Lyhennelmäni Sproulin kirjasta alkaa lähennellä loppuaan. Laitan tähän lyhennelmän luvusta 7. Ihmisen pyrkimys autonomiaan ( R.C.Sproul Jos Jumala on olemassa, miksi on ateisteja? ,sivut 157-176 ). IV ALASTOMUUS JA SEN PELKO. IV.2. AUTONOMIA JA VAPAUS 1-4.
IV ALASTOMUUS JA SEN PELKO.
2. AUTONOMIA JA VAPAUS. Ihmisen pukeutuminen Kristukseen ja tuleminen omaksi itsekseen yhteydessä.
2.1. JUMALAN AUKTORITEETTI AUTONOMIAN UHKANA? Amerikkalainen yhteiskunta esimerkkinä 'käytännön ateismista'. Jumalan olemassaolo myönnetään, mutta Hänen valtansa kielletään: uskontoa käytetään hallinnan ja manipulaation välineenä omien intressien ajamisessa.
Eräs anglikaanipappi tuli 60-luvun alussa ensimmäistä kertaa Amerikkaan ja Yhdysvaltoihin. Käydessään Philadelphiassa hän käytti yhden iltapäivän antikvariaattien koluamiseen. Erityisesti hän oli kiinnostunut maan vapaussodan aikaisesta aineistosta. Eräässä tunkkaisessa pikku liikkeessä hänen silmiinsä sattui seinään ripustettu ikäkulu kyltti, jossa oli vapaussodan henkeen kirjoitettu lause:
Täällä ei palvella yläluokkaa!
Keskeinen Uuden testamentin aihe, Jumalan valtakunta, on vieras käsite perusamerikkalaiselle ajattelulle. Jumalan valtakunta, vaikka sen valtaistuimella on Kristus, rikkoo demokratian pääperiaatteita.
Ehkä tuo olennaisesti amerikkalaiseen mentaliteettiin kuuluva vastenmielisyys ylhäisöä kohtaan selittää osaltaan, miksi kristillisyys amerikkalaisessa yhteiskunnassa niin herkästi eristetään omaksi "hengelliseksi" tai "uskonnolliseksi" alueekseen. Näyttää olevan vallalla sellainen systemaattinen politiikka, että Jumalan valtapiirin laajeneminen estetään rajoittamalla se visusti yhteen viikonpäivään ja yhteen kulttuurin instituutioon.
Eletään toki kansakuntana "Jumalan alaisina", mutta silti poliittiset johtajat eivät toimi Jumalan vallan alla.
On kyseessä pelkkä poliittinen symboliikka, kun valtio kohottaa Jumalalle hattuaan vaalikampanjapuheissa, virkaanastumisseremonioissa, Valkoisen talon omissa jumalanpalveluksissa ja valtion kustantamissa hautajaisissa. Hallitus tunnustaa virallisesti ja julkisesti Jumalan olemassaolon mutta välttää säännöllisesti tunnustamasta Hänen korkeinta valtaansa ja kuittaa sen seurakuntien asiaksi.
Ainoa valtakunta, joka voisi miellyttää kansaa, olisi sellainen, jota hallittaisiin kansanäänestyksellä. Will Durant luonnehti Aristoteleen Jumalaa "turhanpäiväiseksi" kuninkaaksi, jolla on valtaa, mutta joka ei hallitse, ja niin toivoo amerikkalainen yhteiskuntakin Jumalaa, joka on nimellinen hallitsija vailla todellista valtaa.
Uskonnollisten herätysliikkeiden piirissäkin näkyy korostettavan Kristusta enemmän Vapahtajana kuin Herrana.
Amerikkalaisessa kulttuurissa ajatus Jumalan ylimmästä vallasta ei ole julistettu pannaan vain maallisella alueella vaan myös uskonnollisella. Kun protestanttinen kristillisyys horjutti kerran koko kristinuskon yhtenäisyyttä nostamalla esiin Sola Scriptura -kysymyksen, joka koski Jumalan raamatullista auktoriteettia kaiken yläpuolella, niin nykyisin tuota auktoriteettia kohtaan tunnetaan syvää vastenmielisyyttä.
Liberaali pappisseminaarin opettaja julistaa "akateemista vapautta", joka oikeuttaa poikkeamaan tunnustuksellisista normeista, ja seurakunnan työntekijä puhuu kauniisti "elävästä seurakuntaperinteestä" puolustellen sillä Raamatun valtuutusten purkamista.
