesti.
Emme toki ole vapaita mahdollisen jälkikasvun ja muun itse hankkimamme "siunauksen" vuoksi heti halutessamme lähtemään, mutta maallisista kiinnikkeistä vapautuva sen voi tehdä. Kuoleman jälkeinen tuleva tyhjyys tai tuomio, paratiisi tai helvetti on se ja sama, sillä E[ISOLLA]lämässä ei saa olla, eikä voi olla kyse pelosta tai palkkiosta ja siksi ratkaisut on hyvä pitää kuitenkin aina omissa käsissään.
[q]Kertomus sinänsä ei ole uskottava "pahoin vaurioitunein kurkunpäin" ja sitä seuraavin potilaan kertomuksin[/q]
En ole lääkäri, joten en tiedä, mitä keinoja tuohon aikaan oli saada vaurioutunut kurkunpää toimimaan. Kuitenkin kirjan mukaan (Jean-Baptiste Delacour: Viimeisen rajan takaa, 1975) tapaus on hyvin puitu tieteellisissä piireissä. Että sikäli tuo epäilysi on turhaa epäilyä.
[q]Minusta tälläinen olemassaolo, olkoon se sinällään kuinka rikasta tai köyhää, mielenkiintoista tai jännää, tylsää tai mitä vain, on lopulta aina tyhjää. Joidenkin mielestä se varmasti on tyhjää parempi, mutta mielestäni tietoisuus on pikemminkin rangaistus, jossa kaikki näin-tietoisen-elämän kauheudet kohdataan, eli todellisen onnellisuuden ja tyydytyksen lähteeksi ei tästä konseptista ole lainkaan.[/q]
Kaikki mundaanit pyrkimykset raukeavat tyhjiin. Tietysti näiden kanssa taiteilevat kaikki ihmiset. Olet aivan oikeassa elämän rangaistuksen luonnosta. Uskon siihen, että tein itse päätöksen tulla tänne joskus - kirottu erehdys - mutta sitten sekaannuin tämän maailman iloihin, toisin sanoen itseni korottamiseen ja fyysisiin nautintoihin, joiden seurauksena jäin kiinni tähän paikkaan, josta nyt haluan pois. Yhdessä kuuluisimmista kuolemarajakokemuksista mies tapaa kehittyneen sielun, joka näyttää hänelle hänen menneitä inkarnaatioitaan. Aluksi näyttää, että eihän siellä mitään, aivan kelpo sielu, mutta sitten alkaa tulla rivikaupalla viheliäisiä rikosinkarnaatioita, jotka osoittavat sielun olevan kaikkea muuta kuin puhdas ja autuas. Huonojen tekojen korjaamisessa menee sitten useampia elämiä. Opettajani onkin maininnut, että entiset elämämme ovat oikeastaan kokoelma rikosrättejä. Jeesus ja Buddha ovat harvinaisia poikkeuksia sielujen joukossa. Jos on sitä lajia, voi haaveilla pääsevänsä pois tästä paikasta. Ei hyvältä näytä.
"Jos ilonpäiväs kirjaan viet
ja lasket aikas autuaan,
niin tiedät, arvoltas ken liet:
parasta, ettet oliskaan."
- Byron
Buddhalainen tapa katsoa maailmaa neutraalisti, ilman kiintymyksiä, on jollakin tapaa epäinhimillinen. Toisaalta taas se on tie vapautua kärsimyksestä. Olen miettinyt tätä osallistumisen ja ei-osallistumisen ongelmaa, mutta en ole saanut ratkaistuksi sitä. Kunpa vapautuisin kaikista intohimoista, niin olisin vapaa. Toisaalta menettäisin joitakin elämän iloja, jotka lopulta kuitenkin tuottavat kärsimystä. Voi pahus mikä paikka tämä on! Silloin kun leijailin avaruudessa, ei ollut mitään kiinnikkeitä tähän maailmaan, ja se oli parasta mitä olen kokenut.
[q]Emme toki ole vapaita mahdollisen jälkikasvun ja muun itse hankkimamme "siunauksen" vuoksi heti halutessamme lähtemään, mutta maallisista kiinnikkeistä vapautuva sen voi tehdä.[/q]
Valitettavasti olet oikeassa. Turmiolliset "siunaukset", jälkikasvu mukaanluettuna, pitävät meidät kiinni tämän maailman pyörteissä. Että alkoikin ottaa päähän. Lienee parasta, kun ei luo turhia siteitä, vaan koettaa pitää yllä niitä, jotka jo on, ja koettaa toteuttaa rakkauden kaksoiskäskyä (miten typerältä tämä nyt kuulostaakaan) niiden ihmisten keskuudessa, jotka jo tuntee. Sukupuolisuus on se suuri voima, joka pitää tämän maailman käynnissä. Täytyy myöntää, ettei tuo vietti ole minullakaan varsin vähäinen. En osaa sanoa, onko se hyvä asia. Toisaalta on hienoa, kun on mieskuntoa, mutta toisaalta se on vie turmelukseen ja uusiin jälleensyntymiin tässä viheliäisessä paikassa.
Niinpä Erjuth, tilanne on ilkeä ja varmasti pahempikin kuin edes käsitämme, mutta se ei ole silti toivoton.
Armo käy lopulta oikeudesta, siis todellinen Armo ja Rakkaus.
Ja muuten, kiitos Erjuth, tuot valoa pimeään maailmaamme. :)
Hei, kiitos. Vähän alkoi jälkikäteen arveluttaa tuo viesti, koska se on niin pessimistinen. Toisaalta tunnepuhdistusta täytyy tehdä, ja nuo ajatukset tulivat mieleeni, joten ne myös kerroin. Vaikka olenkin pessimisti, niin uskon, että asiat käyvät lopulta hyvin. Välillä vain herää, että mitä tässä onkaan tekemässä ja minne menossa - ja silloin yleensä hirvittää enemmän kuin on hauskaa.
Tuli tuossa itsemurha-asioista mieleeni, että eikö ehkäisevä itsemurha olisi joskus paljon parempi asia kuin elää ja toteuttaa kohtalo, johon liittyy muiden ihmisten vakava vahingoittaminen. Itkin tuossa lattialla ajatellessani mm. Jammu-setää, murhamiehiä ja kaikkea rikollisainesta, myös minua sieluna, maaelävänä ja pyrkyrinä korkeampaan olotilaan Jumalan veroiseksi (niin kuolemarajakokemukset kertovat: Jumalan veroiseksi tässä on tultava!). Olen herännyt sanoin kuvaamattomaan elämän kurjuuden ymmärtämiseen, ja nyt on erittäin vaikea elää. Miksi ihmiset ovat tällaisia? Ei ole ihme, että Schopenhauer piti kristinuskon perisyntioppia jossakin arvossa, koska sen mukaan ihmisluonto on täysin turmeltunut. Siltä se minustakin vaikuttaa. Venäjällä murhataan vuosittain n. 2000 lasta pelkästään omien vanhempien kädestä. Kun muut lasketaan, luku on paljon suurempi. Mikä on mennyt vikaan? Miksi tuoda lapsia tähän maailmaan, jos niistä ei jakseta välittää, vaan raiskataan, murhataan ja heitetään roskalaatikkoon?
Joka päivä ihmiset tuhoavat itseään mm. alkoholilla ja tekevät siten itsemurhan. Miksi tämä eroaisi äkillisestä itsemurhasta? Mm. monet taiteilijat tappavat itsensä ennenaikaisesti myrkyttämällä elimistönsä vähitellen. Luulenpa, että yli puolet ihmisistä on itsetuhoisia enemmän kuin luovia. Missä on menty vikaan? Miksi kuolemaa pidetään parempana kuin elämää? Kuuluuko meidän edes elää täällä, vai voimmeko parantaa olojamme niin, ettei kenenkään tarvitse alkaa tuhota elämää, toisten ja omaansa?
Totuus on joskus rankka, mutta se on kestettävä eikä paeta siitä pois. Voidaan kysyä, mitä me oikein täällä teemme? Minä olen raivoissani poliitikoille, joille ihmiselämä näyttää olevan pelkän talouskasvun auttamista. Mitä helvettiä sillä haetaan? Luin melko äskettäin Helsingin Sanomien kirjoituksen, jossa tutkimuksen mukaan ihmiset eivät edes kaipaa niitä asioita, joita poliitikot meille tuputtavat! Ja silti, varmaankin ympäristön paineesta, ihmiset alkavat kaivata niitä asioita, joita poliitikot, nuo perhanan idiootit, meille syöttävät.
Kattelitko eilen sen Syytettynä Jumala elokuvan telkusta?
Olihan se erikoista, kuin vain yhteen elämään uskovat kiistelee siitä, onko Jumala oikeasti hyvä? Paljon esittivät Raamatusta todisteita Jumalaa vastaan, mutta myös paljon puolesta. Jumala sitten lopussa taidettiin kyllä tuomita syylliseksi. En katellut sitä kuin sivusilmällä, koska yhteen elämään uskominen on niin kovin epäloogista, että en oikein jaksa sitä asioiden pyörittelyä.
Jos kerran Jumala on kaikkivaltias, niin on myös olemassa sekin vaihtoehto, että Jumalahan voi vaikka kääntää ajan taaksepäin ja peruuttaa siten tämän kaiken!!! Heh!
