Sen verran olen päättänyt antaa itselleni aikaa katsella tätä masentavaa maailmaa, jossa jokainen uusi yritykseni kavuta kohti onnellisuutta päättyy aina vain toinen toistaan raskaampaan putoamiseen. Sisimmässäni olen aina tuntenut, etten todennäköisesti elä edes 30 vuotiaaksi, sillä koko tähänastinen elämäni on ollut niin raastavaa ja yksinäistä helvettiä ettei tällaista toivoisi kenellekään. Ja minun olisi pitänyt kuolla jo niin monta kertaa, mutta aina olen kuin ihmeen kautta selvinnyt kituakseni vielä hetken kauemmin täällä ja vain huomatakseni ettei mikään koskaan tule muuttumaan. Vuodet vain vierivät ja tunnen elinvoimani ja nuoruuteni kuluneen hukkaan. Minun pitäisi olla elämässä elämäni parhaita vuosia, mutta silti tunnen jo itseni niin ikivanhaksi ja kaikennähneeksi kalkkikseksi. Kunpa voisinkin olla jälleen 14-vuotias ja täynnä energiaa ja edessäni vielä mahdollisuuksia, jotka käyttää viisaasti, mutta mennyttähän tuo on ainiaaksi enkä mitään voi enää nykytilanteessani muuttaa koska tyrin silloin nuorempana kaiken jo niin peruuttamattomasti. Suututtaa että saatoinkin olla silloin niin helvetin naiivi ja huoleton enkä tajunnut elämän realiteetteja, ja sitä mitä minulta tultaisiin edellyttämään aikuisena ihmisenä enkä pyrkinyt kohti erinomaisuutta vaan valitsin väliinpitämättömyyttäni ikuisen huonouden. Annoin elämäni syöksyä kierteeseen josta en enää pääse ulos. Kaikki uusi mitä yritän luoda tai tavoitella tuhoutuu ja murenee tomuksi kosketuksestani kuin ennaltamäärätysti. En ole koskaan ollut taikauskoinen, mutta näin suuren epäonnen ei pitäisi olla mahdollista kenellekään, alkaa jo tuntua että olen oikeasti kirottu. En vastaa todellakaan niitä kriteereitä, mitä parinmuodostukseen vaadittaisiin ja olen täysin ulkona kaikista ihmissuhdeympyröistä, koskaan ei ole edes yhtä hyvää ystävää ollut ja viimeisetkin pari kaveria jättivät jo 5 vuotta sitten. Työelämään en ole koskaan päässyt sisälle ja nyt ei olisi enää edes voimiakaan, peruskoulun jälkeen joka oppilaitoksesta ja armeijastakin kiusattu ulos kesken kaiken. En voi ymmärtää miten ihmiset voivatkin olla niin ilkeitä toisilleen tässä maailmassa. Minä en kestä tällaista julmuutta, kai minussa on siis oikeasti pahasti vialla jotain, nykypäivänä elämme kaupunkiviidakossa missä myös sen mukaiset julmat lait ja minä vain en saanut valmiuksia selviytyä tällaisessa paikassa. Entisaikaan luonto olisi hoitanut näin heikot yksilöt pois, mutta nykypäivänä jonkin valheellisen moralismin nojalla jopa elämään kykenemättömät yritetään pitää väkisin elossa kitumassa vaikka parempi olisi kuolla pois. Enhän minä saanut valita synnynkö tänne vai en, mutta sentään saan päättää milloin täältä lähden, enkä usko edes taivaaseen tai helvettiin ja se onkin ainut lohtu minulle että sitten kun kuolen niin en mene enää minnekään vaan lakkaan olemasta ja kärsimys on lopullisesti ohi. Olen enää vain harmaa aave, hädin tuskin elossa eikä voimia enää minkäänlaiseen elämiseen ja lopun aikani ja vähät voimani aion omistaa projektille jonka päämääränä keksiä paras ja kivuttomin keino lähteä oman käden kautta siltä varalta etten kuole odotetusti jollain muulla tavalla ennen 30-vuotispäivääni. Ainut asia minkä elämältä halusin, mikä todella olisi antanut voimia kestää maailman julmuutta olisi ollut löytää yksi ihminen joka kykenisi ymmärtämään mitä kaikkea olen käynyt läpi ja olisi tukeani ja jopa rakastaisi minua sellaisena kuin olen vaikka olenkin ihmisenä aivan rikki jo. Rakkautta minullakin olisi niin paljon annettavana, mutta tunnen kuinka rakkaus ja kaikki inhimmilliset tunteet alkavat hitaasti kuihtua ja muuttua ajatuksiani vääristäväksi myrkyksi, kun en saa niitä annettua kenellekään.
