Tuolla politiikka-osastossa keskustan saitilla avaamassani ketjussa "rassaako keskusta verta nenästään" joku ilmeinen uusnatsi (keskustalainen kai hän on olevinaan) nimitteli minua " säälittäväksi hihhulipelleksi" siksi, että olin pitänyt Tannrin ja Fagerholmin meriittinä sitä, että he olivat toimineet sodan aikana rohkeasti juutalaisten pelastamiseksi natsien kuolemanleireiltä.
Ajattelin ensin jättää tuon omaan arvoonsa, mutta rupesi se sen verran jurnuttamaan sisälläni, että vastasin hänelle oheisella. Laitan tämän saman myös tänne, mihin se ilmeisesti paremminkin kuuluu (historian saitti saattaisi olla toinen mahdollinen).
Laitan tähän otteita erään pitkän, moniosaisen kirjoitussarjani loppuyhteenvedosta. Kirjoitukseni käsitteli kokemuksiani kolmesta YK:n rauhanturvapalveluksesta vuosilta 1965-82 (Kyprokselta, Siinailta ja Golanilta), yhteensä noin neljä vuotta. Kirjoitus julkaistiin muutamassa sotilaslehdessä lehdessä viime vuosituhannen lopulla. Otteita tuosta kirjoituksestani laitoin viime syksynä myös näille keskustelupalstoille tälle tai historian saitille.
Olen toki kirjoittanut aiheesta muuallakin ja enemmän, mutta tämäkin ote kirjoituksestani riittäneen osoittamaan, miten tuon jatkuvasti aktuellin asian näen omien kokemusteni valossa. Minulla on siis jonkin verran tietoa, mistä puhun Kirjoitukseni osoittanee, että minulla ainakaan ei ole natsi- enempää kuin muitakaan –ismisympatioita, ja ymmärrän konfliktien osapuolia ainakin enemmän kuin ne, jotka täälläkin heittelevät mielipiteitään mutu-perusteella.
Minulla on melko pitkä aktiiviupseerinkin ura takanani, vaikka myöhemmin olen tehnyt aivan muunlaisia töitä. Eivät minun kokemukseni Lähi-Idästä rajoitu noihin neljään YK:n rauhanturvaajan palveltuun vuoteen. Olen ollut siellä myös kansainvälisen punaisen ristin projekteissa ja erään suuren suomalaisen yrityksen tehtävissä.
Ennen tuota kirjoitukseni referointia totean vain, että kyllä noita juutalaisia tapettiin noilla kuolemanleireillä jokseenkin kuusi miljoonaa. Nykyisin ainoastaan uusnatsit epäilevät tuota määrää. Kuuluneeko tuo eräs keskustan saitilla vastineen antanut heihin? Eivät edes tavalliset palestiinalaiset sitä kiistä, ei kai Jasser Arafatkaan, jotkut pahimmat terroristit kyllä.
Voin sanoa myös teille kaikille: Käykää Auschwitzissa (nyk. Oswiezim Puolassa), Dachaussa Münchenin lähellä Saksassa ja holocaust-musossa Jerusalemissa ja lukekaa edes vähän historiaa, niin tiedätte, mitä tapahtui. Lukekaa myös kenraali Ensio Siilasvuon muistelmat ”Rauhan asialla Lähi-Idässä", missä tuo yksi maailmalla tunnetuimpia ja arvostetuimpia suomalaisia muistelee neljätoistavuotista uraansa ”rauhan asialla”.
RAUHANTURVAAJAKOKEMUSTENI JÄLKITARKASTELUA
- - -
Minulta on joskus kysytty, kumpaa osapuolta kohtaan minä tunsin myötätuntoa. Olen vastannut, että ”kumpaakin”. Näin vastatessani en ole kaunistellut tuntemuksiani, sillä sympatiani - joita väistämättä joskus syntyy - ovat vaihdelleet tilanteen mukaan. Kyproksella olin sisimmässäni turkkilaisten puolella silloin, kun vahvemmat kreikkalaiset uhosivat voimansa tunnossa, ja kreikkalaisten puolella, kun turkkilaiset heittäytyivät hankaliksi. Turkin armeijan ilmahyökkäys ja maihinnousu Kyprokselle (1974) sai sympatiani heikomman osapuolen, Kyproksen kreikkalaisten puolelle, vaikka hyvin tiesin, etteivät he olleet syyttömiä Turkin voimakkaaseen reaktioon.
- - -
Israelin ja sen naapureiden tilannetta voidaan verrata Daavidiin ja Goljatiin. Arabinaapureihinsa verrattuna sekä alueeltaan että väestöltään kääpiö Israel on käydyissä sodissa silti ollut naapureitaan vahvempi. Ollako nyt heikomman vai vahvemman puolella? Heikompihan yleensä saa sympatiat, mutta nyt tulee huomata, että nuo ”heikommat” ovat paljon suurempia ja ne ovat aloittaneet nuo sodat, joissa niille on käynyt huonosti. Siitä huolimatta ne jaksavat uhota, vaikka toisaalla esittävät mielellään marttyyriä. Tuollainen pyrkii ärsyttämään tilanteen tuntevaa. Israelilaisia on ihailtava siitä, että he ovat rakentaneet - toki muualta maailmasta paljon apua saaden - muutamissa vuosikymmenissä maan, jonka kukoistus korostuu naapureiden rinnalla. Israelin naapureitaan parempi osaaminen näkyy monessa asiassa, ei vähiten sen armeijassa, mikä on arvostettava korkealle. Usein nähty palestiinalaisten huono kohtelu ja juutalaisten peittelemätön ylemmyydentunto naapureihin nähden ei tuo pisteitä Israelille.