En tiedä mistä tuonkin sain oikein päähäni, ehkä jostain kakruna lukemastani scifi-sadusta?
Koita nyt päästää irti tuosta liiallisesta maailman tuskan tuntemisesta! Sekin on vain väliaikaista, "uuden maailman synnytystuskaa". Tuskasta syntyy aina uusi ja moni taiteilija on siksi luonnostaan itsetuhoisa. Uutta synnyttääkseen on tuhottava aina jotain vanhaa. Muista myös lapsenmielisyys kaikessa! Jopa maailman tuskaan pitää suhtautua lapsenmielellä. Lapsi ei osaa vielä murehtia tulevaa tuskaakaan ja siksi he osaavat olla valoisia jopa epätoivon hetkellä. Olitko lapsena leikkauksessa? Meikäläistä leikattiin jonkin verran lapsena, mutta viime syksynä tuleva pikkuleikkaus veetutti näin aikuisena paljon enemmän. Sitä mietti jo pari kuukautta ennen leikkausta koko juttua ihan turhaan.
Mehän elämme itsetuhon keskellä! Luontokin tekee itsemurhaa jatkuvasti ja silti sytnyy Fenix linnun lailla aina uudestaan! Ikuinen kierto se vaan pelaa, pelaa ja pelaa...
Nuoruuden tuska on inhottavaa, koska ei vielä ymmärrä tuskan syvintä olemusta oikein kunnolla. Se tuntuu täysin tarkoituksettomalta. Ole siis "tuskan kuningas" ja voita tuskasi! :)
http://www.youtube.com/watch?v=CGEJcizQEXk
Kun menetin järkeni 20 vuotta sitten, niin kuuntelin tällasta musaa. Rakkauden tähden on tosin hyvä menettää järkensäkin! Se onkin ainoa, oikea tapa menettää järkensä.
Matka jatkuu...
Kappas, vänkis-patuhan se siinä.
En minä omista televisiota. Täysin turha kapine. Netistä näkee sen, mikä on katsomisen arvoista. Luin kyllä Kalevasta silmäillen sen ohjelmatiedon. Siinä oli jokin keskitysleirikuva. Jumalalla lienee ainakin aimo annos tragedian tajua, paljon enemmän kuin ihmispsyyke kestää. Kun joku murhaajakin menee jonkun nuoren naisen luo, heittää maahan, raiskaa ja leikkaa kurkun auki, niin Jumala, Kaikkitietävä Viisas, siinä katsoo tapahtumaa: En minä auta. Antaapa tappaa ja raiskata, mitäpä minä (herrarouva Kaikkivaltias) tuohon puutun. En minä jaksa auttaa. Mitäpä minä, vapaa tahtohan heillä on. En minä. ENKÄ MINÄ! Vätyksen huipentuma, vaan en minä ole Jumalaa parempi.
[q]Muista myös lapsenmielisyys kaikessa! Jopa maailman tuskaan pitää suhtautua lapsenmielellä. Lapsi ei osaa vielä murehtia tulevaa tuskaakaan ja siksi he osaavat olla valoisia jopa epätoivon hetkellä.[/q]
Vähämielisyys voi olla meriitti taivaassa, jossa tuskaa ei ole.
[q]Olitko lapsena leikkauksessa?[/q]
En ollut, mutta synnyin niin, että jouduin sinisenä happikaappiin ja tein sinne jätöksetkin :]. Paskahousu jo alusta pitäen, entä sinä?
[q]Nuoruuden tuska on inhottavaa, koska ei vielä ymmärrä tuskan syvintä olemusta oikein kunnolla. Se tuntuu täysin tarkoituksettomalta. Ole siis "tuskan kuningas" ja voita tuskasi! :)[/q]
Eipä taida olla paljon vaihtoehtoja. Luu kurkkuun!
[q]Kun menetin järkeni 20 vuotta sitten, niin kuuntelin tällasta musaa.[/q]
Jep, minäkin olen ainakin puolihullu. Musiikki helpottaa minuakin, mutta katseeni tuskin muuttuu tuosta viimeisestä kuvasta.
http://www.youtube.com/watch?v=cW8I0aZ4O-c&feature=related
Jep, meikäläisen tuska oli oikeasti joskus parikymppisenä vain joku murto-osa siitä mitä se on nykyjään. En vain suhtaudu siihen samaan tuskaan enää tuskana.
Netistä näkeekin joo aika hyvin telkun parhaimmat proggikset.
>>Vähämielisyys voi olla meriitti taivaassa, jossa tuskaa ei ole.>En ollut, mutta synnyin niin, että jouduin sinisenä happikaappiin ja tein sinne jätöksetkin :]. Paskahousu jo alusta pitäen, entä sinä?>Eipä taida olla paljon vaihtoehtoja. Luu kurkkuun!>>
Ei ole! Mutta kyllä se siitä! Vanhuus on mielellemme usein lempeä, vaikka se ruumistamme kurittaakin! ;)
>>Jep, minäkin olen ainakin puolihullu. Musiikki helpottaa minuakin, mutta katseeni tuskin muuttuu tuosta viimeisestä kuvasta.
[q]Jep, meikäläisen tuska oli oikeasti joskus parikymppisenä vain joku murto-osa siitä mitä se on nykyjään[/q]
Mikä tuskaa sitten on kasvattanut? Eikö vakiintuminen olekaan lauhduttanut hermojasi? Eikö juuri nuoruus ole elämän vaikeinta aikaa, kun etsii paikkaansa yhteiskunnassa? Jotkuthan eivät siinä onnistu koskaan. Minussakin on psykopaattisia piirteitä, koska en näytä sopeutuvan yhteiskuntaan. On nyt aika kummallista, että menen nytkin eteenpäin jonkin henkimaailmasta tulleen ajatuksen siivin: "hyvin vaikea nuoruus, mutta sitten helpottaa." Huokaus. Miksi muka tuskasi ei ollut kunnon tuskaa nuorempana? Vähätteletkö sinä vaikeuksiasi? Äläpä vähättele yksittäisen ihmisen tuskaa, omaasi ja muiden. Toisilla kipukynnys on herkempi; ota itseäsi niskasta kiinni -puheet voivat olla pamputtamista.
[q]Enpä tarkoita lapsenmielisyydellä kuitenkaan vähäjärkisyyttä. Vain lapsenmielinen voi elää ikuisesti masentumatta ja kyllästymättä täysin olemassa oloonsa. Aikuisuudessa on paljon enemmän kyse vähäjärkisyydestä tai kyvyttömyydestä käyttää järkeään.[/q]
Niin, mutta lasta leimaa vähäjärkisyys. Olet oikeassa siinä, että lapsi on jotenkin paremmin yhteydessä elämään ja elää tässä hetkessä. Onko aikuisuus sitten retardaatio, kun pystyy elämään menneessä ja tulevaisuudessa?
[q]Ehkä olemme kuitenkin molemmat hieman keskimääräistä rohkeampia, kun uskallamme sen myöntää?[/q]
En tiedä rohkeudesta, mutta minä olen oppinut sen, ettei kannata kieltää itsestään ns. huonojakin puolia. Tarkkailepa uniasi, tapaat niissä ihan toisia itsesi olemuksia. Kerrankin näin unen lihavasta ja veltosta nuoresta miehestä, jonka kanssa puhuin. Hän esitteli joitakin pornoasioita minulle. Hän katseli paljon suosikkityttöjään Freeonesin foorumeilla. Hän oli sellainen tahdoton möykky. Herättyäni ei mennyt kauaa aikaa huomattuani, että sehän oli yksi minun puoleni, joka oli lihoissa unessani. Tällaiset hyvät ja huonot puolemme saattavat siis putkahtaa esiin ihmisinä unissamme. Niistä voi oppia jotain. Minä uskon, että on helpompi antaa anteeksi muillekin, kun tajuaa, että itsekin on niin puutteellinen. Jumala yksin on hyvä, ihminen tekee vain parhaansa.
[q]Vanhuus on mielellemme usein lempeä, vaikka se ruumistamme kurittaakin![/q]
Olen kuullut, että vanhuudenheikkous olisi suloista. Tiedä siitä!
[q]Tulet vaan perässä![/q]
Näytä tietä, patu.
>>Mikä tuskaa sitten on kasvattanut? Eikö vakiintuminen olekaan lauhduttanut hermojasi? Eikö juuri nuoruus ole elämän vaikeinta aikaa, kun etsii paikkaansa yhteiskunnassa? Jotkuthan eivät siinä onnistu koskaan. Minussakin on psykopaattisia piirteitä, koska en näytä sopeutuvan yhteiskuntaan. On nyt aika kummallista, että menen nytkin eteenpäin jonkin henkimaailmasta tulleen ajatuksen siivin: "hyvin vaikea nuoruus, mutta sitten helpottaa." Huokaus. Miksi muka tuskasi ei ollut kunnon tuskaa nuorempana? Vähätteletkö sinä vaikeuksiasi? Äläpä vähättele yksittäisen ihmisen tuskaa, omaasi ja muiden. Toisilla kipukynnys on herkempi; ota itseäsi niskasta kiinni -puheet voivat olla pamputtamista.
funtsittiin sitäkin kuinka justiinsa meidän telluksen juutalaiset ovat jumalan silmissä valittu kansa vaikka universumissa on miljaardeja asuttuja planeettoja ja paljon korkeampia kulttuureita.