7 vuotta, 84 päivää...
sad seagull
6672
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Löysin noin pari vuotta sitten ihmisen, johon rakastuin, jolle menetin täysin sydämeni, jonka luulin olevan niin erilainen kuin muut etten voinut uskoa sitä mahdolliseksi. Lyhyen aikaa elin kuin unelmassa. Tuntui ettei elämäni sittenkään ollut ollut tarkoituksetonta, kun sain olla niin ihanan, ymmärtäväisen ja huolehtivan henkilön läheisyydessä. Hän oli kuin puhdasta parantavaa valoa hehkuvan kirkkaalla olemuksellaan ja ainut asia minkä näin väreissä koko tässä värittömässä maailmassa. Kuin oma yksityinen aurinkoni. Kunnes sitten lopulta se unelma tietysti murskaantui ja paljastui, että hän olikin aivan samanlainen tunteeton ja toista likasankonaan käyttävä kiusaaja kuin kaikki muutkin, hän vain esitti ystävällistä, jotta olisin hänelle terapeuttinen leikkikalu ja hylkäsi saman tien kun pääni meni liian sekaisin hänen julmista psykologisista peleistään, joissa hän minua käytti. Olin ollut niin hyväuskoinen, ja niellyt niin täysin vaikutelman kiltistä ja välittävästä ihmisestä etten voinut uskoa millaiseksi hän lopulta paljastui. Uskoin hänen kuitenkin olleen sisimmässään joskus hyvä ja oli todella surullista että hän oli antanut maailman paaduttaa itsensä tuolla tavalla. Jotenkin oli vain lopulta aivan liikaa minulle, että maailman pahuus saattoi turmella ja kovettaa noinkin viattoman ja hyvän ihmisen. Olin nähnyt hänestä kuvia nuorempana ja niissä kaikissa kuvissa oli se hymyilevä ihminen johon alunperin rakastuin ja jopa luin hänen vuosia vanhoja yksityisiä päiväkirjamerkintöjään vaikka en olisi saanut, ja uskon että siinä kirjoitti vilpitön henkilö, jollainen hän oli joskus ollut ja niiden ajatusten perusteella hän tuntui niin kovin hienolta ja ihanalta ihmiseltä. Ja sydäntä viiltää ajatellakin ettei siitä ihmisestä enää ole olemassa muuta kuin tyhjä kuori ja sisällön on korvannut jokin aivan päinvastainen. En tuon jälkeen ole kyennyt enää uskomaan yhtään mihinkään tai keheenkään. En enää lähde mukaan parisuhdeleikkeihin, sillä selvästi olen aivan liian pehmeä ja huonosti aseistettu niihin, panokset niin järkyttävän kovat. Jättäydyn ihan vapaaehtoisesti ulkopuolelle enkä enää yritä tutustua keheenkään, sillä en enää jaksa olla toisten tallottavana ja sylkykuppina elämäni on aivan tarpeeksi helvettiä jo muutenkin. Ajattelen päivittäin miksi rakas ihminen teit sen, imit minusta kaiken elinvoiman ja jätit vain tyhjän paikan sydämeeni, mutta kenties et siihen edes itse osaisi vastata. En usko että se oli omaa syytäsi, että muutuit niin kuin teit. Vain liian moni asia meni pieleen sinunkin elämässäsi samoin kuin minun. Annan sinulle anteeksi vaikka