minunnn

hiihtolomani alkoi aivoinfarktin saaneen tädin vierailulla. hiihtolomaviikkoni ensimmäisenä päivänä kävin katsomassa häntä. 4 päivää myöhemmin näytti jo aikatavalla kuolemaan valmiilta. ei liikkunut ollenkaan, hengitys oli niin äänekästä. kuin kuolevan korinaa. haju huoneessa oli jotenkin niin vanhan ihmisen haju, ummehtunut, tai sitten huonetta ei ollut tuuletettu pitkään aikaan. siellä makaa nytkin, ensiksi tietenkin järkytyin kovasti, että ei voi olla totta. vaan onpahan, sitähän kummasti vaan tottuu tilanteeseen kun aikaa kuluu , ikävä helpottaa ja kauniit muistot valtaavat pohjattoman ikävän jälkeen mielemme. olet kohta poissa, nukuit jo kohti kuolon unta , tunsinhan minä sen. näinhän minä sen. kohta olemme kappelissa ruumiinsiunaustilaisuudessa. arkkuun en katso, edellinen kerta on minun mielelle liian tuoreena muistissa.
hiihtolomani täytti järkytys ja hammennys että miten tästä voi selvitä, en muista kuin sen miten olen surun läpi katsonut hiihtäen kevätaurinkoa.joka päivä olen yrittänyt selvitä. tein hiihdosta rutiinin selvitä itselleni. se on minulle terapiaa välillä päästä irti tästä suremisesta. onhan tämä jo laimentunut huomattavasti esimerkiksi eilisillasta ja viime yöstäkin. välillä myrskysi ulkona ja ikävä vain kasvoi.nyt olen mennyt askeleen eteenpäin.kevät kuitenkin koittaa ja sukulaisiani tulee pääsiäisenä vierailulle.suuntaan katseen sinne. välillä pohjaton ikävä vaivaa mieltäni vielä monesti, mutta olen jo oppinut elämään tämän surun kanssa. se kuuluu nyt elämääni ja joka päivä se vähän hellittää otteestaan, ainakin hetkittäin, niihin hyviin hetkiin on osattava tarttua eikä jäädä tuleen makaamaaan.taukoamatta olet mielessäni nytkin. taidan olla liian jämähtänyt tähän. nyt lopetan tämän ja lepään vähän aikaa ja sitten lähden taaaas hiihtämään..hyvää lomaa kaikille sureville ja niille joiden elämässä ei ole nyt surua.