Epäselväksi jäi minkä tuomion jumala sai.
Olisin itse tuominnut hänet omaan luomukseensa eli tulijärveen rikoksista ihmiskuntaa vastaan.
Niin olettaen että kristittyjen ja juutalaisten jumala olisi olemassa.
//Miksi kuolemaa pidetään parempana kuin elämää? Kuuluuko meidän edes elää täällä, vai voimmeko parantaa olojamme niin, ettei kenenkään tarvitse alkaa tuhota elämää, toisten ja omaansa?//
- Älä nyt käsitä väärin, mutta olen sitä mieltä, että kaikki se mitä mm. suojelemme elämänä ja pidämme ainutkertaisen pyhänä ei ole loppupelissä lainkaan sitä.
Ei syyttä siis sanota; " se tie joka vie elämään on kapea ja vaikea kulkea ja harvat sen löytävät", koska kollektiivina olemme "hidewaylla", ajatus-vankila-jatkumossa--> eli luomassamme todellisuudessa, josta ei niin vain poistuta "liittymiin", koska niitä ei ole, on kuljettava tämä tie loppuun ja tämä koskee kaikkia privaatin olemassaolon tasoja.
Ylistämme toki tavallaan Kokonaisuutta erillisyytemme erheestä käsin, siis varoittavana esimerkkinä, mutta osassaan ei ole enää "kivaa" kun herää tähän todellisuuteen ja silloin on pinta-m i n ä-murhan houkutus psykkisen ja lopulta fyysisen kuoleman mahdollisuuden kautta lähellä.
Psykkinen kuolema esiintyy ajattelemattomuutena, ns. henkisenä laiskuutena, eli monesti uppoutumisena halujensa vietäväksi ja kun halu-maailman tie tulee luonnollisesti pääte-pisteeseen, yritetään vastuuta välttää fyysisellä
m i n ä-murhalla, jotta unohdus hoitaisi vastuut.
Hulluuteen asti, kuolemasta kuolemaan, tuskasta seuraavaan, jälleensyntymästä seuraavaan ilman armoa, ilman toivoa "tietoisuus hakkaa päätään edelleen ja uudestaan siihen luomaansa Karjalan vahvaan mäntyyn" kunnes oppii ja uskoo, kasvaa [ME] "olemattomuuten" olla ajattelematta niin.
Aika hyvä esimerkki nuoruuden ajatteluni lapsellisuudesta oli sekin kuinka eräs pahantahtoinen henki iski minut maahan, kun ei enää ilmeisesti kestänyt kuunnella lapsellisia ja suuruudenhullujakin ajatuksiani! Heh! Lähti oikein kunnon röhönaurulla ja samalla paiskasi kehoni maahan aiheuttaen myös sydämeni pysähtymisen. Ilmeisesti tämä henki ei ollut kuitenkaan saanut lupaa tappaa minua, koska satuin olemaan tuolloin sisällä sairaalassa ja minut elvytettiin aika nopsaan. Ehkä olin myös niille niin "herkullinen" tapaus, että halusivat jatkaa vielä leikkimistä kanssani pidempäänkin? Minullehan tehtiin silloin myös epilepsia tutkimus tämän tapauksen johdoista, eikä minulta sitä löydetty. Enkä ole sen koommin saanut sellaista kohtausta uudelleen.
No, se on kuitenkin ihan yleistä ja luonnollista, että nuoret ajattelee rakkaudestakin lapsellisesti, mutta meikäläinen tais olla vielä jotenkin erityisen lapsellinen? Ja kun siihen lisätään vielä megalomaanisuus, niin onhan se jotain aika huvittavaa. Tein siis tavallaan itsemurhan ajatuksen voimalla! Ja olisin vielä kuollut valtaisan naurun saattelemana! Tosin tuo nauru ei ollut omaa nauruani. Sivulliset tosin varmaan luulivat sen olevan sitä, mutta minulla oli ihan toisenlainen kokemus asiasta. Tuo nauru oli vielä jotain "ylimaallista". En osaa edes matkia sitä. En ole koskaan kuullut vastaavaa naurua.
Eikä ole syytä suinkaan vähätellä näitä asioita, kun henkikin meinas mennä erään toisenkin kerran. Näin jälkikäteen ajatellen kyllä vähän hävettää, kun ajattelen koko touhuani. Ei se kyllä mitään hienoa ollut! Turpaan tuli vähän joka suunnalta, kun olin niin höpönassu!!! ;)
Mutta olihan mä oikeesti vähän aikaani edellä! :0
En kyllä näe juurikaan unia, joissa soimaan itse itseäni, tai minua solvataan ulkopuolelta. Olen kai jollain lailla luonnollinen, enkä osaa hävetä vaikka jotain seksuaalisuuttanikaan. Olen kyllä aika "normaali", enkä välitä mistään "erikoisuuksista". Ei ne niin kauheesti kiinnosta, eikä kiihota. Muistan kerran kun palasin hieman humalassa bussilla kotiin ollessani 21-vuotias, kun bussiin tuli ruma äijä, joka esitteli bussikuskille itsensä minuksi. Hän kertoili koko matkan tyhmiä Uuno Turhapurovitsejä ja oli vielä pukeutunut samaan kärmeennahkavyöhön, kuin minäkin! Heh! Ukko vielä jäi samalla pysäkillä pois ja kun yritin katsoa sitä, niin se olikin kadonnut jonnekin! ;)
Näen siis vissiin ihan valveillakin juttuja, joissa on kaikenlaista "symboliikkaa" mukana!
On mulla vissiin vähän erikoinen elämä???
En voi oikein todeta, kuin että kannattaa ajatella kaikkea pornoiluakin usein täysin luonnollisena asiana! Kunhan se pysyy vielä jotenkin kauniina asiana! Kyllä yleinen mielipide ja terve maalaisjärki sanoo senkin mikä on kaunista ja mikä taas ei ole niin kaunista. Syy perversioihin löytyy kyllä usein aika puhtaasti kulttuurista. Luonnonläheiset alkuperäiskansat eivät pode pahemmin seksuaalitraumojakaan. Luin kerran kirjan erotiikan kulttuurihistoriastakin. Sellasia kirjoja kannattaakin lukea!
On mullakin ollut teininä tiettyjä vinoutumia, mutta olen kyennyt niistä aika hyvin pääsemään eroon. Täytyy vähän ajatella muitakin ihmisiä ja omaa kunniaakin, ja häpeäkin on vähän auttanut meikäläistä tässä asiassa. Siis terve ja oikeanlainen häpeän tunne! Sitähän on myös aivan turhaakin häpeää olemassa, kuten juuri tämä oman seksuaalisuutensa häpeäminen, tyyliin vain pimeessä ja peiton alla saa olla "silleen". Ja vain lapsentekomielessä!!! Suosittelen kyllä sitoutumista, mutta nuoruudessa saa kuitenkin kokeillakin! Se on sallittavaa, jopa suositeltavaa! Itselläni tosin tuo nuoruuden kokeilupuoli jäi oikestaan kokonaan pois. Ainakin muiden ihmisten kanssa tapahtuva sellainen...
Itsensä kanssa pitää myös oppia "pelamaan"! Parhaat rakastajat onkin alottaneet aina sillä! ;)
>>Näytä tietä, patu
[q]Aika hyvä esimerkki nuoruuden ajatteluni lapsellisuudesta oli sekin kuinka eräs pahantahtoinen henki iski minut maahan, kun ei enää ilmeisesti kestänyt kuunnella lapsellisia ja suuruudenhullujakin ajatuksiani![/q]
No, hei! Olet aivan liian ankara nuoruuden ajallesi! Saahan mielessään pyöritellä mitä tahansa ajatuksia, ilman että niistä rangaistaan tuolla tavoin. Ehkä negatiiviset ajatukset vetävät ns. paskahenkiä puoleensa. Minä olen myös kokenut muutaman riivaustilan ja eksorsismin. Mieti sitäkin, että alempi astraalitaso on lähellä tätä fyysistä tiheyttä, paljon lähempänä kuin taivasmaat: ympärillämme pyörii enemmän paskahenkiä kuin enkelikuoroa. Sitä minä vaan ihmettelen, että miksi sellaisten annetaan tehdä mitä tahtoo. Ei kai se ketään kiinnosta, vai? Kyllä minä ainakin helpottaisin muiden oloa, jos olisin henkiolentomuodossa. Ketään ei saisi jättää yksin, varsinkaan huonoon seuraan! Minä kävin kerran skannaamassa aivoni, kun epäilin aivokasvainta (tämä tapahtui aikoihin, jolloin henkimaailma ja kaikki ihmeelliset asiat alkoivat tulla esiin). Eihän sieltä mitään löytynyt. Heräsin tulosta edeltävänä vuorokautena yöllä nukkumasta. Sänkyni vieressä oli sairaanhoitajaksi pukeutunut olento, joka sanoi, että minulla ei ole aivokasvainta. Sammuin sitten kuin saunalyhty. Outoa.
