Miten läheisen skitsofrenia on vaikuttanut elämäänne?

ite en tunne ketää sitä sairastavii,onks se muka ees paha?

sairastanut jo vuosia ennen syntymääni. Olen siis otettu huostaan ja sijoitettu. Adoptiota sukulaiset eivät kumminkaan koskaan sallineet. Sen kanssa oli näihin asti sutkoht jotenkin elänyt, siis minä, ei mummo. Tilanne on vain iän myötä pahentunut entisestään.

Tilanne on kääntymässä nyt toisinpäin. parikymppisenä olen nytten ollut viimeisen puolivuotta vainoharhan kohteena, selvityksiä poliisillekin joutunut tekemään että mitään hätää ole vaikka en joka päivä jaksakkaan vastata puhelimeen, arvostelua siitä että koska olen ottanut hänestä (alaston?)valokuvia että miksi olen julkaisut ne seiskassa ja minä tiedän, minne sukulaiset ovat piilottaneet hänen äskettäin syntyneen lapsensa.

Jos jotain hyvää tässä hakee, niin se että hänen äitinsä alkaa iän myötä jäämään rauhaan ja helvetti siirtyy pojalle. No, ehkä tämä taas kääntyy ennen pitkään voiton puolelle, mutta nyt halua vastata hänen puheluihinsa vähään aikaan.

Miksi poliisien tarvitseekaan otta näiltä tehtäviä? Lakihan sen pakotta asian tarkistamaan, mutta kumminkin...

Minä itse isänä ja poikana.. vittu en tykkää näistä näkyvistä kumisistä käärmeistä.. vittu en vaan kestä tätä larppaamista!

Tavallaan tietää että on äiti muttei kuitenkaan koskaan ole ollut äitiä-on äiti joka on yhteyksissä kun sattuu hänelle sopimaan, on äiti joka selittää että tuollaisia ihmisiä tulee varoa (kadulla vastaan kävelevät tuntemattomat ihmiset), on äiti joka soittaa et nyt mä oon ilmottanu meidät kaikki lääkärin koulutukseen joka on tyyliin Afrikassa...
On äiti joka selittää että muut ovat salaliitossa häntä vastaan, ruokakaupassa käydään vain kerran kuussa ja siivousvälineitä ei tunneta ollenkaan.
On äiti joka samaan lauseeseen saa mahdutettua että parisuhde on yhtä kuin kaikenlainen paha paha väkivalta ja millonkas niitä lapsenlapsia alkaa kuulumaan.
On äiti joka ei kykene kantamaan vastuuta kaikki tulee aina muualta ja on `heidän` tekosiaan tai juoniaan.
On äiti joka ei muista. On äiti joka vastaa et ens viikonloppuna mä oon ilmottanu meidät tänne ja tänne ja sinäkin tuut eikö niin...kun itse juuri 2 sekuntia sitte sanoit hänelle et mulle riitti mä en jaksa.

Antaisitte sen läheisenne olla jos se ei suostu hoitoon. Mitä se teille kuuluu.

Kyselin tuossa toisessa viestissä, mitenkä tuntemanne skitsofreenikot ovat pärjänneet taloudellisesti omillaan. Vastanen kuitenkin vielä tähänkin viestiin.

Mistäpä sitä alottaisi? Olen tosiaan joutunut tai päässyt, miten sen näkee, seuramaan äitini skitsofreniaa koko elämäni ajan. Eihän sitä tietenkään pienenä ymmärtänyt tai osannut ajatella, sitä vaan kävi koulussa ja oli kavereiden kanssa, mutta sitten ehkä viidennellä luokalla alkoi ymmärtämään, että isän ja äidin riidat, äidin oudot puheet ja käyttäytyminen johtuvat pitkälti hänen sairaudestaan. Kun olin 1.-3.-luokalla kaverini aina kysyi, kun hän olisi halunnut tulla meille leikkimään, "onko äitisi hyvällä vai huonolla päällä". Tietenkään murrosiässä en osannut käyttäytyä äitiä kohtaan hänen pärjäämistään tukien. Perhe-elämämme oli melko helvettiä (vaikka toki vaikeampaakin olisi voinut olla): äiti riehui ja isäkään ei jaksanut aina sitä sättimistä, vaan joskus sitten ajautui käyttää väkivaltaakin.