Joskus kuulee sanottavan, että ihmisinä arabit ovat miellyttävämpiä kuin juutalaiset - ja kuuleepa joskus päinvastaisenkin mielipiteen. Yleistäminen on yleensä tyhmää ja niin myös tässä. Kaikissa kansoissa on erilaisia yksilöitä, miellyttävämpiä ja vähemmän miellyttäviä. Ainakaan ei voida sanoa, että arabit ovat hyviä ja juutalaiset pahoja tai päinvastoin. Sama tietenkin pätee myös kreikkalaisiin ja turkkilaisiin. Ja varmaa on, etteivät nuo ikävät tapahtumat tuolla johdu ihmisten pahuudesta, vaan syyt ovat syvemmällä ja monimutkaisemmat. En puutu enää Kyproksen enempää kuin Israelin ja sen naapureiden konfliktien välittömiin syihin, vaan valottaisin hieman vanhempia asioita. Niilläkin on merkitystä myös nykytilanteessa.
Lähi-idän kaikilla kansoilla on pitkä historia. Enemmän oppia saaneet ihmiset tuntevat kansansa historian ja ovat siitä ylpeitä. Kyproksen kreikkalainen väestö, mikä tuntee Kreikan loisteliaan historian omakseen, on ollut alisteinen muille yli 2000 vuotta; patoutumat pyrkivät purkautumaan, kun he ovat päässeet määräävään asemaan. Turkkilaiset ovat ylpeitä suurvaltahistoriastaan ja he ovat olleet saaren ”herrakansana” 400 vuotta. Nykytilanteessa he saattavat tuntea itsensä nöyryytetyiksi eivätkä halua alistua osaansa. Kreikkalaisella väestöllä ei liene enää halua liittyä Kreikkaan eikä turkkilainenkaan väestö kannattane heidän alueensa liittämistä Turkkiin, mutta Turkki pitää kiinni asemastaan saarella ja siten estää Kyproksen valtion yhdistymisen. (Huom! Tämä on kirjoitettu jo 1998. Nythän tilanne on muuttunut).
Juutalaiset tietävät olevansa kolmen suuren monoteistisen uskonnon kantaisiä ja siten antaneensa maailmalle sen merkittävimmän perinnön. Varmaan he myös tiedostavat - en ole koskaan kuullut kenenkään sitä korostavan - että he ovat antaneet maailman tieteille, taiteille ja melkein mille tahansa elämänalalle lukumääräänsä suuremman panoksen. Juutalaisia on ihmiskunnasta noin 0,2 %, mutta heidän osuutensa nobelisteista on yli 20 %. Monelle israelilaiselle heidän kotimaansa on tuo Jumalan osoittama Luvattu maa, johon Mooses johdatti kansansa Egyptin orjuudesta, ja he katsovat olevansa oikeutettuja maahansa jo tällä perusteella. Jotkut kai vetoavat ns. Balfourin julistukseen. Englannin ulkoministeri jaarli Arthur Balfour lupasi vuonna 1917 juutalaisille Palestiinan ”kansallisen kodin” perustamista varten. Hänen oli helppo antaa tuo lupaus, sillä Palestiina ei kuulunut tuolloin Englannille vaan Turkille!
Monen juutalaisen mielestä vain oma maa voi suojella heitä niiltä kauheuksilta, joita he ovat joutuneet kokemaan muualla maailmassa antisemitismin vuoksi. Maailmalla on tässä syytä huonoon omatuntoon eikä juutalaisten näkemystä voida kyseenalaistaa. Juutalaisvainoihin vähiten syyllisiä lienevät ne, jotka tuon valtion perustamisen johdosta ovat joutuneet eniten kärsimään. Palestiinalaiset ovat asuneet Israelin alueella ehkä kauemmin kuin juutalaiset, joten se on kiistatta heidänkin kotimaansa.
Monessa asiassa eripuraiset arabit ovat yksimielisen ylpeitä historiastaan ja valistuneimmat myös tietoisia siitä, että heidän valtakuntansa ulottui satoja vuosia Eurooppaan ja he kantoivat kreikkalaista sivistysperinnettä pimeän keskiajan yli kehittäen tieteitä ja taiteita ennennäkemättömään kukoistukseen mm. Avicennan ja Averroeen johdolla. Arabit odottavat, että tämä muistetaan ja heidän mielipidettään alueen asioissa edelleen kuullaan ja arvostetaan. Toisaalta heille on arka paikka tietoisuus siitä, että he joutuivat myöhemmin muiden alistamiksi. Nyt monet kokevat Israelin lyövän kiilan heidän keskellensä ja noihin myöhempiin alistajiin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti siksi, että ne nähdään tuon karsastetun Israelin ystävinä.
Ei ole kuitenkaan olemassa mitään yhtenäistä arabikansaa. Tavalliset ihmiset kokevat olevansa ennen muuta egyptiläisiä, palestiinalaisia, syyrialaisia jne, ja arabimaiden johtajienkin pyrkimykset käyvät usein ristiin. Islam toki yhdistää, mutta toisistaan paljon poikkeavat pääsuunnat sunnalaisuus ja shiialaisuus ja lisäksi monet lahkot vaikuttavat heidän keskuudessaan. Arabimaat omaavat erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, mutta demokratioita ne eivät juuri koskaan ole. Niissä mielellään ihaillaan vahvoja johtajia, vaikka ne usein näyttävät johtavan maitaan omien valtapyrkimystensä mukaisesti kansastaan vähät välittäen. Länsimaisen näkemyksen mukaan on paradoksaalista, että Egyptin johtajista maansa kolmeen hävittyyn sotaan vienyt Gamal Abdel Nasser sai kuolla palvottuna sankarina ja viimeisen sodan Egyptille voitolliseen rauhaan johtanut Anwar Sadat sai maksaa siitä hengellään!
