Nyt alkaa hiiltyä mun siivet lopullisesti. Kerran pääsin pois lestadiolaisuuden piireistä, ja yhä kauemmaks pääsin ku vielä rakastuin yhteen aivan yli-ihanaan jätkään:) no, oltii varmaa yli puol vuotta yhessä..noh, mulla alko tuleen vaikeeta: kotona värkättii uskomise asioista ja niiden vaikutuksesta seurusteluun; kiellettiin seukkaamasta ja riideltiin. Ma ahdistuin. Masennuin. Lopulta ehdotin tuolle iki-ihanalle jätkälleni että pidettäis vähän taukoa, että mä sit jaksaisin taas. Tilanne mun elämässä meni vain pahemmaks. Lopulta hetken mielijohteesta katkaisin koko suhteen ja yritin unohtaa. Yritin.
Sitte alko kaipuu. Itku. Vetistely. Kun kotona alettiinkin hyväksyä mun elämäntyylini. Mä sain lisää ilmaa hengittää ja niin myös olisin halunnut HÄNET takaisin elämääni. Halusin. Ihan pirusti. Mutta kun ilmoitin asiasta hänelle ja anelin että eikö me voitas koittaa taas..? - Ei.
Mun rakas oli saanu tarpeekseen lessujen värkkäämisestä ja mun elämän vaikeuksista. Vastas mulle vaan
"Mutta ku emmä vaan halua. Enite mua haluttaa olla vapaa tekemään ihan mitä huvittaa. Mä/me ollaan värkätty niin paljon kaikesta, etten mua enää huvittais värkätä"
Mua on nyt siis seinä vastassa. Mitään tietä ei ole. Yksin itken ja istun iltani. Yritän koota voimiani, mutta huomaan niiden riittämättömyyden kun saan vain vastauksen "emmä halua värkätä enää".
Mä kyllä kunnioitan lestadiolaisuutta ja sen oppeja. Mutta multa ne vei rakkaan, jonka avulla mä jaksoin ja kaikki sen äijjän kans vietetty aika anto mulle paljon. Edes se jätkä ei sitä varmaa enää tajua. Että mua on turha yrittää sinne porukoihin enää kosiskella.
Jos sä rakas luet tän..anteeks ku mä oon näin vaikee. Mutta eikö rakkauden pitäs näkyä niin myötä, kuin vastoinkäymisissä?
-Tiesin, että olit unohtanut.
Sitte alko kaipuu. Itku. Vetistely. Kun kotona alettiinkin hyväksyä mun elämäntyylini. Mä sain lisää ilmaa hengittää ja niin myös olisin halunnut HÄNET takaisin elämääni. Halusin. Ihan pirusti. Mutta kun ilmoitin asiasta hänelle ja anelin että eikö me voitas koittaa taas..? - Ei.
Mun rakas oli saanu tarpeekseen lessujen värkkäämisestä ja mun elämän vaikeuksista. Vastas mulle vaan
"Mutta ku emmä vaan halua. Enite mua haluttaa olla vapaa tekemään ihan mitä huvittaa. Mä/me ollaan värkätty niin paljon kaikesta, etten mua enää huvittais värkätä"
Mua on nyt siis seinä vastassa. Mitään tietä ei ole. Yksin itken ja istun iltani. Yritän koota voimiani, mutta huomaan niiden riittämättömyyden kun saan vain vastauksen "emmä halua värkätä enää".
Mä kyllä kunnioitan lestadiolaisuutta ja sen oppeja. Mutta multa ne vei rakkaan, jonka avulla mä jaksoin ja kaikki sen äijjän kans vietetty aika anto mulle paljon. Edes se jätkä ei sitä varmaa enää tajua. Että mua on turha yrittää sinne porukoihin enää kosiskella.
Jos sä rakas luet tän..anteeks ku mä oon näin vaikee. Mutta eikö rakkauden pitäs näkyä niin myötä, kuin vastoinkäymisissä?
-Tiesin, että olit unohtanut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lapsellista, lapsellista. Sä et tiedä uskonnon uhrina olemisesta mitään. Tuo on tavallista sydänsurua..
Toki sydänsurutkin tuntuvat sillä hetkellä kurjalta mutta ei pidä liioitella ja tehdä siitä jotain kiiltokuvajuttua. Mahdollisesti teidän juttu ei olis onnistunut vaikka olisit ollut tavallinen luterilainen. On helppo hakea syitä muualta kuin itsestään ja siitä toisesta.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000098&posting=22000000002983521
Rakastuin vl:n kanssa. Itse en ole vl.
Hän itseasiassa vietteli minut. Vasta seurustelumme aloitettuamme hän kertoi olevansa vl. Ajattelin vain mielessäni, että on ihanaa, että hän uskoo Jumalaan. En kokenut koskaan minkäänlaista ongelmaa siinä, että hän oli uskovainen.
Sitten ihan yhtäkkiä, ilman varoitusmerkkejä, hän jätti minut. Täysin kylmästi. Ainoa selitys oli, että hän alkoi tuntea synnintuntoa.
Hänen mielestään minulle ei tarvitse selittää mitään. Hänen ei tarvitse välittää miltä minusta tuntuu.
Se on jotain aivan kauheaa. Se kylmyys häneltä, jonka rakkauden opin tuntemaan.
Minua sattuu aivan valtavasti. En voi sanoin kuvata.
Ehkä sinun miesystäväsi tunsi silooin samaa kuin minä nyt? En voi tietää.
Rakastan ihmistä, josta tässä kirjoitin. Mutta en voi muuta kuin rukoilla Jumalaa avaamaan hänen sydämensä...
En tiedä. Tuntuu, kuin lestadiolaiset tekisivät itsellensä itse ihan hirvittäviä ongelmia näissä asioissa, ja samalla satuttavat pahasti muitakin...
Jos et silloin selittänyt tarpeeksi miesystävällesi niistä prosesseista, mitä silloin mielessäsi liikkui, voisitko vaikka kirjoittaa hänelle kirjeen ja yrittää kertoa hänelle sitä, miksi aiemmin katkaisit häneen suhteen...
Jos hän silloin sai kokea itsensä arvottomaksi sinun taholtasi, sinun on selitettävä hänelle, ettei hän ole arvoton, eikä se silloinen suhteen katkaiseminen millään tavoin johtunut hänestä.
Yritä kertoa hänelle niistä prosesseista, joita sinulla silloin oli, jotta hän ymmärtäisi, ettet loukannut häntä hänen itsensä tähden.
Pyydä häneltä anteeksi. Mutta, sen olet varmasti jo tehnyt - huomaan sen kirjoituksestasi.
Sinä itket siellä häntä, jonka jätit silloin uskosi ja lestadiolaisuuden tähden.
Minä itken täällä häntä, joka jätti minut uskonsa ja lestadiolaisuuden tähden - vaikka millään tavoin en voi olla siitä varma, koska hän ei selittänyt... Jätti vain minut kärsimään...