[q]Näin jälkikäteen ajatellen kyllä vähän hävettää, kun ajattelen koko touhuani. Ei se kyllä mitään hienoa ollut! Turpaan tuli vähän joka suunnalta, kun olin niin höpönassu!!! ;)[/q]
Miten sinä onnistuit tutustumaan naiseen, kun olet ollut noin... vietävissä? En tarkoita loukata nyt! On käynyt monesti mielessä, että nainen saattaisi pelastaa minut liemestäni, johon olen joutunut. Kunnon naisia ei vaan taida olla ihan joka kunnassakaan? Tuntuu, että joka paikassa on materialisti-siiderivatsoja. Kriteeriksi on pantava usko Jumalaan ja jälleensyntymiseen. Siitä on hyvä jatkaa muuten, yhteiseen seikkailuun, joka elämä on.
[q]Näen siis vissiin ihan valveillakin juttuja, joissa on kaikenlaista "symboliikkaa" mukana![/q]
Kyllähän niitä näkee, kun pitää silmät avoimena. Tuo esimerkkisi on jo pelottava!
[q]En voi oikein todeta, kuin että kannattaa ajatella kaikkea pornoiluakin usein täysin luonnollisena asiana![/q]
Tietysti. Kyllä minullakin meni aikani, kunnes syyllisyys alkoi lopahtaa. Aloitin pornon katsomisen 14-vuotiaana :). Se ei ole vaikuttanut negatiivisesti. Tarpeet on kuitenkin tyydytettävä, ja tapa, jolla sen tekee, on melko yhdentekevä. Elämän kirjaan jäävät ajatuksetkin. Pornoa katsomattomilla ihmisillä on ihan samanlaisia fantasioita, joten mitä väliä sillä on, vaikka katsoo pornoa kiihottuakseen. Jos ei katso, mielikuvitus tekee samat temput! Taivaaseen ei mennä tuomio sydämessä, joten pornotähdet ja ilotytöt on nähtävä pyhinä olentoina, mitä he ovatkin. Sitä ei mikään muuta. Porno on tullut jäädäkseen. Muinoin tehtiin kuvia, nyt tehdään elokuvia. Niin se on tulevaisuudessakin, vaikka ihmiskunta miten henkistyisi.
[q]Luin kerran kirjan erotiikan kulttuurihistoriastakin. Sellasia kirjoja kannattaakin lukea![/q]
Totta turiset. En tosin ole mitenkään kouluttautunut tällä alalla. Ostin sukupuolista käyttäytymistä käsittelevän kirjan, joka on lukujonossa ja tulee vastaan joskus. Kyllähän ihmiset muuten lukevat kernaasti mm. sukupuolisista eriskummallisuuksista. Taitavat tuntea vahingoniloa ja samalla vähän himoakin.
[q]Suosittelen kyllä sitoutumista, mutta nuoruudessa saa kuitenkin kokeillakin! Se on sallittavaa, jopa suositeltavaa! [/q]
Olisin varmasti häntäheikki, jos en olisi näin ujo. Ehkä hyvä niin. Eipä tule sotkettua turhaan... asioita.
[q]Sitä tässä juuri teinkin! ;)[/q]
Rehellistä miestä kannattaa kuunnella.
[q]Älä nyt käsitä väärin, mutta olen sitä mieltä, että kaikki se mitä mm. suojelemme elämänä ja pidämme ainutkertaisen pyhänä ei ole loppupelissä lainkaan sitä.[/q]
Totta turiset. Jo Platon totesi, että mikään ihmiselämässä ei ole erityisen merkittävää. Jälleen on karsittava ja katsottava, mitä olennaista ihmiselosta jää jäljelle.
Kollektiivina olemme melkein kadotettuja. Jeesus ja Buddha ovat harvoja valonpilkahduksia Jumalan luota.
[q]Ylistämme toki tavallaan Kokonaisuutta erillisyytemme erheestä käsin, siis varoittavana esimerkkinä, mutta osassaan ei ole enää "kivaa" kun herää tähän todellisuuteen ja silloin on pinta-m i n ä-murhan houkutus psykkisen ja lopulta fyysisen kuoleman mahdollisuuden kautta lähellä.[/q]
Aivan niin. Mikä lopulta on se kantovoima, joka vie elämän läpi loppuun eli kehon kuolemaan asti?
[q]- - yritetään vastuuta välttää fyysisellä
m i n ä-murhalla, jotta unohdus hoitaisi vastuut.[/q]
Totta. Sitähän narkotismi merkitsee. Mutta joillekin se on ainoa keino kokea edes jotain hyvää. Itsetuhoisuus merkinnee paljolti sitä, että on itsensä vihollinen eikä ole vielä oppinut rakastamaan itseään. Jotkut polttavat mielensä ja vaipuvat psykoosiin, jos ei ole muuta pakopaikkaa. Se on käynyt minua lähellä, ja minä ymmärrän sellaisia ihmisiä. Vapautus se on psykoosikin - joskus aina kuolemaan asti. Meditoijatkin joskus dementoituvat. Siitäkin minulla on ollut aavistuksia. Dementiahan merkitsee alunperin itsestään vieraantumista. Olen melko kauhistunut, kun ihmiset alkavat puhua itsestään kolmannessa persoonassa jonkin muka taivaassa olevan partajehun suulla. Taitamattomat joogit vaipunevatkin täydelliseen mielisairauteen, jossa ei ole kosketuskohtia muihin ihmisiin eikä edes itseen. Se on itsemurha jos mikä. Joogaa ei suositella harjoitettaman ominpäin. Täytyisi olla opettaja.
Niin että kun minua joskus haetaan täältä pois, en ole vitsituulella. Eikä ole Kit Carsonkaan. Oletko koskaan miettinyt, miksi ihmiset katsovat niin mielellään vankilapakoelokuvia?
http://img708.imageshack.us/img708/853/rotanloukku.png
>>No, hei! Olet aivan liian ankara nuoruuden ajallesi! Saahan mielessään pyöritellä mitä tahansa ajatuksia, ilman että niistä rangaistaan tuolla tavoin. Ehkä negatiiviset ajatukset vetävät ns. paskahenkiä puoleensa. Minä olen myös kokenut muutaman riivaustilan ja eksorsismin.>>
Kyllä kaikki kohtelu täällä kuitenkin aina jollain tasolla itse ansaitaan! Paskahengilläkin on oma "missio". Mikään ei tapahdu vastoin Jumalan tahtoa, vaikka tietyt ymmärtämättömät ja tietämättömät piirit niin kuvittelevatkin.
Mitä tahansa pitääkin osata ajatella, koska vain silloin syntyy suuria oivalluksiakin! Onneksi ajatuspoliisia ei ole vielä kuitenkaan keksitty! Mut olis pidätetty välittömästi! ;)
Jonkunhan meitä on myös täällä koeteltavakin ja nämä paskahenget, jos mitkä on siihen ihan päteviä. Ja onhan muut ihmisetkin siinä ihan päteviä, mutta haaste on paljon parempi, jos koettelu tulee myös henkimaailmankin kautta. Legendojen mukaanhan paskahenget pörräs kovasti Buddhan ja Jeesuksenkin ympärillä. Ihminen onkin ehkä joko täysin puhdas tai sitten täysin epäpuhdas, saadessaan näiden paskahengien huomion osakseen? Muista ihmisistä ne ei juuri piittaa. Puhdas onkin paljon parempi sana tässä yhteydessä, kuin pyhä! Ihminen ei voi olla eläessään pyhä! Paras gurukin on aina jo kuollut guru!
Ja olen mäkin nähnyt niitä puhtaampiakin olentoja, mutta niillä ei ole lupaa auttaa meitä kuin vain ehkä vähän. Ne ilmestyvät ja katoavat saman tien. Sanovat mennessään ehkä muutaman lohdullisen sanan. Itsehän meidän on kuitenkin täällä kasvettava, kukaan ei voi tehdä asioita puolestamme. Kaikenlainen manipuolointi on korkeammilta tasoilta kohti alempia tasoja sallittu ainoastaan silloin, kun sitä oikein hartaasti ensin sieltä pyydetään. Rukouksetkin voivat joskus toimia, jos pyyntö on oikeassa hengessä tehty ja olosuhteetkin sopivat.
>>Miten sinä onnistuit tutustumaan naiseen, kun olet ollut noin... vietävissä? En tarkoita loukata nyt! On käynyt monesti mielessä, että nainen saattaisi pelastaa minut liemestäni, johon olen joutunut. Kunnon naisia ei vaan taida olla ihan joka kunnassakaan?>Kyllähän niitä näkee, kun pitää silmät avoimena. Tuo esimerkkisi on jo pelottava!
>>Tietysti. Kyllä minullakin meni aikani, kunnes syyllisyys alkoi lopahtaa. Aloitin pornon katsomisen 14-vuotiaana :). Se ei ole vaikuttanut negatiivisesti. Tarpeet on kuitenkin tyydytettävä, ja tapa, jolla sen tekee, on melko yhdentekevä.>Olisin varmasti häntäheikki, jos en olisi näin ujo. Ehkä hyvä niin. Eipä tule sotkettua turhaan... asioita.>Rehellistä miestä kannattaa kuunnella.
Olevaisuushan on samalla sekä mieletöntä että kristallikirkkaan selvää.