Kun apostoli Paavalin arvovaltaa pidettiin ennen Jumalan vahvistamana, niin nyt väitetään, että se kuvastaa vain ensimmäisen vuosisadan miesten sovinismia. Monien feministien silmissä Paavali on sietämätön riesa naisten "vapautus"-liikkeen tiellä.
Suoraan sanottuna uusi "vapautuminen" on myös kapinaa Jumalan ylintä valtaa vastaan, kun seurakunnat ja valtio yhdistävät voimansa yhteiseen kosmiseen valtiopetokseen.
2.2. JUMALAN AUKTORITEETTI AUTONOMIAN UHKANA? Nietzschen ihmiskäsitys: yli-ihmisyys yksilön ainoana auktoriteettina.
Nietzschen ja kristinuskon yhteentörmäysten syynä oli usein kristillinen moraalikäsitys. Missään muussa suhteessa Nietzsche ei arvostellut kristinuskoa niin avoimen vihamielisesti kuin juuri moraalikysymyksessä. Hän piti kristinuskon "orjamoraalin" perintöä syynä siihen rappioon, joka hänen aikaansa vaivasi. Hän sanookin: "Ei heidän rakkautensa, vaan heidän rakkautensa voimattomuus estää heitä polttamasta meitä roviolla."
Nietzsche kannatti Dostojevskin tunnetuksi tekemää teesiä: Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua! "Jos jumalia olisi olemassa, niin kuinka minä kestäisin sen, etten itse ole yksi heistä? Sen tähden jumalia ei ole - -."
Täyttääkseen tyhjiön Jumalaa ilman olevassa maailmassa, joka hylkää täydellisesti tradition, moraalin ja auktoriteetin (nihilismi), Nietzsche tarjoaa vaihtoehdoksi "biologista sankaruutta". Sinne, missä ei ole mitään arvoja, ne on luotava:
"Rakentakaa kaupunkinne Vesuviuksen rinteille! Lähettäkää laivanne kartoittamattomille merille! Eläkää sodassa vertaistenne ja itsenne kanssa. Olkaa ryöstäjiä ja valloittajia, ellette voi olla hallitsijoita ja omistajia, te, jotka rakastatte tietoa! Aika on pian ohi, jolloin teille riittää elää piilossa kuin arat metsän peurat. Lopulta tiedon jano kasvaa niin suureksi, että se vaatii osansa; se tahtoo hallita ja omistaa, ja te seuraatte sitä."
Pioneerihenki saavuttaa huippunsa Nietzschen Übermensch-hahmossa. Hän ei elä Toisen määräysten mukaan vaan luo itsenäisyyteen pyrkiessään omat arvonsa.
Kristinuskon Jumalan on kuoltava, ettei Hän enää kastroisi todelliselta ihmiseltä hänen potentiaalisia mahdollisuuksiaan.
"...ja hänen tietonsa aurinko on oleva keskipäivän korkeudessa. 'Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän.' - Tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme!" (*1).
Jos Jumala on olemassa, ihmisen vallantahto törmää pakostakin Jumalan tahtoon. Jumalan ylihallinto näyttäytyy voittamattomana uhkana yli-ihmisen toiveille.
Nietzsche tahtoi nuoruudessaan kiihkeästi palvella Jumalaa. On ilmeistä, että tuo tunne seurasi Nietzscheä hamaan hautaan asti. Hänen filosofisista kirjoituksistaan välittyy kuva pateettisesta taistelusta, "tutkainta vastaan potkimisesta", joka päättyy Kristuksen samaistumisen harhaan.
Hän antaa omaelämäkerrallisimmalle teokselleen nimeksi Ecce Homo - "Katso ihmistä!" lainaten sanoja, joilla Pontius Pilatus viittasi Kristukseen. Henkisen luhistumisensa jälkeen Nietzsche allekirjoitti kirjeensä: "Ristiinnaulittu". Friedrich Nietzschen pyrkimys autonomiaan päätyi lopulta mielisairauteen. Hän lähetti laivansa kartoittamattomille merille ja haaksirikkoutui. Hän rakensi talonsa Vesuviuksen rinteelle, ja tulivuori peitti hänet alleen.
2.3. JUMALAN AUKTORITEETTI AUTONOMIAN UHKANA? Sartren ateistinen eksistentialismi.
Kun Nietzsche tarkasteli ihmisen itsehallintoa miltei runollisen kiihkeästi, Jean-Paul Sartre käsitteli samaa asiaa hyvin analyyttisesti...
