Kuinka pääsen yli surusta ja pelosta. Menetin rakkaan isäni syöpään vajaa kaksi vuotta sitten ja se oli siihen astisen elämäni kauheinta mitä olin joutunut kohtaamaan, tai oikeastaan se kun isä sairastui. Vuosi isäni kuleman jälkeen mieheni sairastui syöpään. En voinut uskoa sitä todeksi. En ollut päässyt yli vielä isänkään kuolemasta. Olen kokenut olleeni todella huono tuki miehelleni, sillä olen tukahduttanut tunteeni, ehkä suorastaan kieltänyt koko syöpää. Vaikka todella olen sen tienyt olevan. Mieheni on leikattu ja hän on saanut sädehoitoa. Kaikki pitäisi olla nyt hyvin, lääkärit ovat sanoneet ettei huolta uusiutumisesta pitäisi olla. Olen keskittynyt koko hänen sairauden ajan työntekoon ja pitänyt arkiasiota yllä. Nyt kun miehen kontrollikuvaus lähestyy olen alkanut pelkäämään. Herään aamuöisinja valvon, uni ei tule. Töissä tunnen olevani välillä pinna niin kireällä etten kestä kohta itsekkään itseäni. Itkettää ja suututtaa, mutten tunne voivani itkeä missään. Ja kun olen tarpeeksi kasannut itkua sisälleni, tuntuu etten enää osaakkaan itkeä huonoa oloani pois tai pelkään romahtavani. Miten pääsen yli peloistani?
surunkantaja
YksinOOO
2263
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
itse elin 2 vuotta syöpää syövän perään kihlattuni kuoli leukemiaan melkein perässä lähti äitini. Pahimmillaan yöuneni oli 4 tuntia yössä ja kun se alkoi olemaan päivittäistä kävin lääkärillä ja hän kirjoitti reseptin nukahtamislääkettä. No se toimi, mutta niiden kanssa kannattaa olla varovainen niitä alkaa tehdä mieli popsia silloinkin, kun ei tarvitse. No imovanet vaihdettiin sitten melatoniini hormoniin kun niistä tulee hieman pöpperöinen olo seuraavana päivänä. Melatoniinista tulee hirmuinen nälkä ja itse muutuin agressiivisemmaksi, mutta sekin toimii. Hylkäsin sitten senkin lopulta.
Tuo äitini syöpä jäikin sitten jotenkin harmittamaan hukutin itseni töihin ja kai koitin elää niinkuin koko syöpää ei olisi olemassakaan. No olen ajatellut, että tuo on jokin pään suojamekanismi sitten varmaan, koska äitini oli minulle tärkeä, mutta en tuntenut oikein mitään kun hän kuoli.
Minä olen miettinyt, että jos tapaan vielä jonkin mukavan naisen, niin kyllä se päässä jyskyttää, että kuitenkin kuolee tms. Pitäisi kai vaan hyväksyä kuoleman mahdollisuus. Mielestäni se oli hienoa, että ystäväni tulivat luokseni pyytämättä, kun kihlattuni kuoli. Ainakin mukava tietää, että on jokin turvaverkko.
Että vihaan sitä sanakin.
Jouduin luovuttamaan lapseni syövälle.
Myös isäni kuoli syöpään, jokainen elämämme hetki on arvokas, sitä vain ei tahdo muistaa.