Asiat, joista ei kerrota synnyttäjille

Tuo sinun seiska kohta on täysin totta. Minäkin olin pitkään kipeä synnytyksen jälkeen, mutta eipä siitä juuri kukaan ollut kiinnostunut, mutta toisaalta hyvä niin.. Unohtui paremmin kivut, kun niitä ei koko ajan vatvottu ja kerrattu.

Noihin muihin kohtiin liittyen sanoisin, että asioista ei puhuta, koska noista esittämistäsi oireista kaikkia ei tule kaikille.

Olen mies mutta pakko on vastata tähän:

Oma vaimoni sai suurimman osan noista selville ihan itse ennen synnytystä. Kirjastot ovat täynnä alan kirjallisuutta, ei pidä odottaa että kaikki tullaan kertomaan ja selittämään. Omatoimisuutta peliin!

Kumma muuten, että tohtori House on niin suosittu telkkarissa, mutta kukaan ei välitä tavata tosielämässä...

Minulle nuo asiat olivat aivan tuttuja ja tiedostettuja asioita ennen synnytystä, ja niin kuin edellinen kirjoitti, ihan itse otin selvää ja maalaisjärjellä ajettelin. Tosiaan kaikille ei tule tuollaista kun sinulle, minulla ei ole esiintynyt virtsankarkailua tai hallitsemattomia ilmavaivoja kummastakaan, tosin olin niihin varautunut. Pystyin kummastakin istumaan samana iltana vaikka toisessa tehtiin episiotomia. Verta en vuotanut nimeksikään, vaikka toiseen olin kuvitellut. Olin varautunut rintakumeilla, koska tiesin että imettäminen rikkoo aluksi nänninpäät. Meillä oli kyllä sairaalassa sellaiset hoitajat jotka kyselivät vointia ja pitivät huolta ohjaamisesta ja jaksamisesta. Jos sinun alapääsi meni niin pahaan kuntoon kun annat ymmärtää, niin totta hitossa ne tarkkailee sitä ettei mene pahemmaksi!!! Se kuuluu niiden työhön!! Viimeisessä kohdassa olen samaa mieltä kanssasi, sitä ei tosiaan kerrota etukäteen että epiduraalin saaminen riippuu anestesialääkärin paikallaolosta! Siitä myötätuntoni!

Olen lukenut kertomistasi asioista, mutta omakohtaista tilannetta ei voi ikinä tietää, siksi turha ennen synnytystä liikaa perehtyä siihen mikä voi tuntua ikävältä/kipeältä/vaikealta.
Ja kuka ottaa asiat mitenkin, itse olen toivonut ettei raskausaikana hössötettäisi voinnillani, ts. kohta 7. Hyvin on lähipiiri tätä kunnioittanut, enkä toivo voinnistani mitään erityisteemaa synnytyksen jälkeenkään.
Virtsankarkailua ja hallitsemattomia ilmavaivoja on esiintynyt jo ennen synnytystä, eli tuttuja seuralaisia ovat. Kenellä mitenkin.
Olisiko niin että raskauteen ja äidiksi tulemiseen liittyvät ihannekuvat vaan törmäsi sinulla todellisuuteen? Tietoahan on saatavilla helposti, mutta joskushan haluaa nähdä asiat paremmassa valossa.

Ei alatiesynnytykseen liittyvistä negatiivisista asioista saa puhua ;)
Se on maailman ihanin kokemus!

Samaa mieltä olen monien muiden vastaajien kanssa, että ei noista asioista välttämättä kerrota, mutta kyllä niistä helposti saa tietoa. Jos vähänkin lukee alan kirjallisuutta ja perehtyy asioihin, niin ei tule yllätyksenä mahdolliset vaivat ( ja kaikillehan niitä ei tule ollenkaan, ainakaan kaikkia).

Itse olen koko raskausajan (nyt rv 37) lukenut ehkä liikaakin tietoa kaikista mahdollisista lähteistä, juuri siksi etten halua mitään liian ruusunpunaisia kuvitelmia lapsen saannista vaan faktoja niistä huonoistakin puolista.

Ja olen varautunut siihen, että kaikki mahdolliset vaivat minulle juuri iskee, sittenpähän on vain kivempi jos jokin niistä jääkin tulematta=).