olit minulle hirvittävän ilkeä. Olet loppujen lopuksi ainoa ihminen jota olen tässä maailmassa rakastanut. Pääsit sydämeeni ja osa sinusta pysyy siellä aina vaikka et enää ole luonani enkä sinulle voi puhua enkä läheisyyttäsi tuntea. Näin sinusta unta viime yönä. Seisoit bussissa ja sinulla oli ylläsi se vanha punainen kevättakki ja katsoit ikkunasta ulos häikäisevään valoon ja kasvosi olivat seesteiset, näytit mietteliäältä. Näytit siltä kuin silloin alussa kun tutustuttiin, yhtä kauniilta. Kuin ruusu. Raastoin käteni verille yrittäessäni olla sinulle hellä. Mutta minua ei haitannut, ajattelin että rakkauden kuuluukin välillä sattua. Olit minulle rakkaampaa kuin mikään muu maailmassa. Mikään aarre ei sitä ihmistä korvaa mikä minulle olit. Kunpa olisimme kohdanneet maailmassa jossa olisimme saaneet olla omia itsejämme. Tai elää leijonina savannilla, missä meitä ei ihmisten maailma ja murheet vaivaa..
Voitte ihan vapaasti pitää minua hulluna kun tänne kirjoitan, mutta tuntuu vaan että on pakko purkaa ajatuksia vihdoin jonnekin. Enkä edes välitä jaksaako kukaan tuota tyhmää vuodatusta lukea, halusin vaan kertoa miltä eläminen tuntuu ja miksi päädyin tähän ratkaisuuni. Tavallaan haluaisin yhä että elämä muuttuisi ja siksi annakin itselleni vielä noin ruhtinaallisesti aikaa, mutta tiedän että jos olen yhä elossa kolmekymppisyyden kynnyksellä ja mikään ei ole vieläkään muuttunut on kaikki jo siinä vaiheessa täysin menetetty. Ja tiedän myös ettei pääni tule siinä vaiheessa kestämään enää enempää yksinäisyyttä, joten hoidan itseni pois hengiltä viimeistään silloin, koska muuten aivan varmasti sekoan ja teen vielä jotain todella pahaa mistä sivulliset saavat myös kärsiä. En halua muuttua raivotautiseksi koiraksi.
Ja eihän tämä tänne varsinaisesti edes kuulu, mutta kun ei ole muutakaan paikkaa
Nyt on alkanut elämän muutos. Me tulemme ennemmin tai myöhemmin jokainen ihminen kärsimään tästä nokipilvestä ja sen leviämisestä ympäri maailmaa. Näin unen etten pääse minnekkään karkuun. Sinun huolesi on pieni tämän kaikkia kohtaavan rinnalla. Eikä meistä yksikään ole sitä aiheuttanut. Elämä jatkuu siitä huolimatta vaikeampana ja ihania aikoja muistellessa. Jonain päivänä olemme voittaneet kaiken ja taas saamme muistella kauhulla tätä nokea ja toivoa ettei meidän enään tarttisi sitä kokea.
Että kehtaatkin tulla tänne vähättelemään toisen ihmisen kärsimyksiä, sinä nokipilvinesi! Liityttekin tähän topiikkiin niin oleellisesti, että täytyyhän tänne tulla mitätöimään toisen hätää ja kärsimystä. Sinun kaltaises helvetin ääliöt ette sitten millonkaan tajua, että mikään tuska ei ole verrattavissa toiseensa; MIKÄÄN HUOLI EI OLE "PIENI" JOS IHMINEN ITSE NIIN EI KOE!!!