Arabimaissa ilmenevä Israelin viha ei ole yhdenmukaista ja aukotonta. Egyptissä vihaa on lähinnä vain muslimifundamentalistien keskuudessa ja Jordaniassa oikeastaan vain palestiinalaispakolaisten joukossa. Syyriassa Israelia vihataan maan alueiden valloittajana, Libanonissa maahantunkeutujana ja miehittäjänä, joskin eräät tahot siellä vihaavat Syyriaa samasta syystä ja pitävät Israelia suojelijanaan. Syyriassa vihalla yritetään peittää myös maan sisäisiä ongelmia, jotka johtuvat osin mm. siitä, että pienellä alauiittien heimolla, johon al Assadien presidenttisuku kuuluu, on suhteettoman suuri valta. Vuonna 1981-82 minun Golanilla ollessani ongelmat kärjistyivät sisällissodan asteelle, Haman verilöylyksi ja verisiksi mellakoiksi eräissä muissakin kaupungeissa.
Arabit vakuuttavat, etteivät he vihaa juutalaisia, ja eihän historian saatossa arabimaissa ole esiintynyt antisemitismiä samassa mitassa kuin useimmissa Euroopan maissa. Jo keskiajan suuret arabioppineet työskentelivät ystävyydessä aikansa suuren juutalaisen oppineen Maimonideen kanssa. Arabit sanovat vihaavansa vain sionismia, eli tuota Itävallan juutalaisen kirjailija Theodor Herzlin 1896 perustamaa juutalaiseen valtioon tähtäävää liikettä ja sen konkreettista ilmentymää, Israelin valtiota. Kieltämättä tästä johtuen Israelin arabinaapureiden vaivoiksi on tullut valtavasti palestiinalaispakolaisia, joiden vaatimuksia omaan kotimaahan he tukevat ei niinkään veljellisestä myötätunnosta kuin voidakseen häätää nuo pakolaiset pois omasta maastaan.
Israel ei ole naapureitaan yhtenäisempi. Maassa on suuri palestiinalaisvähemmistö, johon kuuluvista monet haluaisivat vain tehdä työtä ja elää rauhassa maan valtaväestön kanssa, mutta ääriainekset ja ulkopuoliset tekevät sen mahdottomaksi. Juutalaisten suhtautuminen palestiinalaisiin ei yleisestä nuivuudesta huolimatta ole sekään yhdenmukaista. Länsirannan kysymys jakaa kansaa ja on erilaisia mielipiteitä siitä, millainen asema palestiinalaisilla tulisi olla Israelin valtiossa. Jizhak Rabin, entinen maineikas sotilas, myöhempi puolustus- ja pääministeri sekä Nobelin rauhanpalkinnon saaja tuli tapetuksi, kun hän solmi rauhansopimuksen palestiinalaisten johtajan Jasser Arafatin kanssa. Eräisiin naapurivaltioihin ei luoteta lainkaan ja toisiin suhtaudutaan varsin myönteisesti. Jordanian kuningas Husseinia monet Israelilaiset suorastaan rakastivat ja Egyptin presidentti Sadat koettiin Israelissa sankariksi ja suureksi valtiomieheksi.
Juutalainen kansa on muutenkin kovin heterogeeninen. Sen enemmistö on eri puolilta maailmaa tulleita ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisia, jotka puhuvat monia eri kieliä - toki lähes kaikki osaavat myös hebreaa - ja omaavat erilaisia kulttuureja. Israel on demokratia ja sen väestö poliittisesti tiedostavaa. Poliittinen kenttä on pirstaloitunut lukuisiin, hyvin erilaisia arvoja tavoitteleviin ja toisiaan jyrkästi vastustaviin puolueisiin.
Juutalaiset eivät enää jakaudu heimoihin raamatullisesti Jaakobin poikien mukaan, vaan diasporan, juutalaisten hajaannuksen aikaisen maantieteellisen alkuperän perusteella lähinnä sefardeiksi ja ashkenaseiksi. Sukupolvien ajan Israelissa asuneet kutsuvat itseään sabroiksi. (Sabra on kaktus, ja nuo juutalaiset pitävät itseään sen kaltaisena: päältä piikikkäänä, sisältä pehmeänä!) Heimoilla ei ole suurta roolia Israelissa. Uskonnollisesti juutalaiset jakautuvat moniin lahkoihin, pääsuuntina ortodoksit, reformistit ja hasidit. Jyrkimmät eivät edes tunnusta Israelin valtiota, vaan odottavat Messiaan tuloa ja valtakunnan perustamista. Suuri osa väestöstä on hyvin maallistunutta. Lähes kaikille valtio on tärkeä, minkä he ovat osoittaneet puolustaessaan sitä uhrautuvasti.
Noiden taustojen lyhytkin esittely osoittaa niihin sisältyvät monet ristiriitaisuudet, mikä ei ehkä edistä monimutkaisen tilanteen parempaa ymmärtämistä. Silti ei pitäisi tulla niin kyyniseksi, kuin se amerikkalainen sotilastarkkailija, joka sanoi läksiäisissään: ”Kun vuosi sitten tulin tänne, en voinut ymmärtää, miksi nämä ihmiset eivät tule täällä toimeen keskenään. Nyt vuoden täällä oltuani en ymmärrä sitä yhtään paremmin. Yhdestä asiasta olen tullut vakuuttuneeksi: kyllä juutalaiset ja arabit ovat toisensa ansainneet”. Rauhanturvaajan on pyrittävä katsomaan asioita avoimin mielin molempien osapuolten kannalta. Silti on hyvä muistaa, että ”idän ilmiöiden arviointi länsimaisella logiikalla vie helposti vääriin johtopäätöksiin”!