Tiedostuneen Hengen vahvuus on kuin luotiliivi joka suojaa tietämättömyyden ja siten luulottelun, ylpeyden tai vaikka marttyriuden tuomilta harhaluodeilta, jotka harhat voivat johtaa luulosairaudesta skitsofreniaan. Kun puhutaan sekoamisvaarasta on kyse paljolti siitä, onko olevaisuuttaan tutkiva oikeasti tiedostunut vai ei. Herkillä ja älykkäillä ominaisuuksilla varustetulla "kuorella" on tietysti nuita mielenterveysongelmia ehkä enemmän, koska älykäs ja kyllin herkkä aistii ja tajuaa tilanteensa toivottomuuden. Vaaralliseksi tilanne muodostuu kun tämän toivottomuuden kanssa ei tulla toimeen, eli kun p e l ä t ä ä n mm. privattiutensa katoamista, joka viittaa itsekkyyteen, koska Kokonaisuuden hyvä ei ilmeisesti mene oman hyvän edelle, voimakkaassa pelossa ja toivottomuudessa on psykkeen hajoaminen mahdollista.
Kun kysyt: "Mikä voima kantaa läpi elämän?", niin voisi todeta; 'riippuu siitä mitä hakee?'.
Huomaa, että jokaisella on omat "kainalosauvansa".
Kuitenkin; "kannettu vesi ei kaivossa pysy", eli jos lihan ja hengen auringonalainenliitto perustuu katoavaiselle niin että vallitseva ominaisuus [joka ei ole hankittu] on ehdotonta materiaan sitoutumista, niin merkitsee se myös onnellisuutta tässä elämässä.
Pro-Materialistilla on kaikki hyvin nyt ja tulevaisuuden kuvitelmissaan. Taivaskin on materialisen elämän jakumoa ihanuuksineen, nautintoineen ja kestoineen.
Ongelmia toki tuottaa hieman tuo maallisen hyvän tavoittelu, joka kyllä heiltä onnistuu, sillä ovathan heidän motiivinsa ja ehdoton sitoutumisensa ajamassa heidän asiaansa. Tälläiset hengen olennot ovat yleensä hyvin toimeen tulevia, terveitä ja maailman tarjoamista nautinnoista enemmän irtisaavia. Vakavia ongelmia tulee heille silloin, jos heihin ujuttautuu[opiksi maailman katoavaisuudesta] Katoamattomuuden Henki[Valojäte], tällöin sisäiset'risti'riidat repivät heitä ja henkiset ongelmat voivat olla valtavia, kahden aivan eri-maailman repiessä heissä taholleen.
Mielestäni vaikka on kuinka tiedostava tahansa, ei voi paeta todellisuutta mihinkään, sillä niin kauan kuin ihminen on ruumis, se on luonnonlakien alainen, hitaasti tuhoutuva kappale, joka joutuu perikatoon. Kysehän on todellakin siitä, kuinka tämän tosiasian kestää mielessään. En voi ymmärtää, kuinka ateistit jaksavat elää. Minä tekisin varmasti itsemurhan. Lähimmäisten suru olisi täysin merkityksetöntä aivosoppaa luiden sisällä. Jumala ja ikuisuus antavat minulle merkityksen elämälle, joskin mitään täyttä varmuutta minulla ei siitä ole. Onhan niin, että ihmiset ovat erittäin ristiriitaisia, ja tuskinpa kukaan pysyy vakaumuksessaan ilman raastavia epäilyjä. Mikä tarve lestadiolaisilla on pyytää jatkuvasti anteeksi syntejään ja epäilyksiään? Niinpä, juuri siksi, että he ovat täynnä "syntiä ja epäilyksiä". Onhan jokseenkin huvittavaa, että nämä ihmiset sitten kokevat kollektiivivoiman avulla vapauttavan helpotuksen molemmista heitä jäytävistä seikoista, kun puhujaveli pääsee tarpeeksi tunteikkaaseen tilaan saarnansa lopussa. Kädet nousevat, ja kaikki on anteeksi annettu. Jeesuksen nimessä ja veressä, kaikki synnit ovat anteeksi annetut - ainakin hetken ajan. Saataisiinko ihmisille varmuutta, jos he olisivat koko ajan laumahengen lumoissa sekä työssään että vapaa-ajalla? Eikö ole niin, että yksinäisin on epävarmin? Ja eikö kuitenkin ole niin, että epävarmuutta täytyy kokea lähestyäkseen totuutta?
Kirjoitat tuossa ensimmäisessä kappaleessa buddhalaisen filosofian premissit. Mieli on koulutettava luotiliivin kaltaiseksi, johon kärsimyksellä ei enää ole valtaa. Tosin mieltään ei sovi panssaroida kanssaihmisiltään ja elämältä. Mutta mitä - niiltä ihmisiltä ja siltä elämältä, jossa kärsimystä on niin paljon!
[q]Pro-Materialistilla on kaikki hyvin nyt ja tulevaisuuden kuvitelmissaan. Taivaskin on materialisen elämän jakumoa ihanuuksineen, nautintoineen ja kestoineen.[/q]
Lieneekö tuo pelkkää pintaa, jonka alla kytee suuri epävarmuus, jonka juuri vastoinkäymiset paljastavat. Entä jos hyvinvointi on fasadi kärsimykselle? Hetken onnessa on tietenkin oma puolensa. Minäkin tahdon olla onnellinen sen ajan, jonka olen täällä.
[q]Vakavia ongelmia tulee heille silloin, jos heihin ujuttautuu[opiksi maailman katoavaisuudesta] Katoamattomuuden Henki[Valojäte], tällöin sisäiset'risti'riidat repivät heitä ja henkiset ongelmat voivat olla valtavia, kahden aivan eri-maailman repiessä heissä taholleen.[/q]
Niin, silloin maailma murenee, rähmä kaivetaan silmistä pois, niin kuin minä tein, kun elämää tuhoava demoni pyöri ulvoen ympärilläni. Jotta pystyin näkemään, minun täytyi ensin kuulla. Kysymys onkin, että onko parempi elää suomut silmillään kuin kohdata ankara hengen-arki?
Bertrand Russell päiväkirjassaan vuodelta 1918, kun hän oli vankilassa:
"Kerro Lady Ottolinelle, että olen lukenut ne kaksi kirjaa Amazonilta: Tomlinsonista pidin todella; Bates ikävystyttää minua lukiessa, mutta jättää mieleeni kuvia, joista iloitsen myöhemmin. Tomlinson on aika paljon kiitollisuuden velassa romaanille Pimeyden sydän. Bates on aivan toisenlainen: siitä näkee, kuinka meidän sukupolvemme edelliseen verrattuna on hiukan mieletön, koska se on rohjennut vilaukselta katsoa totuutta silmiin, ja totuus on aavemainen, epäterve, kammottava; mitä enemmän ihmiset tajuavat totuutta, sitä vähemmän heille jää henkistä terveyttä. Viktoriaanit (ne ihastuttavat olennot) olivat tervejärkisiä ja menestyivät, koska he eivät ikinä päässeet totuutta lähellekään. Mutta minä puolestani olen mieluummin totuudesta mieletön kuin valheista tervejärkinen.”
Mutta minä puolestani olen mieluummin totuudesta mieletön kuin valheista tervejärkinen. En ole kuullut viisaampaa mietelausetta. Ihminen ei ole mikään taivaan ihanneolio, eikä hänen paikkansa ole koskaan oleva siellä tässä muodossa ja niine psyyken kauhuineen, joita hän kantaa sisällään.
Kun peilaan asioita, niin a r v e l e n ateismin liittyvän vastaisena paljolti niihin sokean uskon kuvitelmiin, sellaisiin dogmaattisiin opinkappaleisiin, jotka aikansa eksegeetit ovat oman vallan - ja rahanhimonsa tyydyttämiseksi kansalle uskottaviksi asettaneet?
Elämän Voiman mieltäminen kristin- tai muun persoonallisen jumaluuden muotoon tuntuu ateistista mahdottomalta kaikella tapaa?
Ideaalia lienee että Elämän Voiman merkitystä voidaan tulkita toisinkin, saattaen elämänsä tuon Voiman yhteydessä logiikan ja oikeudenmukaisuuden, rakkauden, siis kollektiivisen sellaisen kautta tarkoitukseksi, joka nostaa merkityksen jokaiselle esiin emanssinoituneelle olennolle.
Arvostan itse ateismia, valistusta jne, suurena vastavoimana, joka on uuttanut mm. kristiuskon epäloogisuudet ja kauheudet ideatasoilla ja historiasta esiin.
Ei ateismin perus'uskomus ihmisen täydellisestä häviämisestä elämän tullessa armollisesti päätökseensä ole hullumpi ajatus. Tämä siksi, ettei tietoisuus ikuisena jatkumona, joka ei päättyisi koskaan, tai edes "huilaisi", on "tällä päällä" varsin hirvittävä. Kun siis ateisti uskoo kuolemassa kaiken päättyvän, hän uskoo ettei kuolleet tiedä mitään, eivät tiedä eläneensä, eivät kuolleensa, eivät he tiedosta eroa rakkaistaan jne, eli se on varsin lohdullista. Kaikki tuska sen sijaan koetaan juuri nyt tietoisina, kaikki se sama[lueteltu] mitä kuollessa ei ole, tapahtuu tietoisessa välttämättä.
Mitä tulee uskovaisiin ja uskontoihin nousee ehdoton varmuus niissä, tai tarkentaen--> aito-uskovissa juuri sijaiskärsijästä, taivas'palkkiosta ja kadotus'epä'onnistumisen pelon voimasta. Tuo kaikki siitä huolimatta että itse oppi sisältää heti ristiriidan, väittäessään kaiken olevan Jumalan työtä, mutta sysää tästä "epäilystä" vastuun Saatanalle. Sen sijaan todellinen haastava epävarmuus ja toivottomuus, eli kaikki hirveys nousee kun tajuaa itse olevansa osa jumaluutta, tai sanotaan Elämän Voiman sellaista ilmenemistä, joka näin ilmentyen ei toimi omaehtoisesti kestävästi.