Määritellessään kuuluisaa lausettaan: "Olemassaolo edeltää olemusta" Sartre sanoo:
"Ateistinen eksistentialismi, jota minä edustan, on johdonmukaisempi. Se toteaa, että jos Jumalaa ei ole olemassa, on ainakin yksi olento, jonka olemassaolo edeltää olemusta, olento, joka on olemassa ennen kuin hänet voidaan määritellä minkään käsitteiden avulla, ja että tuo olento on ihminen, tai niin kuin Heidegger sanoo, ihmisrealiteetti...
Jos ihmistä sellaisena kuin eksistentialisti hänet käsittää, on mahdotonta määritellä, niin se johtuu siitä, että hän ei ole aluksi mitään. Vasta jälkeenpäin hän on jotakin, ja silloin hän on jo tehnyt itsestään sen, mikä hän on. Niin ollen ei ole mitään ihmisluontoa, koska ei ole Jumalaa sitä suunnittelemassa."
Sartren eksistentialismin ensimmäinen periaate on, että "ihminen on vain sitä, miksi hän tekee itsensä". Ihminen hallitsee itse itseänsä. Hänen on tehtävä valintansa itse. Siihen liittyy tietysti rasitteena pelottava vastuu.
"Kun me luomme ihmistä, joksi tahdomme tulla, luomme itse asiassa joka ikisellä teollamme samalla kuvaa ihmisestä, jollainen ihmisen meidän mielestämme tulisi olla."
Sartre suhtautui vakavasti päätöksentekoon liittyvään vastuuseen. Se on jumalallinen vastuu.
Jumalan menettämistä hän piti ahdistavana, eikä hän juuri piitannut klassisesta humanistisesta etiikasta, joka pyrkii ylläpitämään kristinuskon arvoja ja normeja ilman niiden perimmäistä pohjaa, Jumalaa.
Ihminen ilman Jumalaa on vapaa, mutta tuon vapauden Sartre näkee ihmisen kirouksena.
"Jos Jumalaa ei ole olemassa, meillä ei ole mitään arvoja eikä määräyksiä... Siis mikään ei puolusta meitä eikä mikään oikeuta meitä mihinkään... Olemme yksin vailla mitään puolustuksia."
Ajoittain Sartre tuntuu riemuitsevan ihmisen itsenäisestä vapaudesta, toisinaan taas valittaa sitä. Näytelmässään The Flies (engl.) Sartre ei ilmeisesti ole kovin huolestunut Jumalan puuttumisesta. Pikemminkin Zeus-jumala, joka on kuvattu vastenmieliseksi kärpästen jumalaksi, näyttäytyy pahansuovana uhkana ihmisen vapaudelle.
Kun Orestes Zeun "parvesta" nousee kapinaan, Zeus kutsuu häntä takaisin uhaten karkottaa hänet maasta, jos hän kieltäytyy palaamasta, ja luvaten hänelle rauhaa, jos hän palaa takaisin. Orestes vastaa:
"Vieras itselleni - tiedän sen. Luonnon ulkopuolella, luonnonvastaisena, ilman puolustusta, ilman muuta apua kuin omani. Mutta en palaa sinun lakisi alle; olen tuomittu nojaamaan vain omaan lakiini. Enkä palaa luontoon, siihen luontoon, joka sinusta on hyvä; siinä on tuhat tallattua polkua, jotka kaikki johtavat sinun luoksesi - mutta minun täytyy kulkea omaa tietäni. Sillä, Zeus, minä olen ihminen, ja jokaisen ihmisen täytyy löytää oma polkunsa. Luonto inhoaa ihmistä, niin kuin sinäkin, jumalten jumala, inhoat ihmiskuntaa." (*2).
Tässä Orestes julkaisee magna chartansa. Hän uhmaa Zeun arvovaltaa. Samalla hän tietää, että hänen itsenäisyysjulistuksensa sinetöi hänen oman tuomionsa. "Olen tuomittu nojaamaan vain omaan lakiini."
Ehkä vapaus on hänestä epämiellyttävää, mutta ei niin epämiellyttävää kuin alistuminen Zeun määräysvaltaan.
Kieltäessään Jumalan olemassaolon Sartre vakuuttaa antavansa tietä todelliselle vapaudelle ja moraalille. Hän väittää, että Jumalan hylkääminen mahdollistaa moraalin.
Vaikka Nietzschen ja Sartren, samoin kuin Albert Camus'n, Martin Heideggerin ja muiden eksistentialistien välillä on ehdottomia eroja, kaikki puhuvat selvästi samassa äänilajissa moraalisesta autonomiasta Jumalan ylimpään valtaan nähden.