Seuraan edelleen mielenkiinnolla noiden alueiden tapahtumia, mutta tiedän, että asiat eivät paikanpäällä ole aina sellaiset, miltä ne täältä katsoen saattavat näyttää. Arabialainen sananlasku sanoo, että ”hyvä valhe ehtii Bagdadista Konstantinopoliin, kun totuus etsii vielä sandaaleitaan”! Toivoa nopeista ratkaisuista varsinkaan Israelin alueella ei kuitenkaan liene; niin juutalaisten kuin palestiinalaistenkin piina jatkunee vielä pitkään. Silti haluan uskoa, että tulevaisuus vielä tuo ratkaisuja noihin vaikeisiin ongelmiin; on pakko - näin ei voi jatkua loputtomiin! Ja noiden kansojen itsensä on nuo ratkaisut tehtävä; muut eivät voi tehdä sitä heidän puolestaan; rauhanturvaajatkin voivat vain antaa toiminnallaan aikalisän tarvittavien ratkaisujen löytämiseksi.
Pitkäaikainen oleskelu ja työskentely melko suljetuissa yhteisöissä, sotilasleireissä vierailla mailla, monet ”tiukat paikat” ja yhdessä koettu kuolemanvaarakin niissä synnyttää kestäviä toveruussuhteita. Yhteiset kokemukset, monet ”seikkailut”, myös vapaa-aikana kantavat muistoja, joita on hauska kertailla sinibaretti-illoissa. Eniten sidettä vahvistaa ylpeys hyvämaineisen joukon jäsenyydestä ja yhteinen tietoisuus siitä, että on oltu mukana hyvässä ja tärkeässä, yleisesti hyväksytyssä vaativassa työssä. Näin syntyy ”vaitterihenki”. Se henki kestää ja voi jopa vahvistua vielä aktiivipalveluksen päätyttyä. Monista aiemmin toisilleen tuntemattomista ”vaittereista” on tullut elämänikäisiä ystäviä. Minunkin parhaissa ystävissäni on monia, joihin olen tutustunut noilla matkoillani tai myöhemmin yhdistyksessämme.
Olen ollut perustamassa Suomen Sinibaretteja. Perustava kokous pidettiin. - - -
- - - ”Vaitterihenki” on nostanut myös meidän yhdistyksemme (---:n Sinibaretit) voimakkaaseen kasvuun ja aktivoinut sen erittäin monimuotoiseen toimintaan. Erityisen ilahduttavaa on, että joukossamme on nykyisin yhä enenevästi myös saman hengen omaksuneita naispuolisia sinibaretteja ja monissa riennoissamme on mukana myös jäsenten puolisoita; minunkin vaimoni on ollut ihastuneena mukana hienoissa juhlissamme ja monilla mielenkiintoisilla matkoillamme.
Minulle nuo kolme pitkää YK-komennustani, yhteensä lähes neljä vuotta, merkitsevät hyvin paljon. Koen antaneeni edes pienen panokseni suurelle asialle. Koen myös saaneeni siitä kunnon palkan, enkä tarkoita nyt ensisijaisesti rahapalkkaa. Noilla matkoilla pääsin näkemään maailmaa melko paljon; monia maita ja meriä, huikaisevan kauniita maisemia, suuria kaupunkeja, monenlaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä ja kulttuuriaan, loistoa ja kurjuuttakin, monia uskontoja ja niiden pyhiä paikkoja, historiallisia muistomerkkejä. Uskon tulleeni ymmärtämään myös noiden ongelma-alueiden ihmisiä ja heidän ongelmiensa todellisuutta taustoineen aivan toisin, kuin jos muodostaisin käsitykseni niistä vain lehtitietojen, muun median tai vakavammankin lukemani tahi turistimatkoilla nähdyn ja kuullun perusteella.
Unohtumattomia elämyksiä koin Lähi-idän värikkäässä nykypäivässä, ja sen menneisyys heräsi mielessäni eloon kiivettyäni Hoorebin vuorelle, paikkaan, jossa Jumala antoi kymmenen käskyä Moosekselle, polvistuessani seimen paikalle Jeesuksen syntymäkirkossa Beetlehemissä ja laskeutuessani Hänen hautakammioonsa pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa. Tuon kaiken näkemisestä ja kokemisesta minä haaveilin lapsena, mutta en oikein uskonut haaveitteni koskaan käyvän toteen. Nyt olen syystä tyytyväinen.
- - -
Ajattelin ensin jättää tuon omaan arvoonsa, mutta rupesi se sen verran jurnuttamaan sisälläni, että vastasin hänelle oheisella. Laitan tämän saman myös tänne, mihin se ilmeisesti paremminkin kuuluu (historian saitti saattaisi olla toinen mahdollinen).
Laitan tähän otteita erään pitkän, moniosaisen kirjoitussarjani loppuyhteenvedosta. Kirjoitukseni käsitteli kokemuksiani kolmesta YK:n rauhanturvapalveluksesta vuosilta 1965-82 (Kyprokselta, Siinailta ja Golanilta), yhteensä noin neljä vuotta. Kirjoitus julkaistiin muutamassa sotilaslehdessä lehdessä viime vuosituhannen lopulla. Otteita tuosta kirjoituksestani laitoin viime syksynä myös näille keskustelupalstoille tälle tai historian saitille.
Olen toki kirjoittanut aiheesta muuallakin ja enemmän, mutta tämäkin ote kirjoituksestani riittäneen osoittamaan, miten tuon jatkuvasti aktuellin asian näen omien kokemusteni valossa. Minulla on siis jonkin verran tietoa, mistä puhun Kirjoitukseni osoittanee, että minulla ainakaan ei ole natsi- enempää kuin muitakaan –ismisympatioita, ja ymmärrän konfliktien osapuolia ainakin enemmän kuin ne, jotka täälläkin heittelevät mielipiteitään mutu-perusteella.
Minulla on melko pitkä aktiiviupseerinkin ura takanani, vaikka myöhemmin olen tehnyt aivan muunlaisia töitä. Eivät minun kokemukseni Lähi-Idästä rajoitu noihin neljään YK:n rauhanturvaajan palveltuun vuoteen. Olen ollut siellä myös kansainvälisen punaisen ristin projekteissa ja erään suuren suomalaisen yrityksen tehtävissä.