Ala sinäkin muutos elämässäsi ja lähde vaikka siitä, että kirjoitat jatkossa oikealle palstalle, tai vaihtoehtoisesti pidät turpasi kiinni jos olet vain aliarvioimassa muita. Muistele ja opi sinä jotain tästä. Juuri sinun kaltaistes vittupäiden takia tämä maailma on erityisen hengenvaarallinen ja vaikea paikka asua, eikä mitään ihanaa ole. Toivottavasti hukut sinne nokeesi niin ei tarvitse kärsivien kärsiä lisää, olla kauhuissaan ja kokea paskaa mitä vielä SINULLAKIN on heidän niskaansa.
Sinulle joka aloitit. Itse koen olevani samassa tilanteessa sinun kanssasi. Vaikutat todella "loppuunpalaneelta". En tiedä, oletko puhunut ongelmista lääkärin tai jonkun muun terveydenhuollon ammattilaisen kanssa, mutta tekstisi luettuani oletan että sairastat masennusta. Tämä ei tarkoita sitä että alkaisin tuputtaa sulle jotain lääkäriä, vaan sitä että "tälle meidän olollemme" on olemassa nimi, ja hoitokeino kohti parempaa elämää, jos sellaista on olemassakaan, ken tietää. Itse olen lapsesta asti huomannut olevani jotenkin erilainen, yhteiskuntaan kuulumaton, vaikka olen ollut aivan tavallinen tyttö. Minua yritettiin kiusata koulussa, kuitenkaan siinä onnistumatta. Silloin minä olin henkisesti niin vahva että en ottanut heiltä paskaa niskaani, eivät he sen arvoisia olisi ollutkaan. Kurjaa että sinunKIN sydämesi on särkynyt. Samoin minun. Seurustelin 5 pitkää, ihanaa, ja kamalaa vuotta ihmisen kanssa, joka jaksoi päivittäin haukkua ulkonäköäni, painaa minut maan rakoon, hakata, raiskata, jne... Tätä kutsutaan narsismiksi. Itse en suhdetta lopettanut vaan roikuin kiinni niin kauan kuin tämä mies jätti minut. Sittenkin soittelin hänen peräänsä ja kerroin kuinka ikävä minulla häntä on. "Ystäväni käänsivät minulle myös selkänsä kun näkivät minun olleen todella sekaisin. Vasta puoli vuotta eromme jälkeen, oma äitini avasi silmäni, jotka olivat jostain syystä olleet niin sokeat. Miten minä olin voinutkin rakastaa ihmistä joka satutti minua, mitä enemmän hänelle rakkautta annoin. Ja kyllä, minunkin sydämeni särkyi, ja tämä henkilö tulee aina säilymään sydämessä, ensirakkautena. Minä olen myös yksinäinen, enkä koe edes halua puhua kellekään kasvotusten kuinka tuskaista elämä minulle on. Ja mitäpä se auttaisikaan, yhdessä siinä sitten päiviteltäisiin elämän julmuutta. Mutta näin se menee. Elämäni on helvetti, eikä siitä muuksi luultavammin muutu. Itsemurhaa yritin "teinivuosina", mutta ikävä kyllä heräsin sairaalan teholta letkuissa. Voit varmaan kuvitella miten otti päähän. Nyt en enää edes jaksais yrittää. Ei kiinnosta. Olis ihanaa jos joku yö vaan nukkuis pois. Ja sama minulla, en usko taivaaseen tai helvettiin, joten ihan sama miten kuolen ja missä kuolen.
Ehkä et lue tätä tai sitten luet.