*1. Nietzsche: Näin puhui Zarahustra.
*2. Jean-Paul Sartre: "No Exit" and Three Other Plays, 1949.
IV ALASTOMUUS JA SEN PELKO.
2. AUTONOMIA JA VAPAUS. Ihmisen pukeutuminen Kristukseen ja tuleminen omaksi itsekseen yhteydessä.
2.1. JUMALAN AUKTORITEETTI AUTONOMIAN UHKANA? Amerikkalainen yhteiskunta esimerkkinä 'käytännön ateismista'. Jumalan olemassaolo myönnetään, mutta Hänen valtansa kielletään: uskontoa käytetään hallinnan ja manipulaation välineenä omien intressien ajamisessa.
Eräs anglikaanipappi tuli 60-luvun alussa ensimmäistä kertaa Amerikkaan ja Yhdysvaltoihin. Käydessään Philadelphiassa hän käytti yhden iltapäivän antikvariaattien koluamiseen. Erityisesti hän oli kiinnostunut maan vapaussodan aikaisesta aineistosta. Eräässä tunkkaisessa pikku liikkeessä hänen silmiinsä sattui seinään ripustettu ikäkulu kyltti, jossa oli vapaussodan henkeen kirjoitettu lause:
Täällä ei palvella yläluokkaa!
Keskeinen Uuden testamentin aihe, Jumalan valtakunta, on vieras käsite perusamerikkalaiselle ajattelulle. Jumalan valtakunta, vaikka sen valtaistuimella on Kristus, rikkoo demokratian pääperiaatteita.
Ehkä tuo olennaisesti amerikkalaiseen mentaliteettiin kuuluva vastenmielisyys ylhäisöä kohtaan selittää osaltaan, miksi kristillisyys amerikkalaisessa yhteiskunnassa niin herkästi eristetään omaksi "hengelliseksi" tai "uskonnolliseksi" alueekseen. Näyttää olevan vallalla sellainen systemaattinen politiikka, että Jumalan valtapiirin laajeneminen estetään rajoittamalla se visusti yhteen viikonpäivään ja yhteen kulttuurin instituutioon.
Eletään toki kansakuntana "Jumalan alaisina", mutta silti poliittiset johtajat eivät toimi Jumalan vallan alla.
On kyseessä pelkkä poliittinen symboliikka, kun valtio kohottaa Jumalalle hattuaan vaalikampanjapuheissa, virkaanastumisseremonioissa, Valkoisen talon omissa jumalanpalveluksissa ja valtion kustantamissa hautajaisissa. Hallitus tunnustaa virallisesti ja julkisesti Jumalan olemassaolon mutta välttää säännöllisesti tunnustamasta Hänen korkeinta valtaansa ja kuittaa sen seurakuntien asiaksi.
Ainoa valtakunta, joka voisi miellyttää kansaa, olisi sellainen, jota hallittaisiin kansanäänestyksellä. Will Durant luonnehti Aristoteleen Jumalaa "turhanpäiväiseksi" kuninkaaksi, jolla on valtaa, mutta joka ei hallitse, ja niin toivoo amerikkalainen yhteiskuntakin Jumalaa, joka on nimellinen hallitsija vailla todellista valtaa.
Uskonnollisten herätysliikkeiden piirissäkin näkyy korostettavan Kristusta enemmän Vapahtajana kuin Herrana.
Amerikkalaisessa kulttuurissa ajatus Jumalan ylimmästä vallasta ei ole julistettu pannaan vain maallisella alueella vaan myös uskonnollisella. Kun protestanttinen kristillisyys horjutti kerran koko kristinuskon yhtenäisyyttä nostamalla esiin Sola Scriptura -kysymyksen, joka koski Jumalan raamatullista auktoriteettia kaiken yläpuolella, niin nykyisin tuota auktoriteettia kohtaan tunnetaan syvää vastenmielisyyttä.
Liberaali pappisseminaarin opettaja julistaa "akateemista vapautta", joka oikeuttaa poikkeamaan tunnustuksellisista normeista, ja seurakunnan työntekijä puhuu kauniisti "elävästä seurakuntaperinteestä" puolustellen sillä Raamatun valtuutusten purkamista.
Kun apostoli Paavalin arvovaltaa pidettiin ennen Jumalan vahvistamana, niin nyt väitetään, että se kuvastaa vain ensimmäisen vuosisadan miesten sovinismia. Monien feministien silmissä Paavali on sietämätön riesa naisten "vapautus"-liikkeen tiellä.