Äiti on syönyt jatkuvasti lääkkeitä, mutta aina ne eivät ole sitten olleet riittävän tehokkaita tai sopivia äidille. Nuoruusikä, vuodet väliltä 11-15, muistan erittäin rankkana. Äidilläni ja isälläni oli erittäin paljon riitoja, ja valitettavasti me lapsetkin (siis minä ja siskoni) jouduimme paljon puuttumaan näihin riitoihin. Äiti on tosiaan ollut työkyvyttömyyseläkkeellä varhaisaikuisesta asti. Joten hänen päivänsä koostuivat vaan kotona olemisesta. Sitten tuohon nuoruusaikanani äiti innostui liikkumisesta, käveli hirmu pitkiä matkoja. Joskus hän sitten pakotti minua aina mukaansa. 15 kilometrin matkallakin hän saattoi vain ja ainoastaan haukkua isääni, minua, kaikkea. Yhden kerran tunsin itseni niin väsyneeksi, vihaiseksi ja turhautuneeksi, että oikeasti mietin, että heittäydynkö ohiajavien autojen alle. Vain ja ainoastaan äitini takia. Muistot muista rakkaista ihmisistä pitivät minut kuitenkin tien laidassa, en halunnut aiheuttaa heille minun menettämisen tuskaa ja tiesin itsellenikin tulevan hyviä aikoja.

Vanhempien riitojenhan pitäisi olla vanhempien välisiä, mutta me lapset kyllä kuuluimme niihin vääjäämättä. Jouduimme puolustelemaan isää, jopa käyttämään fyysisiä otteita äitiimme heidän riidoissaan. Kerran olisin mennyt omaan huoneeseeni, mutta äiti ei antanut. Riuhdoimme sitten oven eri puolilta, mikä johti lopulta siihen että ovi meni rikki.

Se mikä on jäänyt erityisesti perheajasta mieleen oli jatkuva "varpaillaanolo" tai varuillaan olo. Piti aistia kaikkia mahdollisia seikkoja selvittääkseen, millä päällä äiti on. Äänensävy, onko aamupala laitettu, liikkeet, kaikki viestitti, millainen mielentila äidillä oli. Äitiini en ole pystynyt luottamaan ehkäpä tuon 12-ikävuoden jälkeen. Joskus hän luki päiväkirjaani. Kiusasi minua naapurin (poika)leikkikavereista. Kerrankin muistan olleeni tekemässä läksyjä, kun äiti tuli taas "ärsyttää", kiusaa, härnää. Naapurin pojat olivat parhaita kavereitani ja neljä vuotta minua nuorempia, oltiin siis kaikki vielä täysin lapsia. "Tuntuis varmaan hyvältä, jos X työntäisi pippelin sun pilluuuuun". Ei lapselle kuulu puhua tuollaista!!!

Jossain joku kirjoittikin siitä, kun oma ikäiseni teinit valittelivat aikoinaan omia ongelmiaan, mietin silloin, että voi kunpa itselläkin olisi vaan noin pienet ongelmat. Toki ongelmia ei voi verrata, mutta välillä sitä miettii, millainen olisin, jos olisin kasvanut "tavallisessa" perheessä. Positiivisena seikkana näen toki sen, että pitkälti perheen ongelmien takia katson nyt maailmaa erilaisin silmin, ehkä sensitiivisimpien ja syvällisempien.

Ikinä ei ole tosiaan minulla ollut oikeaa äiti-tytär -suhdetta, tai sillon kun se olisi ollut tarpeellinen. En ole saanut sitä turvallista ja tasapainoista kasvuympäristöä, jota lapsi tarvitsisi. Itse vain pelkään omaa, siskoni tai meidän (hamassa tulevaisuudessa olevien) lapsiemme sairastuvan siihen. Sen lisäksi, että meillä on siihen perinnöllinen alttius, niin meidän kasvuolosuhteemmekaan ei ole olleet parhaimmat mahdolliset. Poikakaverilleni olenkin sanonut, että jos sairastun enkä tule tolpilleni lääkkeillä, niin varjelee itseään ja lapsiaan niin, etteivät he joudu kokemaan sitä samaa paskaa, mitä itse aikoinaan jouduin kokee. Tyytyväinen itse olen kuitenkin elämääni jota nyt elän.