Mitä tehdä, mistä apu, kuka auttaa, missä se 'tie' ja miten ja miksi? Kun nuo selviävät on kaikki selvää ja rauha laskeutuu, koska tietää mitä tekee jos herää vielä "samalla päällä"[kirjoitan tässä Itsen, eli syvimmän olemuksen tuntemuksista, joka on vastuussa "jumalalliselta" osaltaan].
Mitä tulee sydämen "kylmenemiseen", niin vaikuttaa siltä että ylireagoiva tunteikkuus ihmisuhteissa ja yleensä elämässä vähenee kun[se ei välttämättä tapahdu turtumuksen vaan elämän kokemuksen tuomaan näkemyksen kautta] kokemuksesta oivaltaa että; "asiat selviää, jos ovat selvitäkseen" ;).
Asiassa voi olla myös sellainen aspekti, jossa maailmamme noustessa vain "kuolleeksi ruumiiksi", koska on päässyt maistamaan taivaallista tietoisuutta ja näin setvinyt asiat Itsessään, ei maailman huolet enää paljoa paina, eikä maailma toisaalla mitään pysty enää 'haisevan ruumiina' tarjoamaankaan.
Pro-materialistit ovat todella kovia yrittämään, kyynerpäätaktiikkakaan ei ole heille vierasta, eikä joillekin heistä mikään epäinhimillinenkään. He ovat varmasti tiedostaneet yhden elämän ja kaiken nautinnon eli "hetimullekaikkinyt"-asenteen todellisuuden. Heille minästä saatava 'idolsmainen' tyydytys on kaiken alffa&omega, koska muuta ei heidän mukaan yksinkertaisesti ole. Se mikä tuon paradoksaalisen eli yksipuolisen harmonian voi hajoittaa, on Kokonaisuudessa kipinöivä 'Androgyynivalo' jonka "kuiskinta" sekoittaa ihmis-kuoren pasmat. Syö tai tule syödyksi maailmassa ei voi tunteilla turhaan, se on viisasta silloin jos siitä on itselle hyötyä.
Totuuden tuskasta voisi kysyä---> "Mikä on totuus?"
Eikö hyvä olo & onnellisuus riitä?
Eikö maailmassamme ole niin, että onnellisuuden syyksi käy minkä tahansa, vaikka paha olo, jos on varma omasta totuudestaan?
[q]Kun peilaan asioita, niin a r v e l e n ateismin liittyvän vastaisena paljolti niihin sokean uskon kuvitelmiin, sellaisiin dogmaattisiin opinkappaleisiin, jotka aikansa eksegeetit ovat oman vallan - ja rahanhimonsa tyydyttämiseksi kansalle uskottaviksi asettaneet?[/q]
Tässä ateismi ja ns. uushenkisyys käyvät yksiin. Muotifilosofi Daniel Dennetkin arvostaa hengellisyyttä.
[q]Arvostan itse ateismia, valistusta jne, suurena vastavoimana, joka on uuttanut mm. kristiuskon epäloogisuudet ja kauheudet ideatasoilla ja historiasta esiin.[/q]
Kunhan pitää mielessä, että valistus ei ollut pelkkää rationalismia vaan siinä oli myös skeptis-nihilistinen puoli, joka on sinänsä varsin rehellinen! Nykypäivinäkin on tätä puolta ateismissa. Kristillinen moraalioppi kyllä kelpaa (humanismi), mutta varsinainen uskonto työnnetään pois. Sitä Nietzsche ihmetteli. Monille humanistiateisteille elämä on melko lailla samaa kuin keskivertokristityn elämä. Ystävänikin, jotka taitavat kaikki olla jumalankieltäjiä, elävät hyvin rauhallista elämää, haaveilevat perheestä jne. Kristityt voisivat kilvoitella vähän enemmän, että heidän erikoisuutensa näkyisi maailmassa enemmän. Miksi on niin vähän pyhimyksiä?
[q]Ei ateismin perus'uskomus ihmisen täydellisestä häviämisestä elämän tullessa armollisesti päätökseensä ole hullumpi ajatus.[/q]
Ei niin. Minäkin ottaisin mieluummin olemattomuuden kuin hetken ajan täällä. Intiassakin oli yksi filosofinen koulukunta, jonka mukaan samsarasta vapautuminen merkitsee juuri ateismin kuvaamaa annihiloitumista; reinkarnaatio on sellaisessa filosofiassa hyvin negatiivista samoin kuin elämä yleensä.
[q]Mitä tulee uskovaisiin ja uskontoihin nousee ehdoton varmuus niissä, tai tarkentaen--> aito-uskovissa juuri sijaiskärsijästä, taivas'palkkiosta ja kadotus'epä'onnistumisen pelon voimasta. Tuo kaikki siitä huolimatta että itse oppi sisältää heti ristiriidan, väittäessään kaiken olevan Jumalan työtä, mutta sysää tästä "epäilystä" vastuun Saatanalle.[/q]
Jos Jumala on niin, kaikki palautuu Jumalaan, niin sanottu pahakin. Saatana on kyllä merkillinen kiertotie, varsinainen punainen silli. http://fi.wikipedia.org/wiki/Red_herring
Kristilliset mystikot näyttävät puhuvan enemmän sisäisistä riivaajistaan kuin ulkoisesta paholaisesta, mikä kuulostaakin paljon mielekkäämmältä!
[q]Mitä tulee sydämen "kylmenemiseen", niin vaikuttaa siltä että ylireagoiva tunteikkuus ihmisuhteissa ja yleensä elämässä vähenee kun[se ei välttämättä tapahdu turtumuksen vaan elämän kokemuksen tuomaan näkemyksen kautta] kokemuksesta oivaltaa että; "asiat selviää, jos ovat selvitäkseen" ;).[/q]
Lohduttavaa kuulla, että niin voi käydä, minä kun olen tällainen yliherkkä Rousseau ja ihmisarka erakko! On minulla sentään kärsivällisyyttä ja odottamisen taitoa.
[q]Asiassa voi olla myös sellainen aspekti, jossa maailmamme noustessa vain "kuolleeksi ruumiiksi", koska on päässyt maistamaan taivaallista tietoisuutta ja näin setvinyt asiat Itsessään, ei maailman huolet enää paljoa paina, eikä maailma toisaalla mitään pysty enää 'haisevan ruumiina' tarjoamaankaan.[/q]
Eivät ongelmat katoa minnekään, vaikka on saanut maistaa taivaan rakkautta. Tietenkin sillä on positiivinen karsiva vaikutus: mitä jää jäljelle, kun etsitään todellisia arvoja.
[q]Totuuden tuskasta voisi kysyä---> "Mikä on totuus?"
Eikö hyvä olo & onnellisuus riitä?
Eikö maailmassamme ole niin, että onnellisuuden syyksi käy minkä tahansa, vaikka paha olo, jos on varma omasta totuudestaan?[/q]
Mikä on totuus? Siinä vasta kaikkien aikojen kysymys. Minulla on elokuva Passion of the Christ, jossa Pontius Pilatus kysyy tuota Jeesukselta heti perään, kun Jeesus sanoo, että jokainen ymmärtää hänet, joka on totuudesta. Jeesus ei vastaa siihen tietenkään mitään.
Totuus merkitsee minulle sitä, että ymmärtää asioiden todellisen tilan. Pyrkimys ymmärtää on jo paljon! Minulle se merkitsee edelleen sitä, että tahdon lähestyä Jumalaa, koska katson Jumalan olevan korkein ja viisain olento.
Hyvä olo ja onnellisuus eivät mielestäni kerro muuta kuin hyvästä olosta (pelkkä fysiologinen tila?). Kukaan ei ole "hyvässä olossa" ja onnellinen koko ikänsä. Se on mahdotonta.
Totuuden kanssa kamppaileminen merkitsee paljolti mm. kysymyksiä inhimillisyydestä ja nihilismistä. Jos Jumalaa ei ole, miksi en tekisi mitä tahtoisin? Ja niinpä markiisi de Sade teki mitä tahtoi, koska hän arvosti nautintoa yli kaiken.
Avoimuus on ajattelussa se aa&oo. Ajattelussa ei ole sellaista 'pykälää tai määräystä' joka käskisi sitomaan itsensä 'koko-pakettiin', otetaan reilusti ne 'rusinat pullasta' matkaan. En tarkoita tässä mahdollisia sisäisten-epä-loogisuuksien hyväksymistä tai ohittamista tyyliin; "Jumala hoitaa", tämä on "Jumalan hullutusta", "Emme voi käsittää, siis älkäämme pohtiko, uskokaamme vain" jne.
Tarkoitan sitä, että kaikenlaisissa filosofioissa ja opeissa on hyvää ja arvokasta ja myös vähemmän oleellista ja arvokasta. Ei siis ole mikään synti tai häpeä soveltaa Raamatusta vaikkapa Rakkauden kaksoiskäskyä elämäänsä, mutta on rakkaudetonta ja julmaa väittää jumalkuva Jehovaa rakkaudeksi. No kyllä tää on niin tuttua, että ei siitä sen enempää. ;)
Jälleensyntymää uutena mahdollisuutena pitäviä todella ihmettelen? Onko jotain niin tärkeää jäänyt maailmassa tekemättä että haluaa tänne helvettiin takaisin puljaamaan ja piljeeraamaan ja mitähän niin tärkeää se voisi olla?