Ennen tuota kirjoitukseni referointia totean vain, että kyllä noita juutalaisia tapettiin noilla kuolemanleireillä jokseenkin kuusi miljoonaa. Nykyisin ainoastaan uusnatsit epäilevät tuota määrää. Kuuluneeko tuo eräs keskustan saitilla vastineen antanut heihin? Eivät edes tavalliset palestiinalaiset sitä kiistä, ei kai Jasser Arafatkaan, jotkut pahimmat terroristit kyllä.
Voin sanoa myös teille kaikille: Käykää Auschwitzissa (nyk. Oswiezim Puolassa), Dachaussa Münchenin lähellä Saksassa ja holocaust-musossa Jerusalemissa ja lukekaa edes vähän historiaa, niin tiedätte, mitä tapahtui. Lukekaa myös kenraali Ensio Siilasvuon muistelmat ”Rauhan asialla Lähi-Idässä", missä tuo yksi maailmalla tunnetuimpia ja arvostetuimpia suomalaisia muistelee neljätoistavuotista uraansa ”rauhan asialla”.
RAUHANTURVAAJAKOKEMUSTENI JÄLKITARKASTELUA
- - -
Minulta on joskus kysytty, kumpaa osapuolta kohtaan minä tunsin myötätuntoa. Olen vastannut, että ”kumpaakin”. Näin vastatessani en ole kaunistellut tuntemuksiani, sillä sympatiani - joita väistämättä joskus syntyy - ovat vaihdelleet tilanteen mukaan. Kyproksella olin sisimmässäni turkkilaisten puolella silloin, kun vahvemmat kreikkalaiset uhosivat voimansa tunnossa, ja kreikkalaisten puolella, kun turkkilaiset heittäytyivät hankaliksi. Turkin armeijan ilmahyökkäys ja maihinnousu Kyprokselle (1974) sai sympatiani heikomman osapuolen, Kyproksen kreikkalaisten puolelle, vaikka hyvin tiesin, etteivät he olleet syyttömiä Turkin voimakkaaseen reaktioon.
- - -
Israelin ja sen naapureiden tilannetta voidaan verrata Daavidiin ja Goljatiin. Arabinaapureihinsa verrattuna sekä alueeltaan että väestöltään kääpiö Israel on käydyissä sodissa silti ollut naapureitaan vahvempi. Ollako nyt heikomman vai vahvemman puolella? Heikompihan yleensä saa sympatiat, mutta nyt tulee huomata, että nuo ”heikommat” ovat paljon suurempia ja ne ovat aloittaneet nuo sodat, joissa niille on käynyt huonosti. Siitä huolimatta ne jaksavat uhota, vaikka toisaalla esittävät mielellään marttyyriä. Tuollainen pyrkii ärsyttämään tilanteen tuntevaa. Israelilaisia on ihailtava siitä, että he ovat rakentaneet - toki muualta maailmasta paljon apua saaden - muutamissa vuosikymmenissä maan, jonka kukoistus korostuu naapureiden rinnalla. Israelin naapureitaan parempi osaaminen näkyy monessa asiassa, ei vähiten sen armeijassa, mikä on arvostettava korkealle. Usein nähty palestiinalaisten huono kohtelu ja juutalaisten peittelemätön ylemmyydentunto naapureihin nähden ei tuo pisteitä Israelille.
Joskus kuulee sanottavan, että ihmisinä arabit ovat miellyttävämpiä kuin juutalaiset - ja kuuleepa joskus päinvastaisenkin mielipiteen. Yleistäminen on yleensä tyhmää ja niin myös tässä. Kaikissa kansoissa on erilaisia yksilöitä, miellyttävämpiä ja vähemmän miellyttäviä. Ainakaan ei voida sanoa, että arabit ovat hyviä ja juutalaiset pahoja tai päinvastoin. Sama tietenkin pätee myös kreikkalaisiin ja turkkilaisiin. Ja varmaa on, etteivät nuo ikävät tapahtumat tuolla johdu ihmisten pahuudesta, vaan syyt ovat syvemmällä ja monimutkaisemmat. En puutu enää Kyproksen enempää kuin Israelin ja sen naapureiden konfliktien välittömiin syihin, vaan valottaisin hieman vanhempia asioita. Niilläkin on merkitystä myös nykytilanteessa.
Lähi-idän kaikilla kansoilla on pitkä historia. Enemmän oppia saaneet ihmiset tuntevat kansansa historian ja ovat siitä ylpeitä. Kyproksen kreikkalainen väestö, mikä tuntee Kreikan loisteliaan historian omakseen, on ollut alisteinen muille yli 2000 vuotta; patoutumat pyrkivät purkautumaan, kun he ovat päässeet määräävään asemaan. Turkkilaiset ovat ylpeitä suurvaltahistoriastaan ja he ovat olleet saaren ”herrakansana” 400 vuotta. Nykytilanteessa he saattavat tuntea itsensä nöyryytetyiksi eivätkä halua alistua osaansa. Kreikkalaisella väestöllä ei liene enää halua liittyä Kreikkaan eikä turkkilainenkaan väestö kannattane heidän alueensa liittämistä Turkkiin, mutta Turkki pitää kiinni asemastaan saarella ja siten estää Kyproksen valtion yhdistymisen. (Huom! Tämä on kirjoitettu jo 1998. Nythän tilanne on muuttunut).