surullista luettavaa tämä ketju. tosiaa on ollu ihan eri asia sairastaa skitsofreniaa teidän äitienne ja isienne sairastumsen aikaan kuin nyt 2000-l. itse sairastuin 2008 ja kunnollisen lääkityksen sain sairastuttuani toisen kerran psykoosiin 2009 ja diagnoosi tietenkin tuli viiveellä 2010. pääsin suljetulle osastolle ja psykoosini katkaistiin lääkkeillä 2009 ja olen nyt elänyt normaalia elämää ilman minkäänlaisia oireita sairaudestani jo nelisen vuotta. Olen tällä hetkellä 33v, äiti, tytär, toivottavasti tulevaisuudessa mummo jne. toivon että opitte suhtautumaan vanhempienne sairauteen ja näkemään ihmisen sairauden takaa. kauhistuttaa että sairauden lisäksi joku on joutunut perheväkivallan uhriksi ja sitä vielä puolustellaan. ymmärrän että rankkaa on läheisillä, ja ite olen päässy sairauteni kanssa vähällä kun ei ole muuta ollu kun pari psykoosia ja muuten ei mitää oireiluu. mut seurustella en kai koskaan voi koska ihmiset ei ymmärrä mun sairautta ja ovat mukavuudenhaluisia eivätkä vaivaudu ottaa selvää asioista tai usko kun sanon että ainoa mistä sairauteni voi arjessa nähdä on se että otan tunnollisesti estolääkitykseni joka aamu. abilify on pelastanut mun elämän, mutta valitettavasti sitä on ollu markkinoilla vasta 7 vuotta eikä se kai kaikille käy. mulle ei aiheuta sivuoireita joten musta ei todellakaan päälle näy että olen skitso

Äidilläni on skitsofrenia.. Se ei vaikuta elämääni mitenkään..:) Emme ole kovin läheisiä, emmekä tunne toisiamme..

Miten skitsofrenia voisi vaikuttaa kenenkään elämään paitsi uskonkonseptina ja -symbolina. Skitsofrenia on yhtä paljon sairaus kuin kevätkuume.

Itse haluan tähän vastata vanhempana skitsofreniaan tuomittuna jne. että skitsofrenia on enemmän kuin uskonkonsepti.Esim itse kun olen syönyt neuroleptejä ym. lääkkeitä yli 20 vuotta vaihdellen,niin ei ne lääkkeet ole mikään vitsi tai pelkkä uskonkysymys

On kamalaa katsottavaa, kun katsoo mitä kaikkea hän suoltaa julkisiin medioihin. Sairas on sairas. Toivottavasti hän saa parasta mahdollista hoitoa.

Se on ratkaistu eroamalla rahasta. Ja niin saimme hyvän osan, jolla ei kertakaikkiaan voi vahingoittaa ja loukata ketään yhtään.

Mulla skitsofrenia diagnoosi ja mun äiti ja isä sanoutuu irti siitä ja kehuu,että heihin ei liity mitenkään.Ai ai,no olkaa nyt ylpeitä ittestänne, ettehän te mitään mua yksin jättäneetkään,ei vittu,kun te olette vaan käyneet kaikki saatanan sopat läpi ja keitetty monessa liemessä.Vieläkään ette tajua,että teidän tytär on voinut koeka jotain,mitä ette voi edes kuvitella.Olkaa ylpeitä vaan

Mä itkin omasa huoneessani monta vuotta,mä olin aina väärin heille.Sitten kun jouduin sairaalaan niin mun siskokin suuttui mulle,että sut on niin ymmärretty, sää olet sairas ja hän ei saanut mitään...Voi luoja,no nykyään mä en saa edes hoitjakäyntejä eli ihan kuka vaan saa enemmän,koska terveyskeskukseen en mene ,laitan vaan nettipyyntöjä psyykenlääkeuusimisiin

Ihme juttu, miten he muka olis auttanut,jos olisi tiennyt??

Oliko aika väärä? Onko mun ulkonäkö väärä?

Mun ex-mies oli sellainen skitsofreniaa aiheuttava ihminen.Syytti mua ja keksi juttuja musta,itsellä oli alkoholi-ongelma ja muutenkin oli passiivisagressiivinen kontrollifriikki.Kuulemma omat lapset vihaa häntä nykyään,ymmärrän kyllä

Itselläni on skitsofreniadiagnoosi ja läheiseni lähinnä ihmettelevät, että miksi. En heidän mielestään vaikuta yhtään hullulta ja he ovat varmoja, ettei minulla ole skitsofreniaa ja ovat monta kertaa kehottaneet, että menisin keskustelemaan toisen psykiatrin kanssa, jotta saisin diagnoosin muutettua. Minut muutaman kerran elämässään tavannut psykiatri kuitenkin tietää, että minulla on tämä oletetusti elinikäinen krooninen sairaus. Diagnoosia on mahdotonta muuttaa, koska oletus että nuoruudessa koettu psykoosi on jokin krooninen sairaus, on niin vahva. Ihmettelen tätä, koska koin psykoosini tarpeellisina kokemuksina, jotka vahvistivat minua henkisesti. Myös isäni ja eräs toinen henkilö sukulaisistani on ollut psykoosissa nuorena, mutta he ovat teräviä päästään ja olleet työelämässä koko ikänsä ja välttyneet tältä diagnoosilta (ja siihen liittyneiltä vahingollisilta hoidoilta sekä stigmalta). Kyseessä on täysin mielivaltainen diagnoosi, joka stigmatisoi psykoottisille kokemuksille nuoruudessa alttiita ihmisiä.

