Uudessa Talentia lehdessä Milja Louhela väittää , että väkivallan vastustaminen on sosiaalialan ammattilaisen eettinen valinta. Sosiaalialan ammattilainen kuulemma pyrkii työssään siihen, että asiakas saa sen avun mikä hänelle kuuluu ja suojaa palvelujen käyttäjiä väärinkäytöksiltä.
Tämä propaganda ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Väkivalta kun ei pesi vain asiakkaissa, vaan sosiaalipalvelujärjestelmän työntekijöissä, rakenteissa ja toimintakulttuurissa. Lähisuhdeväkivaltatyöhän perehtynyt Liisa Ewalds myöntää monien muiden tutkijoiden tavoin, että sosiaalipalvelujärjestelmällä on auttamisen sijaan taipumus lisäuhriuttaa apua pyytäviä lähisuhdeväkivallan uhreja.
Tyypillinen lähisuhdeväkivaltaprosessi etenee tosiasiassa näin:
Kun väkivallan uhriksi joutunut äiti tekee ilmoituksen väkivallasta, sosiaalityöntekijät käyvät alkajaiseksi huostaanottamassa lapset ja hyväksyttävät päätöksen fair trial- periaatetta kunnioittamattomassa hallinto-oikeudessa, joka lähes ainaa siunaa huostaanoton. Huostaanotto on usein ensisijainen ja ainoaksi jäävä “ auttamisen” muoto. Kunta kun ei saa valtionapua perheelle suunnatuista tukitoimista vaan ainoastaan huostaanotoista. Sitten äitiä ruvetaan syyllistämään ja hänestä aletaan etsiä ja keksiä vikoja ( tyypillisimmin päihde- tai mielenterveysongelmaa) turhan huostaanoton oikeuttamiseksi, jotta sosiaalityöntekijä saa säilyttää kasvonsa hallinto-oikeuden ja kollegoiden silmissä.
Vaikka vikoja ei löydettäisi, sosiaalityöntekijä kirjaa apua hakeneen asiakkaan papereihin “huolenaiheitaan”, jotka ovat parhaimmillaan huhuja ja perusteettomia epäilyjä, pahimmillaan tietoista valehtelua, vääristelyä ja mustamaalausta. Asiakasäiti ei saa juuri koskaan papereitaan ajoissa luettavaksi eikä hänellä ole lupa korjata virheellisiä merkintöjä, jotka tulevat roikkumaan perheen kiusana vuosikymmenet eteenpäin. Hän voi toki yrittää liittää mustamaalaaviin kirjauksiin oikaisupyyntönsä mutta mitään takeita sen säilyttämisestä tai esilleotosta ei ole.
Vaikka äidistä ei löydettäisi vikaa, lasta ei välttämättä palauteta vaan hänet sijoitetaan yleensä valvomattomaan laitokseen, jossa hän liian usein altistuu päihteidenkäytölle ja saa mallin pikkurikollisuudesta ja koulupinnauksesta. Sosiaalityöntekijät mieltävät huostaanoton auttamiseksi, vaikka kaikki asiasta tehdyt laajat tutkimukset todistavat että huostaanotto on lapselle traumatisoiva hylkäämiskokemus, jolla on negatiivisia seurauksia pitkälle aikuisikään. Mikäli äiti saa huostaanoton purettua, perhe on kuitenkin kaikissa tulevissa viranomaisyhteyksissä leimattu “lastensuojeluperheeksi”, jota kenen tahansa on lupa luokitella ja tarkkailla. Jos ja kun huostaanotossa traumatisoitunut lapsi alkaa oireilla huostaanoton aiheuttamaa vihaa ja katkeruutta., sosiaaliviranomaiset kirjaavat aiheuttamansa trauman seuraavan huostaanoton perusteeksi. Noidankehä on valmis eikä siitä ole poispääsyä.
Kasvava osa lastensuojelun asiakkaista ei luota lastensuojelujärjestelmään eikä sen työntekijöihin. Minäkään en suosittele luottamaan.
Lastensuojelu nykymuodossaan on liian usein asiakkaita, oikeusvaltioperiaatteita ja demokratiaa kunnioittamatonta asennevammaista mielivaltaa. Ja tämän lisäksi kallista ja tehotonta.
Valehtelu ja korupuheet eivät hyödytä ketään. Asiakkaille tulisi luoda vaihtoehtoisia auttamisen muotoja ja jos tähän ei pystytä- antaa edes rehellistä tietoa järjestelmän toiminnasta ja puutteista.
Tämä propaganda ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Väkivalta kun ei pesi vain asiakkaissa, vaan sosiaalipalvelujärjestelmän työntekijöissä, rakenteissa ja toimintakulttuurissa. Lähisuhdeväkivaltatyöhän perehtynyt Liisa Ewalds myöntää monien muiden tutkijoiden tavoin, että sosiaalipalvelujärjestelmällä on auttamisen sijaan taipumus lisäuhriuttaa apua pyytäviä lähisuhdeväkivallan uhreja.