Oma kokemukseni lähipiirini ja omien tunteideni perusteella tosin on, että tieto myös lisää tuskaa... Tiedän tapauksia, jotka ei ottaneet selvää yhtään mistään etukäteen ja ovat selvinneet ainakin omien sanojensa mukaan ilman mitään vaivoja (tai ainakaan niitä eivät halua tunnustaa olevan). Ja sitten on niitä, jotka perehtyvät ihan kaikkeen, huolehtivat liikaa ja sitten heille sattuukin tulemaan kaikkea vaivaa... (itsekin lukeudun enemmän tähän ryhmään).

Joskus jopa ajattelen, että sellaisille huolettomille hetkessäeläjille suodaankin niitä helpompia raskauksia ja vauva-aikoja, koska eivät "kestäisi" tai osaisi hoitaa muuta... Ja sitten ne joilla on tietoa ja ehkä siten enemmän järkeä ja vastuuntuntoa, saavat niitä raskaampia...

Tai sitten on sellaisia kuin aloittaja, että heillä ehkä on liian ihanteelliset etukäteiskuvitelmat, jotka sitten törmäävät todellisuuteen ja aiheuttavat entistä enemmän pahaa mieltä. Imetysvaikeudet, tunne huonosta kohtelusta sairaalassa yms. varmasti vaikuttavat siihen, että ne hormonit eivät autakaan jaksamaan tai jaksaminen ei muuten vain riitä. Sitä kun on niin herkillä alkuvaiheessa.

..että koet asian näin. Itse en voi yhtyä kuin kohtaan 7.

Olen synnyttänyt jo monesti, mutta muistan yhä sen ensimmäisen kerran jälkeisen ihmetyksen siitä, että informaatio oli ollut niin olematonta. Itse olisin kaivannut tietoa siitä, että vaikka synnytys (ponnistus) tuntuu siltä, ettei voi suunnilleen edes jäädä henkiin, jää kuitenkin ja usein toipuukin ihan hyvin (jopa ennalleen). Ensimmäistä ponnistaessani meinaan luulin tosiaan kuolevani. En siis tarkoita mitenkään pelotella: olin ihan rauhallinen tai siis en oikein osaa selittää, mutta muistan ajatelleeni, että kuolen, katkean, menen rikki. Sitten olin ihan ällistynyt, kun en kuollutkaan... :-)

Toisaalta kenen pitäisi kertoa ja mitä? Onhan totta, että tietoa saa, jos hakee. Ja synnytykset ovat kovin erilaisia. Ja synnyttäjät. Ehkä nykyään usein juututaan siihen synnytykseen liikaa? En tiedä. Kyllä minäkin olen juuttunut jokaiseen synnytykseeni: varsinkin niihin, joissa joku asia jäi harmittamaan. Ja kaikki on kuitenkin mennyt aika hyvin.

Itselläni ei ole ollut kuin ilmavaivoja, enkä ole niitä noloillut. Virtsankarkailua en ole huomannut. Siinä heti synnytyksen jälkeen pidetään toisaalta koko ajan sidettä ja käydään jatkuvasti vessassa. Peräpukamat ovat olleet kipeitä ja kiusallisia. Ensimmäisen jälkeen tiesin hankkia lääkkeet kotiin etukäteen.

Ensimmäisen jälkeen istuminen oli vähän ikävää, sen jälkeen olen aina voinut heti istua ja kävellä.

Onnekkaasti en ole kertaakaan menettänyt nimeksikään verta synnytyksessä. Jälkivuoto on ollut runsasta ja usein pitkää. Yök. Mutta sehän laihduttaa! (Jos nyt on tarvetta laihtua: minulla on aina.)

Imettäminen on hankalaa. Sehän on ihmissuhteen luomista: jokaisen lapsen kanssa joutuu uusiksi opettelemaan, miten tämä nyt menee. Siihen menee viikkoja tai kuukausia. Itse olen halunnut imettää, mutta ymmärrän kyllä heitä, jotka tarttuvat pulloon. Suomen oloissahan pulloruokinta toimii yleensä yhtä hyvin. Mutta sitten kun imettäminen alkaa sujua, se on kivaa. Paras apu ovat minulla olleet lampaanrasva ja villalaput (eivät tartu kiinni rupisiin rintoihin :-)).

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa on yleensä ihan hirveitä. Eikä se kauheasti helpotu vaikka olisi jo viides vauva. Pieni on niin pieni ja ne on usein niin sekaisin: ei rytmejä, ei mitään. Sitten jos on vähänkin jotain vaivaa, niin olen aina hermoraunio. Ja sairaala ja neuvolahan kyttäävät ja löytävät vikaa terveestäkin vauvasta. No hyvää ne kai tarkoittaa.