itselläni on skitsofrenia ja olen äiti,Minulla sairaus on hyvässä hoitotasapainossa ja olen oireeton,välillä kuulen ääniä vähäsen,mutta ymmärrän ne olevan tajunnan muodostumia enkä psykoottisesti luule niiden olevan mitään muuta.en ole ollut vuodsiin psykoosissa.On ikävä lukea että monella on noin huonoja kokemuksia siitä että äiti on ollut sairas.Kuulostaa siltä että teidän äideillä on ollut vähän hankalampi sitten tuo skitsofrenia eikä hoitotasapainoa ole löytynyt.Tosin hoito ja terapiat ja tietämyskin on kehittynyt tässä viimeaikoina aika paljon.Minun lapseeni skitsofrenia ei vaikuta millään tavalla.Olen ollut lapsen syntymän jälkeen kaksi kertaa psykoosissa ja silloin osastohoidossa mutta lapsi oli niin pieni silloin että ei hän ymmärtänyt asiaa.Ei se psykoosi uusiudu jos lääkitys on kunnossa ja pitää itsestään huolta.Meidän perheessä on myös lapsella isä mikä on ihan turvallinen ja terve isä joten ei meillä hätää ole.haluisin että skitsofreenikko vanhempia kohtaan ei olisi niin paljon ennakkoluuloja.Ja jos joku on kokoajan ihan harhoissa,senhän pitäisi sitten asua jossain laitoshoidossa eikä suinkaan kotona.Mutta skitsofreniasta voi parantua sillä tavoin että pitää lääkehoidon kunnossa.Äänien kuulemisesta voi lisää lukea suomen moniääniset ryn sivuilta.Äänien kuuleminen nykyään ymmärretään ihmisen ominaisuutenaa eikä sairautena ja sen kanssa voi oppia elämään.siihen on erilaisia keinoja ymmärtää tätä juttua.ja hoitaa itseään.Ihmiset jotka eivät tiedä että minulla on skitsofrenia sanovat että minusta ei huomaa sitä ollenkaan,joten se varmaan kertoo siitä mikä on kuntoni.vasta kun kerron siitä ne on silleen että aijaa.

Täällä on yksi sellainen surullinen tarina.

En voi väittää että skitsofreenikko tuhosi koko elämäni, mutta erittäin isoja, negatiivisia ja kauaskantoisia vaikutuksia sillä on ollut. On mahdotonta sanoa, miten paljon asiaan vaikutti itse skitsofrenia, ja miten paljon vain se että ihminen on läpensä hankala?

Mihinkään yksityiskohtiin en mene, mutta sanoisin että lapsuuteni oli kuin kauhuelokuvan “unspeakable horror.” Missä normaalin elämän alla oli hulluuden kieroutunut maailma, josta ei saanut puhua.

Sitä mukaa kun kasvoin, ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää asioita, tuli hulluuden tilalle vastuu siitä, mikä on heitteille jättöä, kaikkine niine läheisriippuvuus kierouksineen.

Näin jälkikäteen ajatellen pahinta oli ns. Sairaudentunnottomuus. Enkä nyt tarkoita pillereitä, tai pakkopaitoja, vaan sitä, että asioista ei saanut puhua niiden oikeilla nimillä, ikään kuin koko maailma olisi ollut yksi iso luulosairaus.

”Luulosairauden” todellinen mittakaava alkoi paljastua vasta siinä vaiheessa, kun hän joutui muuttamaan kodistaan pois, laitokseen. Asunnon ”tietosuoja materiaalin” tyhjentämiseen meni puolivuotta.

Tällä hetkellä tilanne on ehkä olosuhteisiin nähden hyvä. Hän on laitoksessa, ja minä yritän vihdoinkin aloittaa omaa elämääni.

Raskasta on 24 / 7

Kaikki meni oikeastaan hyvin siihen asti, kunnes piti mennä kouluun. Sitten se todellisuuden ja äidin luoman mielikuvitusmaailman välinen ero räjähti. Joka oli tietenkin minun vika, kun en pystynyt sopeutumaan kahteen todellisuuteen yhtäaikaa. Eikä se tietenkään voinut olla hänen vika. Niin kuin ei mikään muukaan.

Eihän sitä tietenkään lapsena, tai nuorena ymmärtänyt, että mistä kenkä pursitaa, ja vaikka sen aikuisena tavallaan ymmärtää, niin sitä tuhoutunutta lapsuutta ja elämää ei tule saamaan takaisin, niin moneen asiaan se vaikuttaa.

Tunge sinä skitsot perseesees