Suoraan sanottuna uusi "vapautuminen" on myös kapinaa Jumalan ylintä valtaa vastaan, kun seurakunnat ja valtio yhdistävät voimansa yhteiseen kosmiseen valtiopetokseen.
2.2. JUMALAN AUKTORITEETTI AUTONOMIAN UHKANA? Nietzschen ihmiskäsitys: yli-ihmisyys yksilön ainoana auktoriteettina.
Nietzschen ja kristinuskon yhteentörmäysten syynä oli usein kristillinen moraalikäsitys. Missään muussa suhteessa Nietzsche ei arvostellut kristinuskoa niin avoimen vihamielisesti kuin juuri moraalikysymyksessä. Hän piti kristinuskon "orjamoraalin" perintöä syynä siihen rappioon, joka hänen aikaansa vaivasi. Hän sanookin: "Ei heidän rakkautensa, vaan heidän rakkautensa voimattomuus estää heitä polttamasta meitä roviolla."
Nietzsche kannatti Dostojevskin tunnetuksi tekemää teesiä: Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua! "Jos jumalia olisi olemassa, niin kuinka minä kestäisin sen, etten itse ole yksi heistä? Sen tähden jumalia ei ole - -."
Täyttääkseen tyhjiön Jumalaa ilman olevassa maailmassa, joka hylkää täydellisesti tradition, moraalin ja auktoriteetin (nihilismi), Nietzsche tarjoaa vaihtoehdoksi "biologista sankaruutta". Sinne, missä ei ole mitään arvoja, ne on luotava:
"Rakentakaa kaupunkinne Vesuviuksen rinteille! Lähettäkää laivanne kartoittamattomille merille! Eläkää sodassa vertaistenne ja itsenne kanssa. Olkaa ryöstäjiä ja valloittajia, ellette voi olla hallitsijoita ja omistajia, te, jotka rakastatte tietoa! Aika on pian ohi, jolloin teille riittää elää piilossa kuin arat metsän peurat. Lopulta tiedon jano kasvaa niin suureksi, että se vaatii osansa; se tahtoo hallita ja omistaa, ja te seuraatte sitä."
Pioneerihenki saavuttaa huippunsa Nietzschen Übermensch-hahmossa. Hän ei elä Toisen määräysten mukaan vaan luo itsenäisyyteen pyrkiessään omat arvonsa.
Kristinuskon Jumalan on kuoltava, ettei Hän enää kastroisi todelliselta ihmiseltä hänen potentiaalisia mahdollisuuksiaan.
"...ja hänen tietonsa aurinko on oleva keskipäivän korkeudessa. 'Kuolleet ovat kaikki jumalat: nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän.' - Tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme!" (*1).
Jos Jumala on olemassa, ihmisen vallantahto törmää pakostakin Jumalan tahtoon. Jumalan ylihallinto näyttäytyy voittamattomana uhkana yli-ihmisen toiveille.
Nietzsche tahtoi nuoruudessaan kiihkeästi palvella Jumalaa. On ilmeistä, että tuo tunne seurasi Nietzscheä hamaan hautaan asti. Hänen filosofisista kirjoituksistaan välittyy kuva pateettisesta taistelusta, "tutkainta vastaan potkimisesta", joka päättyy Kristuksen samaistumisen harhaan.
Hän antaa omaelämäkerrallisimmalle teokselleen nimeksi Ecce Homo - "Katso ihmistä!" lainaten sanoja, joilla Pontius Pilatus viittasi Kristukseen. Henkisen luhistumisensa jälkeen Nietzsche allekirjoitti kirjeensä: "Ristiinnaulittu". Friedrich Nietzschen pyrkimys autonomiaan päätyi lopulta mielisairauteen. Hän lähetti laivansa kartoittamattomille merille ja haaksirikkoutui. Hän rakensi talonsa Vesuviuksen rinteelle, ja tulivuori peitti hänet alleen.
2.3. JUMALAN AUKTORITEETTI AUTONOMIAN UHKANA? Sartren ateistinen eksistentialismi.
Kun Nietzsche tarkasteli ihmisen itsehallintoa miltei runollisen kiihkeästi, Jean-Paul Sartre käsitteli samaa asiaa hyvin analyyttisesti...
Määritellessään kuuluisaa lausettaan: "Olemassaolo edeltää olemusta" Sartre sanoo:
"Ateistinen eksistentialismi, jota minä edustan, on johdonmukaisempi. Se toteaa, että jos Jumalaa ei ole olemassa, on ainakin yksi olento, jonka olemassaolo edeltää olemusta, olento, joka on olemassa ennen kuin hänet voidaan määritellä minkään käsitteiden avulla, ja että tuo olento on ihminen, tai niin kuin Heidegger sanoo, ihmisrealiteetti...