Toi vuodeosastojuttu on niin totta! Ja se pahenee vaan! Ensisynnyttäjää vähän hoivaillaan, mutta uudelleensynnyttäjää ei yhtään. Ihan viimeksi kun olin (Jorvissa) niin valittelin oikein vaivojani ja vähän pyytelin lääkäriä, mutta ei sellaiseen ole kuulemma edes mahdollisuutta!? No en sitten kerjäämään ruvennut: kävin yksityisellä heti pois päästyäni. Äideistä ei pidetä mitään huolta eikä mitään palveluakaan saa: pitää pedata ja ravata hakemassa sitä ja tätä ja öisin herätellään. Kaamea paikka. Jos vielä synnytän, toivon poliklinikkasynnytystä!

Epiduraaleista en ole välittänyt, mutta inhoan sitä, kun synnyttäjää hoputetaan. Ehkä siinäkin joku hyvä tarkoitus on, mutta olipa ihanaa, kun yhdessä synnytyksessäni kätilö antoi minun olla. Kysyi ihan lauhkeasti, puhkotaanko kalvot, mutta antoi minun olla, kun en halunnut. Niillä kätilöillä on kauhea vimma saada lapsi nopeasti ulos! Selvennän vielä, että minulla synnytykset ovat olleet nopeita (alle 5 tuntia yleensä); kai sitä itsekin haluaisi jotain apuja, jos pitkittyy, mutta ettei saa paria tuntia rauhassa synnyttää, vaan kätilö haluaa puhkoa kalvoja ja painaa mahaa ja repiä kohdunsuuta auki. Yök. En tajua.

Eli olen samaa mieltä. On paljon sellaista, mistä ei kerrota ja paljon sellaista, mikä on minulle yhä mysteeri noitten kaikkien synnytyskeikkojen jälkeen. Jotain olen yrittänyt kysellä, mutta selitykset ovat vähän hämäriä ja erilaisia eri paikoissa! Olen synnyttänyt useammassa sairaalassa, ja tyyli voi olla hyvinkin erilainen. Että kokemuskaan ei aina auta ymmärtämään... Mutta vauvat on aina ihania.

Voisivatko naiset jotenkin yhdistää voimansa ja alkaa tosissaan antaa palautetta ja kehittämisehdotuksia sairaaloille? Pitäisi kai liittyä johonkin yhdistykseen...

Nuo ovat todellakin vaiettuja asioita. Itse allekirjoitan suurimman osan noista kohdista. Itse sain epriduraalin, mutta lisäisin kuitenkin tuohon 8. kohtaan, että itselleni tuli yllätyksenä, että epiduraalia tai mitään muutakaan kivunhoitoa ei saa enää lisää loppuvaiheessa, eli itsellä meni täysin ilman lievitystä viimeiset pari tuntia synnytyksen lopusta. Tuntui todella, että henki lähtee kivusta.

käsittämätöntä, että kaikesta lukemastani (kaikki mahdolliset vauvalehdet muutaman vuoden ajalta, jotka nyt tietenkään ei parhaita lähteitä sekä pari kolme kirjaa selaillen sekä synnytysvalmennus) synnytyksenjälkeinen elämä vaivoineen laajuudessaan tuli todellisena yllätyksenä. Mielestäni synnytysvalmennuksessa tulisi asiaa enemmän sivuta ihan faktoina, ei tietenkään pelotellen. Kaikki tuntui nyt keskittyneen vain odotukseen ja synnytykseen. AP:n kanssa aikalailla samaa mieltä siis.

valittaa. Te olette ilmeisesti niitä ihmisiä, joilla on asiat liian hyvin, kun aikaa jää valittamiseen? Vauvakuumeessa kinnutaan lasta puoliväkisin mieheltä, joka ei lasta halua ja sitten täälä itketään, kun väsyttää ja ei tää ollutkaan sitä mitä kuvittelin. Seuraava edistyminen asiassa on se, että menette perisuhdepuolelle valittamaan, että miehellä on toinen nainen.

meille etukäteen. Minä ainakin olin tietoinen.