Ehkä tuossa toiveessa ja halussa on kyseessä se perimmäinen itsekkyys? Tällöin kyse on vakavammasta, siis perimäisemmästä valinnasta olla itsekkäästi ja itsepäisesti ole'm a s s a kaikesta sen tuomasta surusta, tuskasta ja epäoikeudenmukaisuudesta ja toimimattomuudesta välittämättä?
Kun arvostelen jotain oppia, vaikkapa kristioppia, peilaan sitä aina tasan ja tarkkaan sen minulle markkinoidun kristillisen kuvan ja opin kautta.
En siis ala, enkä pysty, enkä halua tuota julmaa ja epä-loogista oppia jäsentelemään parhain päin, puhumattakaan että soveltaisin sen sisäiseen harmoniaani, tai muuhun toimivaan sovitellen, en, minä tyrmään opin vahvalla vasemmalla suoralla.
Olen ollutkin huomaavani sinussa herkkyyden ja sitä kautta joskus myös tuskaisuutesi kaiken tämän keskellä, se on herkkien ja fiksujen, kuten olet--> joskus vahvastikin esiin pyrkivä tila.
Huomaa kuitenkin 'hyvä veliiii' se, että kaiken, siis k a i k e n voi kääntää itselleen voimaksi kunhan motiivit ovat kohdallaan.
Viha, katkeruuskin voi hetkellisinä voimakkaina tunteina antaa sysäyksen eli voiman jaksamiseen kunhan se "sysäys" suunnataan ja hallitaan fiksusti. Negatiiviset tunteet eivät siis rakenna jos motiivina vihastumiselle, tai hetkelliselle katkeroitumisentunteele on oma itsekkyys, pelko, kade jne, eli sen oman minänsä korostaminen ja korottaminen. Negaatio voi nostattaa posititiivisuutta siten että paha on tavallaan opettajamme, koska negattivisuus saa aikaan vasta-reagtion. Tavallaan tuolla aallonharjalla ratsastaminen on antoisaa, mutta jotta emme aina menisi allonharhalta aallonpohjalle olisi hyvö yrittää pysyä ihan "flagässä" tunteidensa kanssa noin yleisesti.
Silsti välinpitämättömyys ei ole se ongelmiin suhtautumistapa joka kantaisi mitään, vaan suhteuttaminen. Suhteuttamalla Itsensä tilanteisiin ja ongelmiin saadaan aikaan sopiva kontarasti kaikkeen.
Jaaa'a, aijot siis turvata tietämyksesi mukaisesti maailmanmestaruuskisoissa voittaneeseen, eli viisainpaan ja vahvimpaan ja hierarkiassa korkeinpaan o l e n t o o n? Saadaksesi kenties tältä olennolta jotain? Olennon omaavan tiedon, onnellisuuden, jotain jota sinulla ei vielä ole, jotta olisit mitä? Haluaisitko kavuta, eli päästä samalle tasolla hierarkiassa, tai ehkä hieman korkeammalle tasolle[ko]?
Hei kuule,,,'psiiyiiytsss'; "Kannataako sitä h a l u t a tai p y r k i ä minnekään tai mitään!" ;)
[q]Jälleensyntymää uutena mahdollisuutena pitäviä todella ihmettelen? Onko jotain niin tärkeää jäänyt maailmassa tekemättä että haluaa tänne helvettiin takaisin puljaamaan ja piljeeraamaan ja mitähän niin tärkeää se voisi olla?[/q]
Uusi mahdollisuus korjata niitä virheitä, joita on painanut aika-tila-jatkumoon. Niin kauan kuin ihmisideaalina pidetään jotain valtiasta tai liikemiestä, niin ihmiskunnan mahdollisuus selvitä parempaan tilaan on mahdoton. Mitä jos otettaisiin ideaaleiksi Buddha ja Jeesus, joiden opetuksia sovellettaisiin käytäntöön? Ylhäällä on tietenkin paljon viisaampi kuin täällä, joten siellä näkee ne kohdat, joita pitää parantaa - mutta mitä varten? Tullakseen täydelliseksi niin kuin Jumala?
[q]Viha, katkeruuskin voi hetkellisinä voimakkaina tunteina antaa sysäyksen eli voiman jaksamiseen kunhan se "sysäys" suunnataan ja hallitaan fiksusti. Negatiiviset tunteet eivät siis rakenna jos motiivina vihastumiselle, tai hetkelliselle katkeroitumisentunteele on oma itsekkyys, pelko, kade jne, eli sen oman minänsä korostaminen ja korottaminen.[/q]
Hetkinen nyt, anteeksi vaan. Miten negatiivisuus voisi antaa positiivisen tuloksen, kun negatiivisuuteen liittyvät erottamattomasti viha, pelko, kateus jne. (kaikkea ei tietenkään tarvitse olla kerralla)? Eikö tuo viha ole sitä, että tahdotaan näyttää maailmalle, että kuuluu siihen, että siinä on paikka minullekin? Jos ajatellaan Buddhaa ja Jeesusta, niin heidän elämänsä johtotähtenä ei ollut viha vaikeimpinakaan aikoina. Heillä ei ollut tarvetta sopeutua muiden maailmaan sellaisena kuin he ovat, sillä se on vääristyneen tietoisuuden maailma. Olen kyllä samaa mieltä, että viha voi korottaa ihmisen pois sosiaalisesta alennustilastaan, mutta onko se nyt aivan varmasti sen arvoista? Minusta tulisi kuolemaan asti katkera ihminen, jos antaisin maailmalle myöten ja alkaisin nousta vihan voimin. Olen saanutkin ylhäältä tiedon, että itsensä korottaminen on yksinkertaisesti väärin. Nöyryys ja sydämen kautta eläminen on tie korkeampaan tilaan. Siten myös ihmiskunta muuttuu vähitellen, jos se ottaa nuo elämänohjeekseen.
A: Nöyryys ja sydän, kuka niillä pärjää! Minut jo pian syödään!
B: Sydämes siis mustaks värjää, ja opettele lyömään!
[q]Negaatio voi nostattaa posititiivisuutta siten että paha on tavallaan opettajamme, koska negattivisuus saa aikaan vasta-reagtion.[/q]
Niin, mutta eihän tuolla ole merkitystä yksittäisen ihmisen psyykessä. Voidaan kyllä tarkkailla muita ihmisiä ja oppia heidän vihastaan, mutta kun elää itse vihaten, niin miten sitten päädytään muuhun kuin tuhoon? Minä koettaisin nousta rakkauden avulla!
Totta, tuskin kukaan on täysin vihainen ja täysin rakkaudellinen, joten tasapaino on löydettävä.
Ei, ei mitään tasapainoa! Nyt on valittava rakkauden ja pelon välillä!
[q]Jaaa'a, aijot siis turvata tietämyksesi mukaisesti maailmanmestaruuskisoissa voittaneeseen, eli viisainpaan ja vahvimpaan ja hierarkiassa korkeinpaan o l e n t o o n? Saadaksesi kenties tältä olennolta jotain? Olennon omaavan tiedon, onnellisuuden, jotain jota sinulla ei vielä ole, jotta olisit mitä? Haluaisitko kavuta, eli päästä samalle tasolla hierarkiassa, tai ehkä hieman korkeammalle tasolle[ko]?[/q]
Kiitoksia suorasta motiiviutelusta. Pidän suorasta puheesta. Ajattelen juuri noin, toivon saavani jotain itselleni. Toivon, että olisin jo vapaa ja että eläisin ekstaasissa. Vaikka kuinka harjoitan, niin minulla on aina mielessäni ajatus, että kunpa m i n ä jo pääsisin pois. Minun elämäni on ollut viime aikoina Jumalan rintaan hakkaamista, sellaista voimatonta kapinaa ja halua päästä alkutilaan. En halua kalifiksi kalifin paikalle. Haluan vain olla siinä ihanassa tilassa ja tuoda muutkin siihen.
Tuli noista viha-asioista mieleen, että monilla merkkimiehillä se on todellakin ollut heidän johtotähtensä.
Otto von Bismarck sanoi elävänsä vihan avulla. Monet ihmiset ihailevat tämänlaisia merkkimiehiä. Heillä on saavutuksia ja vaikutusvaltaa. He ovat alistaneet kouransa alle kokonaisia kansoja. Mutta mitä sanoi lopulta Bismarck, joka ei sentään ollut kaikkein pahin mies:
"Ilman minua olisi kolme suurta sotaa jäänyt syttymättä, kahdeksankymmentätuhatta ihmistä saanut jatkaa elämäänsä, vanhempien, veljien, sisarien ja leskien suru olisi säästynyt."
Ei ole hyvä elää vihaten.
[q]Heillä ei ollut tarvetta sopeutua muiden maailmaan sellaisena kuin he ovat, sillä se on vääristyneen tietoisuuden maailma.[/q]
Heillä ei ollut tarvetta sopeutua muiden maailmaan sellaisena kuin nämä ovat, sillä se on vääristyneen tietoisuuden maailma.