Tyypillinen lähisuhdeväkivaltaprosessi etenee tosiasiassa näin:
Kun väkivallan uhriksi joutunut äiti tekee ilmoituksen väkivallasta, sosiaalityöntekijät käyvät alkajaiseksi huostaanottamassa lapset ja hyväksyttävät päätöksen fair trial- periaatetta kunnioittamattomassa hallinto-oikeudessa, joka lähes ainaa siunaa huostaanoton. Huostaanotto on usein ensisijainen ja ainoaksi jäävä “ auttamisen” muoto. Kunta kun ei saa valtionapua perheelle suunnatuista tukitoimista vaan ainoastaan huostaanotoista. Sitten äitiä ruvetaan syyllistämään ja hänestä aletaan etsiä ja keksiä vikoja ( tyypillisimmin päihde- tai mielenterveysongelmaa) turhan huostaanoton oikeuttamiseksi, jotta sosiaalityöntekijä saa säilyttää kasvonsa hallinto-oikeuden ja kollegoiden silmissä.
Vaikka vikoja ei löydettäisi, sosiaalityöntekijä kirjaa apua hakeneen asiakkaan papereihin “huolenaiheitaan”, jotka ovat parhaimmillaan huhuja ja perusteettomia epäilyjä, pahimmillaan tietoista valehtelua, vääristelyä ja mustamaalausta. Asiakasäiti ei saa juuri koskaan papereitaan ajoissa luettavaksi eikä hänellä ole lupa korjata virheellisiä merkintöjä, jotka tulevat roikkumaan perheen kiusana vuosikymmenet eteenpäin. Hän voi toki yrittää liittää mustamaalaaviin kirjauksiin oikaisupyyntönsä mutta mitään takeita sen säilyttämisestä tai esilleotosta ei ole.
Vaikka äidistä ei löydettäisi vikaa, lasta ei välttämättä palauteta vaan hänet sijoitetaan yleensä valvomattomaan laitokseen, jossa hän liian usein altistuu päihteidenkäytölle ja saa mallin pikkurikollisuudesta ja koulupinnauksesta. Sosiaalityöntekijät mieltävät huostaanoton auttamiseksi, vaikka kaikki asiasta tehdyt laajat tutkimukset todistavat että huostaanotto on lapselle traumatisoiva hylkäämiskokemus, jolla on negatiivisia seurauksia pitkälle aikuisikään. Mikäli äiti saa huostaanoton purettua, perhe on kuitenkin kaikissa tulevissa viranomaisyhteyksissä leimattu “lastensuojeluperheeksi”, jota kenen tahansa on lupa luokitella ja tarkkailla. Jos ja kun huostaanotossa traumatisoitunut lapsi alkaa oireilla huostaanoton aiheuttamaa vihaa ja katkeruutta., sosiaaliviranomaiset kirjaavat aiheuttamansa trauman seuraavan huostaanoton perusteeksi. Noidankehä on valmis eikä siitä ole poispääsyä.
Kasvava osa lastensuojelun asiakkaista ei luota lastensuojelujärjestelmään eikä sen työntekijöihin. Minäkään en suosittele luottamaan.
Lastensuojelu nykymuodossaan on liian usein asiakkaita, oikeusvaltioperiaatteita ja demokratiaa kunnioittamatonta asennevammaista mielivaltaa. Ja tämän lisäksi kallista ja tehotonta.
Valehtelu ja korupuheet eivät hyödytä ketään. Asiakkaille tulisi luoda vaihtoehtoisia auttamisen muotoja ja jos tähän ei pystytä- antaa edes rehellistä tietoa järjestelmän toiminnasta ja puutteista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onpa hemmetin hyvä kirjoitus! Kiitos! Tanakkaa tekstiä. Pystyn myös tunnistamaan ilmiöitä, joista kirjoittaja kertoo.
Hän kirjoittaa:
"Väkivalta kun ei pesi vain asiakkaissa, vaan sosiaalipalvelujärjestelmän työntekijöissä, rakenteissa ja toimintakulttuurissa."
Tuo on muuten osuvaa kritiikkiä vääristyneitä RAKENTEITA kohtaan. Feminismi yleisesti tarkasteltuna on rakenteellista kritiikkiä, rakenteiden tarkastelua. Rakenteet ohjaavat sukupuolten vastakkainasetteluun ja sukupuolten väliseen hyödyttömään kilpailuun.
Meidän ihanassa hyvinvointivaltiossamme on väkivaltaa, jolla hallitaan ja kontrolloidaan kansalaisia. Kansalaisten pitää tunnistaa se. Eliitti hyötynee väkivallasta, joten on alempien kansankerrosten tehtävä vaatia muutoksia ja nimetä ongelmat ääneen.