-Kärsitään yhdessä yksin-
pataluhaksi niin silti kerron sinulle erään surullisen tarinan. Ystäväni loppuunpaloi työssään, vaikka kuinka maanittelin että hän menisi lääkäriin hakemaan hiukan lomaa ettei romahtaisi kokonaan. Ei hän joko kehdannut tai ei uskaltanut, mitä lie pelkäsi. Minulle hän kuitenkin kehtasi valittaa ja itkeä kohtaloaan kuinka ei jaksa enään päivääkään. Minä hätäännyksissäni juoksin hänen luokseen kuuntelemaan ja puhumaan ettei kannata päiviään lopettaa työpaikan tähden. Hän valitti ja valitti ja minä jaksoin aina kuunnella yötä päivää, nimittäin hän soitteli minulle myös öisin. Väsyneenä menin töihin aamuisin. Minua säälitti ja pelotti hänen ja itseni puolesta. Olin aivan loppu ja jouduin auttajan palkeilta ensimmäisenä sairaalaan sydänrytmihäiriön tähden. Hänellä tuolla loppuun palaneella ei ollut aikaa tulla minua katsomaan sairaalaan vaikka olikin juhlinut kavereiden kanssa, sain kuulla myöhemmin. Viikko kotiin tuloni jälkeen romahti ystäväni muttei suinkaan loppuun palamisen vuoksi vaan syövänmahdollisuuden tähden. Minä menin hermoparantolaan katsomaan häntä jossa tämä poloinen itki aivan hysteerisenä oletettua kuolemaansa. Mutta niin vain kävi että kun hän sai tietää ettei ollutkaan syöpää joka tappaa parani ystäväni täydellisesti pienessä ajassa eikä sen koommin ole ollut loppuunpalamisiakaan. Joten ystäväni laitettiin koetukselle, haluaako hän todellakin kuolla niin tässä sinulle mahdollisuus nyt.. Siis hänellä ei koskaan ollut oikeasti kuolema mielessään vaan hän kaipasi ihmistä joka jaksaa kuunnella ja olla aina paikalla kuin sotilas kun hänestä tuntui raskaalta. Hän itse ei halunnut ketään auttaa saatikka käydä sairaalassa katsomassa.
Jos elämä on aina ollut helvettiä, niin ei se siitä tule ikinä paranemaan. Se on vaan ihmisen psyyke semmoinen, että se yrittää valehdella, että tulevaisuudessa asiat on paremmin. Tämä on ihan tilastotieteellisesti tutkittu: ne jotka ovat nyt onnellisia ovat viiden vuoden päästä vielä onnellisempia, ja jotka ovat onnettomia ovat vielä onnettomampia. Tämä siis pätee vain, mikäli se onnellisuus tai onnettomuus on kestänyt (normaaleja poikkeuksia lukuunottamatta) aina.
Aloittaja on oivaltanut ja pukenut hyvin sanoiksi jotain hyvin oleellista:
"Minä en kestä tällaista julmuutta, kai minussa on siis oikeasti pahasti vialla jotain, nykypäivänä elämme kaupunkiviidakossa missä myös sen mukaiset julmat lait ja minä vain en saanut valmiuksia selviytyä tällaisessa paikassa. Entisaikaan luonto olisi hoitanut näin heikot yksilöt pois, mutta nykypäivänä jonkin valheellisen moralismin nojalla jopa elämään kykenemättömät yritetään pitää väkisin elossa kitumassa vaikka parempi olisi kuolla pois"
Se vika tosiaankin on ihmisessä, ja se on synnynnäinen. Ne jotka ovat syntyneet ilman valmiuksia pärjätä yhteiskunnassa tulevat vain kärsimään koko ikänsä, ei se kärsimys tule koskaan vähenemään vaan se aina lisääntyy. Järkevintä olisi lopettaa se, mutta ihmisen psyyke on erikoinen. Ikävää totuutta ei halua uskoa, oli se miten selvästi nähtävissä tahansa. Kaikkein pirullisinta on se, että monet jotka ovat liian huonoja pärjäämään ovat myös saamattomia pelkureita, eivätkä he pysty itse ratkaisemaan tilannettaan. Siispä he joutuvat kärsimään pitkään toivoen kuolemaa. Itse lukeudun näihin. Kaipa sitä toivoo että täältä palstalta saisi vertaistuella muiden kokemuksia lukemalla kerättyä sen puuttuvan rohkeuden lopettaa tämän naurettavan katastrofin jota elämäksi kutsutaan.