Jos ihmistä sellaisena kuin eksistentialisti hänet käsittää, on mahdotonta määritellä, niin se johtuu siitä, että hän ei ole aluksi mitään. Vasta jälkeenpäin hän on jotakin, ja silloin hän on jo tehnyt itsestään sen, mikä hän on. Niin ollen ei ole mitään ihmisluontoa, koska ei ole Jumalaa sitä suunnittelemassa."
Sartren eksistentialismin ensimmäinen periaate on, että "ihminen on vain sitä, miksi hän tekee itsensä". Ihminen hallitsee itse itseänsä. Hänen on tehtävä valintansa itse. Siihen liittyy tietysti rasitteena pelottava vastuu.
"Kun me luomme ihmistä, joksi tahdomme tulla, luomme itse asiassa joka ikisellä teollamme samalla kuvaa ihmisestä, jollainen ihmisen meidän mielestämme tulisi olla."
Sartre suhtautui vakavasti päätöksentekoon liittyvään vastuuseen. Se on jumalallinen vastuu.
Jumalan menettämistä hän piti ahdistavana, eikä hän juuri piitannut klassisesta humanistisesta etiikasta, joka pyrkii ylläpitämään kristinuskon arvoja ja normeja ilman niiden perimmäistä pohjaa, Jumalaa.
Ihminen ilman Jumalaa on vapaa, mutta tuon vapauden Sartre näkee ihmisen kirouksena.
"Jos Jumalaa ei ole olemassa, meillä ei ole mitään arvoja eikä määräyksiä... Siis mikään ei puolusta meitä eikä mikään oikeuta meitä mihinkään... Olemme yksin vailla mitään puolustuksia."
Ajoittain Sartre tuntuu riemuitsevan ihmisen itsenäisestä vapaudesta, toisinaan taas valittaa sitä. Näytelmässään The Flies (engl.) Sartre ei ilmeisesti ole kovin huolestunut Jumalan puuttumisesta. Pikemminkin Zeus-jumala, joka on kuvattu vastenmieliseksi kärpästen jumalaksi, näyttäytyy pahansuovana uhkana ihmisen vapaudelle.
Kun Orestes Zeun "parvesta" nousee kapinaan, Zeus kutsuu häntä takaisin uhaten karkottaa hänet maasta, jos hän kieltäytyy palaamasta, ja luvaten hänelle rauhaa, jos hän palaa takaisin. Orestes vastaa:
"Vieras itselleni - tiedän sen. Luonnon ulkopuolella, luonnonvastaisena, ilman puolustusta, ilman muuta apua kuin omani. Mutta en palaa sinun lakisi alle; olen tuomittu nojaamaan vain omaan lakiini. Enkä palaa luontoon, siihen luontoon, joka sinusta on hyvä; siinä on tuhat tallattua polkua, jotka kaikki johtavat sinun luoksesi - mutta minun täytyy kulkea omaa tietäni. Sillä, Zeus, minä olen ihminen, ja jokaisen ihmisen täytyy löytää oma polkunsa. Luonto inhoaa ihmistä, niin kuin sinäkin, jumalten jumala, inhoat ihmiskuntaa." (*2).
Tässä Orestes julkaisee magna chartansa. Hän uhmaa Zeun arvovaltaa. Samalla hän tietää, että hänen itsenäisyysjulistuksensa sinetöi hänen oman tuomionsa. "Olen tuomittu nojaamaan vain omaan lakiini."
Ehkä vapaus on hänestä epämiellyttävää, mutta ei niin epämiellyttävää kuin alistuminen Zeun määräysvaltaan.
Kieltäessään Jumalan olemassaolon Sartre vakuuttaa antavansa tietä todelliselle vapaudelle ja moraalille. Hän väittää, että Jumalan hylkääminen mahdollistaa moraalin.
Vaikka Nietzschen ja Sartren, samoin kuin Albert Camus'n, Martin Heideggerin ja muiden eksistentialistien välillä on ehdottomia eroja, kaikki puhuvat selvästi samassa äänilajissa moraalisesta autonomiasta Jumalan ylimpään valtaan nähden.
*1. Nietzsche: Näin puhui Zarahustra.
*2. Jean-Paul Sartre: "No Exit" and Three Other Plays, 1949.