Juutalaiset tietävät olevansa kolmen suuren monoteistisen uskonnon kantaisiä ja siten antaneensa maailmalle sen merkittävimmän perinnön. Varmaan he myös tiedostavat - en ole koskaan kuullut kenenkään sitä korostavan - että he ovat antaneet maailman tieteille, taiteille ja melkein mille tahansa elämänalalle lukumääräänsä suuremman panoksen. Juutalaisia on ihmiskunnasta noin 0,2 %, mutta heidän osuutensa nobelisteista on yli 20 %. Monelle israelilaiselle heidän kotimaansa on tuo Jumalan osoittama Luvattu maa, johon Mooses johdatti kansansa Egyptin orjuudesta, ja he katsovat olevansa oikeutettuja maahansa jo tällä perusteella. Jotkut kai vetoavat ns. Balfourin julistukseen. Englannin ulkoministeri jaarli Arthur Balfour lupasi vuonna 1917 juutalaisille Palestiinan ”kansallisen kodin” perustamista varten. Hänen oli helppo antaa tuo lupaus, sillä Palestiina ei kuulunut tuolloin Englannille vaan Turkille!
Monen juutalaisen mielestä vain oma maa voi suojella heitä niiltä kauheuksilta, joita he ovat joutuneet kokemaan muualla maailmassa antisemitismin vuoksi. Maailmalla on tässä syytä huonoon omatuntoon eikä juutalaisten näkemystä voida kyseenalaistaa. Juutalaisvainoihin vähiten syyllisiä lienevät ne, jotka tuon valtion perustamisen johdosta ovat joutuneet eniten kärsimään. Palestiinalaiset ovat asuneet Israelin alueella ehkä kauemmin kuin juutalaiset, joten se on kiistatta heidänkin kotimaansa.
Monessa asiassa eripuraiset arabit ovat yksimielisen ylpeitä historiastaan ja valistuneimmat myös tietoisia siitä, että heidän valtakuntansa ulottui satoja vuosia Eurooppaan ja he kantoivat kreikkalaista sivistysperinnettä pimeän keskiajan yli kehittäen tieteitä ja taiteita ennennäkemättömään kukoistukseen mm. Avicennan ja Averroeen johdolla. Arabit odottavat, että tämä muistetaan ja heidän mielipidettään alueen asioissa edelleen kuullaan ja arvostetaan. Toisaalta heille on arka paikka tietoisuus siitä, että he joutuivat myöhemmin muiden alistamiksi. Nyt monet kokevat Israelin lyövän kiilan heidän keskellensä ja noihin myöhempiin alistajiin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti siksi, että ne nähdään tuon karsastetun Israelin ystävinä.
Ei ole kuitenkaan olemassa mitään yhtenäistä arabikansaa. Tavalliset ihmiset kokevat olevansa ennen muuta egyptiläisiä, palestiinalaisia, syyrialaisia jne, ja arabimaiden johtajienkin pyrkimykset käyvät usein ristiin. Islam toki yhdistää, mutta toisistaan paljon poikkeavat pääsuunnat sunnalaisuus ja shiialaisuus ja lisäksi monet lahkot vaikuttavat heidän keskuudessaan. Arabimaat omaavat erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, mutta demokratioita ne eivät juuri koskaan ole. Niissä mielellään ihaillaan vahvoja johtajia, vaikka ne usein näyttävät johtavan maitaan omien valtapyrkimystensä mukaisesti kansastaan vähät välittäen. Länsimaisen näkemyksen mukaan on paradoksaalista, että Egyptin johtajista maansa kolmeen hävittyyn sotaan vienyt Gamal Abdel Nasser sai kuolla palvottuna sankarina ja viimeisen sodan Egyptille voitolliseen rauhaan johtanut Anwar Sadat sai maksaa siitä hengellään!
Arabimaissa ilmenevä Israelin viha ei ole yhdenmukaista ja aukotonta. Egyptissä vihaa on lähinnä vain muslimifundamentalistien keskuudessa ja Jordaniassa oikeastaan vain palestiinalaispakolaisten joukossa. Syyriassa Israelia vihataan maan alueiden valloittajana, Libanonissa maahantunkeutujana ja miehittäjänä, joskin eräät tahot siellä vihaavat Syyriaa samasta syystä ja pitävät Israelia suojelijanaan. Syyriassa vihalla yritetään peittää myös maan sisäisiä ongelmia, jotka johtuvat osin mm. siitä, että pienellä alauiittien heimolla, johon al Assadien presidenttisuku kuuluu, on suhteettoman suuri valta. Vuonna 1981-82 minun Golanilla ollessani ongelmat kärjistyivät sisällissodan asteelle, Haman verilöylyksi ja verisiksi mellakoiksi eräissä muissakin kaupungeissa.
Arabit vakuuttavat, etteivät he vihaa juutalaisia, ja eihän historian saatossa arabimaissa ole esiintynyt antisemitismiä samassa mitassa kuin useimmissa Euroopan maissa. Jo keskiajan suuret arabioppineet työskentelivät ystävyydessä aikansa suuren juutalaisen oppineen Maimonideen kanssa. Arabit sanovat vihaavansa vain sionismia, eli tuota Itävallan juutalaisen kirjailija Theodor Herzlin 1896 perustamaa juutalaiseen valtioon tähtäävää liikettä ja sen konkreettista ilmentymää, Israelin valtiota. Kieltämättä tästä johtuen Israelin arabinaapureiden vaivoiksi on tullut valtavasti palestiinalaispakolaisia, joiden vaatimuksia omaan kotimaahan he tukevat ei niinkään veljellisestä myötätunnosta kuin voidakseen häätää nuo pakolaiset pois omasta maastaan.