Tuo on kai oikein :) Eli että Jeesus ja Buddha eivät halunneet olla kuten muut ovat.
Mietin uutta jälleensyntymää hartaasti odottavan motiiveja. Haluaa tulla takaisin? Halu synnyttää toki tarpeen, mutta motivoiko pelkät korjaus-liikkeet paluuseen? Aika oudolta vaikuttaa ajatus, että ihan itse haluaa saman perus-rumban uudelleen? Halusta Jumalan kaltaisuuteen voisi kysyä: "Minkä Jumalan kaltaiseksi?" Materiassa itseään peilaavan jumalan ilmentyminä emme ylety tyytyväisyyteen, puhumattakaan totuudellisuudesta, vaikka kadut olisi kuinka kultaa tahansa, tai pelkkää endorfiiniä veremme, ajatus kaivertaa aina? Mitä siis olevaisuus muuta voisi opettaa kuin; "Ettei olevaisuutta ja tietoisuutta-näin, tämä ei voi olla tosi Jumaluutta".
Negatiivisuus & positiivisuus, nuo jing&jang-ilmentymät voidaan yhyttää "kuoresta" ja valjastaa Itsen palvelukseen, mutta vasta kun egon temppujen[posi- että negatiivisten] "yläpuolelle" on kivuttu. Kyse on siis yhdessä diskurssissa maa-elämässämme biologiamme voittamisesta eli biologisen muotomme tuntemisen ja sen gimiksien tunnistamisen tuomasta kokemuksellisesta ja tiedollisesta hallitsemisesta. Egoaan voi tavallaan käyttää piiskana ja uuttaa siitä nyansseja sitä itseään vastaan. Vedättämällä egoaan voitetaan mm. "hengen laiskuutta". Synnintunto voi toki olla hyvä asia, mutta se voi olla este balanssoimattomana ja ilman ymmärrystä. Ideat ovat oleellisempia kuin ideaalit, jäädessämme kiinni vaikkapa kurjaan omaan, kieltämättä syntiseen osaamme, olemme ainoastaan lamaantuneita.
Apuna voi käyttää tarkkailija asennetta ja huomaa nyt, että kirjotan heille, jotka ovat pääseet biologiansa herraksi, no ainakin tietoiseksi suurimmasta osasta sen temppuista. Eli puristaa vain kylmästi ideat lävitse väillä syyttävän, marttyriksi heittäytyvän, palvelevan, rakastavan, tai itsekkääksi väittävän[jne] egon.
Hengen tietoisuudessa elämistä [inhimillisesti katsoen] leimaa jonkinlainen tunne-reagoimattomuus, siis mitä tulee reagointiherkkyyteen, nopeuteen tai sen kestoon näissä "minää" yleisesti riivaavissa asioissa. Herkkyys ei katoa, se pikemminkin valistuu huomaamaan tunne-ajatuksen[esim]; "Mikä sinä olet olevinasi, mitä luulet tietäväsi"---> jolla ego viittaa vahvasti ylpeyteen, tietysti itse-tunnottomuuden kautta koukaten. Sisäinen syvin olemus ei välitä egon tuollaisista kuiskinnoista, varsinkaan asioiden yhteydessä, jotka on yksinkertaisesti kerrottava, tulee sitten väärin ymmärretyksi tai koskee tai ei jne.
Kuten huomaat en siis tarkoittanut että; 'viha tuo voimaa', vaan että; "viha vie voimia,,,,vastustajalta", joka tässä geisissä, eli polarisaatiomme sisällä tarkoittaa taistojen ulottumattomissa tarkkailevan voittoa.
Tarinasta tunnistaa heti mistä puhutaan. Samasta puhutaan sadussa Liisa ihmemaassa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Liisan_seikkailut_ihmemaassa
Se on minusta ns. tosi satu.
Kuvaus on kesämaasta (eli astraalinen todellisuus), missä mielikuvitus pääsee valloilleen. Samaa kokevat pössyttelevät pilviveikot, mutta hallitsemattomasti. Liisa Ihmemaassa on kuvausta alemmalta keskitasolta ilmapiiristä päätellen. Hirttäytyneen miehen kuvaus on fiilingiltään normijuttu. Sielläpä sitten lepää ja kokoaa itseään. Tietty jos henkilö haluaa löytää sukulaisensa ensin, niin siihen mennee jonkun verran vaivaa.
Tekojen motiivin näkee ns. taivaallinen isä eli korkeampi minämme. Tämä taivaallinen isä päättää miten suhtautuu alempaan egoonsa, ja suhtautuminen on oikeutta ja kohtuutta. Hän näkee tarvitaanko lisäkoulutusta. Toki ennenkuin alempi ego on yhtä korkeamman minänsä kanssa, tarvitaan runsaasti opiskeluja - tällä sekä tuolla puolen. Opiskelut ovat tiedollisia mutta ennenkaikkea elämyksellisiä kokemuksia. Opitaan tekemään Taivaallisen Isän tahto, eli käytännössä oma tahto joka tulee sisältä Korkeammalta minältä, "Herralta". Kun osaamme toimia jatkuvasti sydämen mukaan sisältäpäin, yötä päivää ja myös unissa, niin jälleensyntymistä ei tarvita enää pakollisena.
Korkeamman minämme voimme nähdä esim. tiskin takana olevana vanhana pitkäpartaisena miehenä, joka lukee elämän kirjaa, jos emme ole vielä täysin yhtä korkeamman puolemme kanssa. Kun olemme yhtä niin huomaamme olevamme itse tuo tiskin takana seisoja, arvioija, pomo, jumalhahmo, kirkas valo, jeesus, muotoja on lukemattomia..
Mielenkiintoinen kokemuskuvaus kaiken kaikkiaan.
... ja täyttä roskaa alusta loppuun...
Swedenborg kuvaa mielikuvituksellista astraalimaailmaa omasta näkökulmastaan. Seuraavassa on kuvattu miten hän näkee eri planeettojen asujaimistoa. Kun ollaan noilla "tasoilla" niin persoona värittää havainnot.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8842580
Kyse on shamanismin luonteisesta katselusta ja kukin näkee omalla tavallaan. Toinen katselija voi nähdä kuviot aivan eri muotoisina. Yhteistä kokijoille lienee tunnelma, eli jos olet samalla "tasolla" niin koet saman tunnelman.
Nämä ovat suhteellisia todellisuuksia. Tiibetiläisessä kuolleiden kirjassa lisää kiinnostuneille (se on vertauskuvallinen esitys).
Ylisielun ja maallisen vaeltajan saama työtaakka on ihan eri tasoa. Minä tahdon tiskin taakse ekstaasiin!
Milloin vaihdetaan? Mitä minä saan Ylisielulta; minä palvelen sitä, mutta se ei minua?
Voi vekkuli Ylisielu!
Ylhäällä raksutat ja kaiken tiedät!
Kävelen ma allani mutalieju,
ruumis raskas, psyyke hauras.
Kai sa siten valituksen siedät –
kainalossaskin kun on ihana Lauras!
Liirum laarum
Lappalainen
Haista vittu kappalainen
Tämä oli ainut keno
Kirjoittanut
Eino Leino!
Varma tapa tulla onnelliseksi on tosiaan palvelun ja asteittaisen itsekasvatuksen tie. Kun eettiset kriteerit ja kokemukselliset pisteet täyttyvät niin ihmisen Ylisielu vihkii ekstaasiin välittömästi aikailematta. Tässä se on hoppuilematta ja on valmis odottamaan. Painotus on eettisillä ja siveellisillä kriteereillä, ajatustason hallinta mukaan luettuna.
PS. Eikallapa oli hieno runo, jonka joku esitteli. Tuo on hyvin lähellä Eikan runoa, tosin ei ihan sanasta sanaan taida olla alkuperäinen. Taisi olla silloin joku tunteenpurkaus Leinolta :)
Liirum laarum lappalainen, haista
paska kappalainen. Hommaan löytyi
toinen keino. Kirjoitteli Eino Leino
Näin runoili Eikka pappisveljelleen. Kyseessä oli Leinojen inside-juttu, joka levisi julkisuuteen. Leinon pappisveli ei pannut nimeään enää veljensä vekseliin, ja siitä syntyi tämä purkaus. Leino tiettävästi arvosti kirkonmiehiä yleisellä tasolla.
Et voi tietää, kuinka hänelle kävi. Onko tuo kaikki ollut vain unta, uneksuntaa, sitä emme tiedä. Mutta sen tiedän, että ilman Jumalaa ei tämä maailma ja maailmankaikkeus pysy pystyssä. Joten on turhaa etsiä sellaisia kokemuksia, joista Jumala puuttuu. Se on pelkkää pensasmustikoilla herkuttelua...
[q]Et voi tietää, kuinka hänelle kävi.[/q]
En tietenkään tiedä, kuinka tarina päättyi.
[q]Onko tuo kaikki ollut vain unta, uneksuntaa, sitä emme tiedä.[/q]
Riippuu tosiaan näkökulmasta. Idealisteille se on todellisempaa kuin tämä maailma, materialisteille pelkkää harhaa.
[q]Joten on turhaa etsiä sellaisia kokemuksia, joista Jumala puuttuu.[/q]
No tästähän se puuttuu. Tosin voi päätellä, että sielu olisi joutunut ns. viimeiselle tuomiolle ja tavannut Jumalan.