Vastaukset 2
Vanhimmat
2. AUTONOMIA JA VAPAUS. Ihmisen pukeutuminen Kristukseen ja tuleminen omaksi itsekseen yhteydessä.
2.4. AUTONOMIA JA VAPAUS. Jumalan auktoriteetti tienä vapauteen?
Ateisti on aivan oikeassa väittäessään, ettei ihmisen täydellinen itsehallinto ole mahdollinen, jos Jumalalla on ylin valta.
Vaikka ateismin ja historiallisen kristinuskon välillä on tässä asiassa hiljainen yhteisymmärrys, kristityn täytyy vielä esittää joitain kysymyksiä. Mitättömin niistä ei ole kysymys, voiko autonomian saavuttaa pelkästään julistautumalla autonomiseksi?
Täydellinen itsehallinto ihmisellä voi loppujen lopuksi olla vain siinä tapauksessa, ettei Jumalaa todellakaan ole olemassa. Ateistit perustelevat Jumalan olemattomuutta sellaisella väitteellä, ettei Jumalaa voi olla olemassa, koska ihminen on autonominen. Mutta se voidaan osoittaa vain, jos tiedetään varmasti ettei Jumalaa ole. Näin joudutaan kiertämään noidankehää...
Ateistinen eksistentialismi olettaa myös - voimatta kuitenkaan todistaa - että moraalinen itsenäisyys on vapauden välttämätön edellytys.
Se, että ihminen on tahtonsa ilmaiseva olento, olento, jolla on oma tahto, on todella ratkaiseva asia hänen ihmisyydelleen, sille, että hän on subjekti eikä objekti. Mutta edellyttääkö vapaan tahdon ilmaiseminen välttämättä autonomiaa? Eikö ole mahdollista, että meillä on oma tahto, vaikka olemmekin Jumalan vallan alaisia?
Raamatussa vapaa tahto merkitsee sitä, että ihminen luotiin elämään vapaissa oloissa mutta ei hallitsemaan itseään. Ihmiselle annetaan vapaus, mutta häneltä evätään itsehallinto. Täysi autonomia kuuluu yksin Jumalalle. Ihmisen vapaus on rajoitettua. Paratiisissa ihminen saa elää vapaana, mutta hänen vapautensa ei ole rajatonta.
Hän on vapaa, mutta yksi rajoitus hänelle on asetettu: Hänellä on vapaus ja vastuu, mutta hänen on oltava kuuliainen Jumalan laille.
Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa kerrotaan ensimmäisestä itsenäistymispyrkimyksestä.
Viettelykohtaus alkaa kavalalla kysymyksellä: Sanoiko Jumala? Käärme kummastelee Aadamin ja Eevan vapauden rajoittamista. Kysymyksestä kuuluu ivallinen vihjaus Jumalan määräysvaltaan. Siinä huomautetaan ovelasti, että Jumala oli pikkumainen rajoittaessaan sillä tavalla luontokappaleittensa elämää. Martti Luther kommentoi tekstiä seuraavasti:
"Tähän kuuluvat selvästi nämä sanat: 'Määräsikö Jumala todellakin?' Tällä hetkellä paholainen kavalasti ja röyhkeästi keksii uuden jumalan ja kieltää vanhan, todellisen ja iankaikkisen Jumalan aivan huolettomasti ja vakuuttavasti. Aivan kuin se sanoisi: 'Te olette todella typeriä, jos uskotte, että Jumala on sellaisen määräyksen antanut, eihän Jumala välitä niin tarkasti, syöttekö vai ette. Koska se on hyvän ja pahan tiedon puu, voiko Hän olla niin pahansuopa, ettei tahdo teidän tulevan viisaiksi?"
Käärme asettaa Jumalan vilpittömyyden kyseenalaiseksi. Käärme ei pelkästään esitä kysymystä siitä, mitä Jumala määräsi, vaan tahtoo kysymyksellään vielä vääristellä tuota määräystä.
Vääristely vihjaa, että ilman autonomiaa ei ole vapautta.
On aika erikoista, että humanismi, joka tahtoo tehdä ihmisestä jumalan, ei pidäkään lähtökohtanaan muinaisen agnostikon ja filosofin Protagoraan väitettä 'Homo mensura' ("Ihminen on kaiken mitta"), vaan käärmeen lupausta 'Sicurat erat dei'. Humanismin perustaja ei ollut ihminen vaan käärme, jonka mukaan kannattaa pyrkiä itsehallintoon.