Mutta ei sitä kerrottu että jos synnytys ei alakaan etenemään normaalia tahtia, vaan matelee ja oikein mitään ei tapahdu vaikka vedet menee.. että mitä vaihtoehtoja siinä on. Minuun tuupattiin 39tunnin aikana uskomattomat määrät aineita, oikea molotovin koktail.. supistuksia edistäviä, välillä myös estäviä, puudutuksia ja nestettä järjettömästi (paisuin aivan käsittämättömän näköiseksi) syödä en saanut viimeisimpään 20 tuntiin mitään enkä edes juoda!!, ja missään vaiheessa kukaan ei kertonut edes kysyttäessä mitä seuraavaksi mahdollisesti tapahtuu JOS ei ala paikat aueta ja lapsi laskeutua ja syntyä.

Oksentelin kivusta ja olin järrrjettömän kipuinen ja tuskainen, epiduraali meni päin helvettiä en saanut siitä apua, ilokaasua en saanut oksentelun takia, spinaaleita sain vaan kaksi (oli kuulemma ihan maksimi), niistäkin jälkimmäisen vasta kun meinasin jo uupumuksesta tuupertua synnytyssängylle kun ei vaan enää jaksanut olla edes olemassa ja sain sen sektion alkaessa. Supistuksia tuli niin tiheään ettei edellinen ehtinyt loppua kun alkoi jo uusi ja se oli kuulemma normaalia (antoivat kokoajan supistuksia edistävää ainetta) eikä kysyttäessäkään kerrottu että kauanko tätä pitäisi vielä jaksaa kun alkaa olla voimat loppu eikä lapsi ollut laskeutunut vieläkään.. olin 9cm auki ja puoli kuollut väsymyksestä kun lääkäri teki päätöksen sektiosta. Lapsella ei ollut mitään hätää eikä minullakaan muuta kun en vaan jaksanut enää kun en tiennyt että vieläkö kauankin tässä pitäisi jaksaa. Että kiitos vaan loppumetreillä tulikin päätös että vatsa auki ja pitkä toipuminen edessä.. En tiedä mitä sanoa, ei jäänyt traumaa kun luulen ettei toinen synnytys VOI olla yhtä huono tuurinen samalla tavalla. Voihan se olla jotenkin toisella tavalla tuskainen tai ikävä kokemus mutta tuo oli jo aika hurjaa eikä siitä todellakaan kerrottu että mitä jos jokin ei menekään kuten pitäisi.

Onneksi oli kätilöitä jotka jaksoi kannustaa mutta sekä kätilö ja lääkäri jotka lopulta paikalla oli kun lapsi vihdoin ulos tuli olivat niin karmeita että pelkään heitä vieläkin!! Ei yhtä kaunista sanaa ei kannustusta ei vastauksia pelkkää motkotusta että koitas nyt siirtyä siitä sängyltä toiselle ku pitäs alkaa sitä sun alapääkarvotusta sheivata kun pitäs sinne sektioon joutua!! Ja miehelle karjui että paas toi ja toi tippaletku kii ja anna mulle toi ja toi niiku mun muutenkin hädissään oleva mies ois ollu siellä töissä.

No, ei revenny paikat eikä päässy ponnistaan kertaakaan. Jotenkin jäi synnytys kuitenkin kokematta.. en vielä näin vuosi jälkeen päin osaa suhtautua tapaukseen oikein mitenkään. Aika ei ole vielä kullannut muistoja tuskista, ei ole tulossa ihan heti pikkukakkosta. Onnea on terve ja hyvin voiva lapsi, hyvin voiva äiti. Onneksi lopputulos hyvä vaikka kokemus karmea.

Mutta seuraavan synnytyksen kohdalla ja sen jälkeen koko homma olikin sitten erijuttu. Minä kun osasin VAATIA mitä halusin.

hei, järjen käyttö on sallittua. asioista voi ottaa selvää itekkin. uskotteko kaikki jos joku sanoo että "ei synnytys satu" ? tai " ei siitä mitään pahaa voi tapahtua, tottakai voit istua seuraavan päivänä ja harrastaa seksiä viikon päästä" ?

kannattaa ite käydä läpi mielessä se mitä siinä synnytyksessä oikeasti tapahtuu ja miettii mitä kaikkee siinä voi sattuu. itellä kävi niin onnekkaasti että nuo kirjotukset ei sopinu lainkaan miun synnytykseen, kaikki meni putkeen. mutta en silti oleta että kaikki menee putkeen toisella kertaa. aina voi sattua jotain. ja jos oot kivuissa eikä kukaan kysy niin vaadi ite sitä lääkettä, ei ne hoitajatkaan mitään ajatustenlukijoita ja ihmenaisia ja miehiä ole.