Israel ei ole naapureitaan yhtenäisempi. Maassa on suuri palestiinalaisvähemmistö, johon kuuluvista monet haluaisivat vain tehdä työtä ja elää rauhassa maan valtaväestön kanssa, mutta ääriainekset ja ulkopuoliset tekevät sen mahdottomaksi. Juutalaisten suhtautuminen palestiinalaisiin ei yleisestä nuivuudesta huolimatta ole sekään yhdenmukaista. Länsirannan kysymys jakaa kansaa ja on erilaisia mielipiteitä siitä, millainen asema palestiinalaisilla tulisi olla Israelin valtiossa. Jizhak Rabin, entinen maineikas sotilas, myöhempi puolustus- ja pääministeri sekä Nobelin rauhanpalkinnon saaja tuli tapetuksi, kun hän solmi rauhansopimuksen palestiinalaisten johtajan Jasser Arafatin kanssa. Eräisiin naapurivaltioihin ei luoteta lainkaan ja toisiin suhtaudutaan varsin myönteisesti. Jordanian kuningas Husseinia monet Israelilaiset suorastaan rakastivat ja Egyptin presidentti Sadat koettiin Israelissa sankariksi ja suureksi valtiomieheksi.
Juutalainen kansa on muutenkin kovin heterogeeninen. Sen enemmistö on eri puolilta maailmaa tulleita ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisia, jotka puhuvat monia eri kieliä - toki lähes kaikki osaavat myös hebreaa - ja omaavat erilaisia kulttuureja. Israel on demokratia ja sen väestö poliittisesti tiedostavaa. Poliittinen kenttä on pirstaloitunut lukuisiin, hyvin erilaisia arvoja tavoitteleviin ja toisiaan jyrkästi vastustaviin puolueisiin.
Juutalaiset eivät enää jakaudu heimoihin raamatullisesti Jaakobin poikien mukaan, vaan diasporan, juutalaisten hajaannuksen aikaisen maantieteellisen alkuperän perusteella lähinnä sefardeiksi ja ashkenaseiksi. Sukupolvien ajan Israelissa asuneet kutsuvat itseään sabroiksi. (Sabra on kaktus, ja nuo juutalaiset pitävät itseään sen kaltaisena: päältä piikikkäänä, sisältä pehmeänä!) Heimoilla ei ole suurta roolia Israelissa. Uskonnollisesti juutalaiset jakautuvat moniin lahkoihin, pääsuuntina ortodoksit, reformistit ja hasidit. Jyrkimmät eivät edes tunnusta Israelin valtiota, vaan odottavat Messiaan tuloa ja valtakunnan perustamista. Suuri osa väestöstä on hyvin maallistunutta. Lähes kaikille valtio on tärkeä, minkä he ovat osoittaneet puolustaessaan sitä uhrautuvasti.
Noiden taustojen lyhytkin esittely osoittaa niihin sisältyvät monet ristiriitaisuudet, mikä ei ehkä edistä monimutkaisen tilanteen parempaa ymmärtämistä. Silti ei pitäisi tulla niin kyyniseksi, kuin se amerikkalainen sotilastarkkailija, joka sanoi läksiäisissään: ”Kun vuosi sitten tulin tänne, en voinut ymmärtää, miksi nämä ihmiset eivät tule täällä toimeen keskenään. Nyt vuoden täällä oltuani en ymmärrä sitä yhtään paremmin. Yhdestä asiasta olen tullut vakuuttuneeksi: kyllä juutalaiset ja arabit ovat toisensa ansainneet”. Rauhanturvaajan on pyrittävä katsomaan asioita avoimin mielin molempien osapuolten kannalta. Silti on hyvä muistaa, että ”idän ilmiöiden arviointi länsimaisella logiikalla vie helposti vääriin johtopäätöksiin”!
Seuraan edelleen mielenkiinnolla noiden alueiden tapahtumia, mutta tiedän, että asiat eivät paikanpäällä ole aina sellaiset, miltä ne täältä katsoen saattavat näyttää. Arabialainen sananlasku sanoo, että ”hyvä valhe ehtii Bagdadista Konstantinopoliin, kun totuus etsii vielä sandaaleitaan”! Toivoa nopeista ratkaisuista varsinkaan Israelin alueella ei kuitenkaan liene; niin juutalaisten kuin palestiinalaistenkin piina jatkunee vielä pitkään. Silti haluan uskoa, että tulevaisuus vielä tuo ratkaisuja noihin vaikeisiin ongelmiin; on pakko - näin ei voi jatkua loputtomiin! Ja noiden kansojen itsensä on nuo ratkaisut tehtävä; muut eivät voi tehdä sitä heidän puolestaan; rauhanturvaajatkin voivat vain antaa toiminnallaan aikalisän tarvittavien ratkaisujen löytämiseksi.
Pitkäaikainen oleskelu ja työskentely melko suljetuissa yhteisöissä, sotilasleireissä vierailla mailla, monet ”tiukat paikat” ja yhdessä koettu kuolemanvaarakin niissä synnyttää kestäviä toveruussuhteita. Yhteiset kokemukset, monet ”seikkailut”, myös vapaa-aikana kantavat muistoja, joita on hauska kertailla sinibaretti-illoissa. Eniten sidettä vahvistaa ylpeys hyvämaineisen joukon jäsenyydestä ja yhteinen tietoisuus siitä, että on oltu mukana hyvässä ja tärkeässä, yleisesti hyväksytyssä vaativassa työssä. Näin syntyy ”vaitterihenki”. Se henki kestää ja voi jopa vahvistua vielä aktiivipalveluksen päätyttyä. Monista aiemmin toisilleen tuntemattomista ”vaittereista” on tullut elämänikäisiä ystäviä. Minunkin parhaissa ystävissäni on monia, joihin olen tutustunut noilla matkoillani tai myöhemmin yhdistyksessämme.
Olen ollut perustamassa Suomen Sinibaretteja. Perustava kokous pidettiin. - - -
- - - ”Vaitterihenki” on nostanut myös meidän yhdistyksemme (---:n Sinibaretit) voimakkaaseen kasvuun ja aktivoinut sen erittäin monimuotoiseen toimintaan. Erityisen ilahduttavaa on, että joukossamme on nykyisin yhä enenevästi myös saman hengen omaksuneita naispuolisia sinibaretteja ja monissa riennoissamme on mukana myös jäsenten puolisoita; minunkin vaimoni on ollut ihastuneena mukana hienoissa juhlissamme ja monilla mielenkiintoisilla matkoillamme.