Käärmeen lupaus ei täyttynyt. Aadamista ja Eevasta ei tullut jumalia. Autonomia jäi saavuttamatta. Seurasi vain aiemman vapauden murheellinen menettäminen. Ihmisen vapaus ei lisääntynyt vaan väheni syntiinlankeemuksessa.
Autonomian etsiminen ei tuo vapautta vaan vapauden menetyksen.
Uudessa testamentissa sanotaan langennutta ihmistä kahlituksi, omien himojensa orjaksi.
Jos Pyhistä Kirjoituksista voidaan löytää todellinen paradoksi, niin se löytyy puhuttaessa vapaudesta ja vankeudesta.
Paradoksi on seuraava: Kun ihminen pyrkii kapinallisesti eroon Jumalasta, hän saa itselleen kahleet. Kun hänestä tulee Jumalan orja, hänestä tulee vapaa. Vapaus on tottelevaisuutta. Anglikaanirunoilija John Donne ymmärsi tämän kirjoittaessaan sonettiinsa sanat:
'Ellet sinä kahlitse minua, en tule koskaan vapaaksi.'
"Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." Joh.8:31,32.
Jeesuksen vapaustarjous ei nostanut hoosianna-huutoja. Fariseukset loukkaantuivat ja väittivät, etteivät he enää tarvinneet vapauttamista, koska olivat jo vapaita. Jeesus vastasi:
"Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja."
Jeesus sanoi ihmisen orjuuden olevan sitä, että hänen minänsä on omien jumalattomien halujen orja. Hän vastaa heidän vastalauseisiinsa toteamalla:
"Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi." Joh.8:6.
Paavali puhuu samasta aiheesta lisää kirjeessään roomalaisille, kuudes luku, erityisesti jakeet 5-7.
Paavali osoittaa, että hänellä on joitakin "yhteensovittamattomia eroja" fariseusten kanssa. Fariseukset etsivät vapautta elämällä laille ja ristiinnaulitsemalla Kristuksen. Paavali löysi vapauden ristiinnaulitsemalla lain ja elämällä Kristukselle.
"Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, tahi kuuliaisuuden, vanhurskaudeksi?" Room.6:16.
Paavali ei löydä kapinasta vapautta vaan orjuutta. Vapaus löytyy kuuliaisuudesta Herrassa. Paavali kiteyttää asian näin: "Sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus" (2.Kor.3:17).
Raamatun Jumala on edelleen mahtava uhka moraalisen itsehallinnon illuusioille. Siitä syystä tilanne on se, että vaikka ihmisellä olisi varmuus Jumalan olemassaolon totuudesta, tiedollinen varmuus ei riittäisi nujertamaan hänen moraalista mielihaluaan paeta tuota totuutta.
Ihminen on niin turmeltunut, että hän haluaa kaikin keinoin kumota, kukistaa, hämärtää ja kieltää tuon tiedon paikkansapitävyyden.
Lopuksi, Unboiled Nails 13.4.04:
Kuinka irrallinen onkaan oksa,
kuin erossa itsestään
Ilman yhteyttä puuhun, lehdetön
toteuttaessaan itseään
Ja vaikka peittäisit sen sanoin
täsmällisin, värikkäin
Ei se ole silti avoin
ottaakseen vastaan elämää
Itseänsä toteuttava irrallinen:
kuihtuva on oksa
Rikkaudessaan alaston ja köyhä
ilman itseyttään
Sillä yhteydessä ainoastaan
täyttyy oksan kaipaus
Pukeutua Kristuksessa, ottaa vastaan
täyteyttään - ja elää todellisen vapaudessa
Riippuvaisuudessa vain löytää elämänsä
oksa, saa kaiken omakseen!
Köyhänä itsensä luovuttaen
olevaisen totuuteen: sen Rakkaudessa
armon ihmeeseen.
...monilukuisuushan juuri aiheuttanee nämä n.s. solmukohdat ja konfliktit,kö ?!?
Olisiko ihmiset kykeneväisiä hallinnoimaan itseään pienemmissä piireissä ilman minkään jumal-olennon ohjausta...?!?
Abot ja Brassit tms. luonnonkansat...?!?
Toki heilläkin lienee joitakin selitysmalleja ilmiöiden ym. selitykseen(kuten nyky-/sivistyneillä ihmisiläkin?)muttei sekään toki todista ylimaallisesta olemassaolosta,kö ?!?
Se suhteellisuuden ja tiedon tasohan lienee se ratkaiseva kysymys...?!?
Kukakohan tuon raamattu-satukirjankin lienee kirjannut...ihminen...DUH !?!
ophsk,kö ?!?
;-)