Reinkarnaatio

Ensialkuun löysemmin ja hetkittäin. Kunnes "juurtuu" pysyväksi.

Sielu on eräänlainen matriisi, kaavio, jonka ihmiseksi jälleensyntymistä suunnitteleva HENKI (tietoisuutta, joka ilmentää itseään kaikessa eli ihmisen tasoisena tietoisuutena ja olemisena siis *ihmisenä*) 'kokoaa' aina uudelleen jokaista uutta 'ohjelmaa' eli elämää varten tietynlaisilla suunnitelmilla varustettuna saadakseen kokemuksen jostain *uudesta* joka ei ole vielä koskaan ennen ilmennyt (=ikuinen prosessi>>> evoluutio). Jokainen tämän planeetan asukas on siis tätä YHTÄ HENKEÄ todelliselta olemukseltaan, mutta jokaisella ihmisellä on hieman toisista poikkeava sielu (olemme kuin lumihiutaleet; kaikki samaa, mutta ei yhtään täysin 'samanlaista'). Eläimillä ja 'alemmilla' elämän ilmenemisen tasoilla on kunkin lajin ns. yhteissielu.

Ensimmäiseen kysymykseesi vastaus on siis, että jo ennen kuin geeniperimmältään sopiviksi katsottujen tulevien vanhempien munasolu ja siittiö kohtaavat, sielu/matriisi on jo valmiina 'tarttumaan' hedelmöitettyyn munasoluun ja aloittamaan matkan fyysiseen elämän seikkailuun. Sielu, tuo tavallaan yksilöllinen 'muistitikku', on jo heti alusta mukana tapahtumassa, mutta vasta lapsen ensihenkäyksellä se 'kiinnittyy' lopullisesti ihmiskehoon sen viimeiseen henkäykseen asti.

Kuolemassa sielu erottuaan kehosta, jatkaa henkimaailmassa jossa olemisen tasoja on loputtomasti. Siellä se 'elää' aikansa (aikaa ei siellä ole) yhtyen lopulta ns. sieluperheeseensä (yksilöllisyyden tuntu ei koskaan häviä; sielu on aina HENGESTÄ, joka on YKSI). Sielu on siis meidän näkökannastamme 'ajallinen' kun ajattelemme sitä yksilönä, mutta jokaisessa reinkarnaatiossa se on kuitenkin aina uusi. Muistikuvat edellisistä elämistä voivat siis olla hyvinkin harhaanjohtavia, koska ne ovat oikeasti SIELUPERHEEN yhteisiä muistikuvia. Silti tosin jos sielun 'ohjelma' sattui päättymään liian aikaisin, se ehkä sai tilaisuuden jatkaakin heti uudessa ihmiselämässä. Eli tässä tapauksessa reinkarnaatio on vain edellisen 'ohjelman' jatkoa, ja näin ollen syntyneellä lapsella saattaa olla tallessa vielä hyvinkin voimakkaat muistikuvat edellisestä elämästään.

Tämäkin menee taas siihen luokkaan että enpäs omakohtaisesti omaa kokemusta, mutta muistelen mitä muut ovat sanoneet. Eli en siis omaa mitään muistikuvia siitä missä sikiön kehitysvaiheessa liityin tulevaan kotiini, kehooni.

Jonkin lukemani kirjan mukaan tämä vaihtelee hyvin paljon. Jotkut sielut, tai tietoisuudet, haluavat liittyä kehoon kun se on vielä sikiö. Ehkä kokemus kohdussa lillumisesta on jotenkin lohdullinen. Toiset liittyvät kehoonsa syntymän vaiheessa. Sellaisia tapauksia kirjassa (jonka nimeä en valitettavasti muista, mutta kirja perustui hypnoosissa tehtyihin kyselyihin) ei mainittu että kehoon olisi liitytty vasta syntymän jälkeisenä aikana. Mutta en pitäisi sitä mahdottomana ettäkö joku niinkin voisi tehdä. Ja liittymähän ei välttämättä ole pysyvä, eli syntyneen vauvan sielu saattaa irtoilla vielä tuon tuostakin kehostaan. Tiedän ihmisen joka muistaa kehosta irtautumisen kokemuksia vauva-ajaltaan. Kätkytkuolematkin selittyvät sillä että sielu vain yhtäkkiä päättääkin että ei hotsitakaan elää _tätä_ elämää.

Uskon että sekin vaihtelee tavattomasti kuinka nopsaan sielut haluavat uuden kehon köröteltäväkseen. Tiedän ihmisen joka uskoo siirtyneensä syntyvään vauvaan samana päivänä kuin oli kuollut edellisestä kehostaan pois. Itse uskon että elin viimeksi noin 600 v sitten, eli kovasti on ollut tarvista olla siellä ikuisuudessa tuossa välissä, ei mitään hinkua tänne Maahan takaisin. Läheisin ihmiseni joka uskoo reinkarnaatioon ei oikein usko että olisin ollut niin kauan poissa kuvioista, mutta mitä ihmeen merkitystä ajalla oikeasti on jos ei ole kehoa? Ei mitään. Jotkin asenteeni ja neuroottisimmat piirteeni taitavat kyllä paremmin sopiakin jonnekin myöhempään keskiaikaan kuin nykymaailmaan enivei. Mutta kuitenkin olen TÄSSÄ JA NYT ja sen mukaan edetään, ei sen mukaan missä viimeksi tuli huideltua.

Perustelen näkemyksiäni sillä että "niin ylhäällä kuin alhaalla". Täällä Maassa ja luonnossa varsinkin näemme että on olemassa mitä suurinta vaihtelua ja monimuotoisuutta. Miksi sielut olisivat yhtään sen enempää jotain tylsämielisen tasalaatuista sakkia jossa kaikkien yksiköiden pitäisi olla toistensa kopioita? Uskon että olemassaolo itsessään ja itsenään toimii juuri nimenomaan siten että se "sallii" mahdollisimman suuren valikoiman erilaisia kokemuksia ja valintoja! Täten ei ole olemassa mitään ainoaa oikeaa toimintatapaa johon kaikkien sielujen tulee alistua, joskin voi olla olemassa jonkinlainen laskettavissa oleva keskiverto joka kulloinkin on "muodissa" sielujen keskuudessa. Ja jos meillä on kokonaisia sieluryhmiä jotka tekevät sopimuksia yhteisistä elämistä, niin sehän tietenkin pakottaa jossainmäärin konsensukseen ja ryhmäkuriin ja täten syntymään tietynpituisten syklien mukaisesti. Itsestäni joskus tuntuu että ehkä olen jonkinlainen porukan petturi, musta lammas ja kapinallinen, sillä saatan olla ehkä hyvinkin melkein yksinäni liikenteessä, tai sitten en ole mitenkään kauhean viehtynyt valtaviin "tuttujen" massoihin ja siksi hyvin harvakseltaan tiedostan kenestäkään vanhan tutun. Tai jos tiedostankin, niin mitään lisäinfoa en saa, eli en tiedä kenenä tuli vimeksi yhdessä oltua.

Ehkä jopa sielukin voi mieltyä välillä äärimmäisyyksiin. Sitten tulee elettyä vähän miten sattuu, vaikkapa monia todella vaikeita elämiä, tai jatkuvalla syötöllä niin ettei välitilassa ehdi oikein kuin käydä korkeintaan pyörähtämässä...