Minulle nuo kolme pitkää YK-komennustani, yhteensä lähes neljä vuotta, merkitsevät hyvin paljon. Koen antaneeni edes pienen panokseni suurelle asialle. Koen myös saaneeni siitä kunnon palkan, enkä tarkoita nyt ensisijaisesti rahapalkkaa. Noilla matkoilla pääsin näkemään maailmaa melko paljon; monia maita ja meriä, huikaisevan kauniita maisemia, suuria kaupunkeja, monenlaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä ja kulttuuriaan, loistoa ja kurjuuttakin, monia uskontoja ja niiden pyhiä paikkoja, historiallisia muistomerkkejä. Uskon tulleeni ymmärtämään myös noiden ongelma-alueiden ihmisiä ja heidän ongelmiensa todellisuutta taustoineen aivan toisin, kuin jos muodostaisin käsitykseni niistä vain lehtitietojen, muun median tai vakavammankin lukemani tahi turistimatkoilla nähdyn ja kuullun perusteella.
Unohtumattomia elämyksiä koin Lähi-idän värikkäässä nykypäivässä, ja sen menneisyys heräsi mielessäni eloon kiivettyäni Hoorebin vuorelle, paikkaan, jossa Jumala antoi kymmenen käskyä Moosekselle, polvistuessani seimen paikalle Jeesuksen syntymäkirkossa Beetlehemissä ja laskeutuessani Hänen hautakammioonsa pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa. Tuon kaiken näkemisestä ja kokemisesta minä haaveilin lapsena, mutta en oikein uskonut haaveitteni koskaan käyvän toteen. Nyt olen syystä tyytyväinen.
- - -
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itsekin harkinnut rauhanturvaajan tulevaisuutta, vaikka sinne ei kaikki halukkaat tietenkään pääse. Sinun kirjoituksesi oli mun mielestäni todella tähdentävä, mitä Israelin naapureiden ja Israelin väleihin tulee. Tällä näkymin itse menen kibbutzille muutaman kuukauden päästä, eli pääsen toiv. kokemaan yhtä mielekkäitä kokemuksia, kuin sinäkin koit. Hyvät jatkot sullekin!!!
Kyllä Sinä varmaan pääset rauhanturvaajaksikin, jos on kunnon paperit sotaväestä ja vielä sopiva ammatti tukenasi. Nykyisin niihin hommiin päässee vähän helpommin kuin joskus ennen. Olin parikin kertaa sotilaspiiriin kootussa valintaelimessä valitsemassa Kyprokselle lähtijöitä. Kummallakin kerralla pääsi reissuun vain hieman yli 10 % hakijoista. Muistaakseni viimeiselle reissulleni Golanille lähti lähes 1/4 hakijoista. Hienoja reissuja ne ovat, kun muistaa pitää myös päätehtävän kirkkaana mielessä. Loppuelämäksi jää muisteltavaa ja hyviä kaveruuksia, kuten kerroin.
Mieleni tekisi kysyä mille kibbutzille aiot? Olen nimittäin käynyt aika monella. Jos on jo tiedossasi, ehkäpä kerrot. Hyvää jatkoa!
Täällä 8 vuotta palvellut sinibaretti reissut 2 kertaa siinai, 2 kypros, kaksi Lebanon ja kerta Golan ja Namibia. Tohon ei juuri ole lisättävää. Hyvä kirjotus.
Nostan kuvaannollista hattua tosi veteraanille itseeni nähden! Tunnen minäkin muutaman, joka on kai jokseenkin nuo kertomasi reissut tehnyt. Lieneekö "Hate-Pate" nimellä tunnettu vaitteri Sinulle tuttu? Itse olen palvellut vain kolmessa YK-missiossa, yhteensä nieman vajaat puolet Sinun palvelemastasi ajasta, mutta elämänikäisiä muistoja ja kaveruussuhteita nuokin reissut antoivat! Hyvää jatkoa tosivaitterille!
Joo, ihan hyvä kirjoitus, vaikka olikin kapiaisen kynästä :-). Itsellä kolme reissua takana ja kaikki Balkanilla. Kaikki loistavia reissuja, avoimin mielin kun menee niin paljon oppii ja monet asiat näkee erilailla.
Ja Pleebille: Ei muuta kun paperit esikunnasta, lähetys niinisaloon ja menoks. En oo kyllä yhtään rt-ukkoa tavannut joka olis reissuunlähtööä katunut.
>> Joo, ihan hyvä kirjoitus, vaikka olikin kapiaisen kynästä
No joo, älä ota liian vakavasti, olihan siellä se hymiö perässä. Mutta ihan vakavaasti ottaen niin joka reissun jälkeen on arvostus ammattiupseereita kohtaan vähän laskenut. Syitä on muutama: aina puhutaan ressujen tasavertaisuudesta mutta loppupeleissä ei se vaan valitettavasti niin ole. Ja on se vaan niin että reserviläisille ja kapiaisille on alueella eri säännöt. Ja kyllä jos sotilasarvo on esim everstiluutnatti niin kyllä pitäis uskaltaa ja pystyä tehdä jotain todellisia päätöksiä. Jopa joskus kommia (siis everstin arvoisia) katselin niin kävi joskus mielessä että toivottavasti ei jouduta sotaan näiden johdolla, puhuttais nimittäin venäjää aika nopeasti. Mutta kyllä suomalaisten työstä (kaikkien) työstä pitää olla kokonaiuudessaan ylpeä.
Niin ja kyllä kuulun simibarettiliittoon, en toisin kovin aktiivisena jäsenenä. Lahden luen ja käyn hölkkärissä päivittäin.