F60.6 Estynyt persoonallisuus, apua!

En väheksy tuntemuksiasi, päinvastoin, tunnen surua puolestasi, yksinkin olisi hyvä välillä olla, mutta yksinäisyys on musertavaa.

Silti lievästi huvitti estyneen persoonallisuuden kuvauksessa se että, oirekuvaus kuvaa lähinnä sitä mitä minä en ole,
tällä sivuan sellaista mieleeni putkahtanutta ajatusta että miten erilaisia me voimmekaan olla ja silti kulttuurin määrittelemissä normeissa kutakuinkin "terveitä" ryhmäyksilöitä.

Kerran tapailin yhtä musikaalisesti lahjakasta tyttöä joka kertoi, että hänellä olisi diagnoosi estynyt persoonallisuus. Siinä ainakin ongelmaksi muodostui, että tämä tyttö etsi koko ajan "vikoja" ja epäkohtia minusta. Ja käyttäytyi sillä tavalla kuin ei loppuenlopuksi kaipaisikaan ihmistä vierelleen koska ei hyväksynyt juuri ketään vaan suhtautautui vihamielisesti toiseen ja aina jos jotain kertoi niin suhtautui siihen niin, että missä minä tein virheen ja se oli semmosta jotenkin asenteellista toimintaa. Onneksi tapaamiset sitten loppui, viimeissä tapaamisessa tämä tyttö poistui paikalta kuin myrskyn merkki ja juoksi päin punaisia hyvä ettei jäänyt auton alle....en ärsyttänyt häntä ainakaan tietoisesti mitenkään, yllättäin vaan sai jonkun raivokohtauksen. Joskus myöhemmin soitin hänelle, oli kuin ei mitään ongelmaa olisi koskaan ollutkaan.

Onkotavalliset toimintasi kunnossa,kuten syötkö ja nukutko sopivasti? Entä liikutko paikkoja vaihdellen sopivasti,eli niinkuin hyväksi tunnet?Nuoruuden murrossiässäsi,tunsitko ujoutta tai mikä teki aitaa sinun ja muiden koululaisten väliin? Miksi he karttoivat mielestäsi sinua ja kun ehkä yritit itse kontaktia heihin,niin näitkö heidän etääntyvän vai tiivistivätkö he keskenään muuria sinua vastaan?Oliko aikanasi jokin tyypillinen muoti mitä kaikkien piti noudattaa,yleensä kaikkeen suursuisimman ja tyhmimmän päänmukaan?Olitko ehkä yksilöllisemmän muodin kannalla?Saiko kouluiän kolhut sinuun jo selvän eron muuhun yhteiskuntaan,taikka jotkut asiat jo ennen sitä?Oletko yrittännyt työelämää myöhemmin elämässä? Sillä on sekä rahallinen että sosiaallisen terapeuttinen merkitys usein.Siinä voi lahota aijemmin syntynyt läpinäkyvä aita,muihin ihmisiin,jota et ole pystynnyt ylittämään.Ellei ekakerta onnistu,niin useampi yritys? Kannattaa olla sinnikäs terveytensä kanssa.Byrograatit hoitavat lähinnä itseään.Mutta sinä hoidat myös itseäsi jos tarkoituksesi on kuntoon tuleminen.Pillerit ovat ehkä hyvät,mutta oma työpanksesi takuula palkitaan terveyteesi.Pillerit ja muut lääkkeet voidaan myöhemmin säätää kuntosi ja tähtäimesi mukaan.

Minulla on tismalleen kuvailemasi oireet! Mutta onko tuohon estyneeseen persoonallisuuteen lääkettä?

Nyt kun luin tuon kuvauksen estyneestä persoonallisuudesta, jäin miettimään että tätäköhän se sitten minullakin on.

Olen syyttänyt tuntemuksiani ja tapojani lapsuudella. Olin perheen ainokainen, suvussa ja ympäristössä ei ollut muita lapsia. Kotona äiti oli ylisuojeleva ihan ahdistavaan pakottamiseen saakka. Kouluikäisenä en saanut edes koulun jälkeen tavata muita lapsia, piti tulla suoraa kotiin ja olla sisällä kunnes vanhemmat tulivat töistä.
Aviopuoliso ei sitten aikanaan osallistunut lasten hoitoon ollenkaan, ei antanut minun päästä hetkeksikään kotitöiltä ja lastenhoidolta mihinkään. Itse harrasti kovasti ja vaikka mitä, oli aina menossa - ja vei autonkin mennessään, olin motissa. Jos satuin pätkätöitä saamaan, mies kyllä teki selväksi että lasten hoitoonviemiset, sieltä hakemiset, lapsille ruuan laitto kotona jne. ovat edelleenkin vain ja yksin minun ongelma kun töihin menen. Mutta toisaalta ei hyväksynyt sitäkään että olin välillä pakosta työttömänä kotona.
Sekä lapsuudenkotini että avioiduttuani oma kotini sijaitsivat todella syrjässä muusta asutuksesta. Tavallaan olin "säilytyksessä" neljän seinän sisällä lapsuuden ja nuoren aikuisuudenkin.
Ystäviä ei juuri ole, ei sellaisia suhteita ole ollut mahdollisuus kotoa käsin solmia. Nyt kun tilanteeseen on hyvin tottunut, tekstiviestit ja sähköpostit ystävien kanssa riittää ihan hyvin minulle. Lapsena ja nuorena olisin niin kipeästi kaivannut ikäistäni seuraa. Ehkä se aika kun oli "herkkyys" oppia sosiaalisia suhteita, meni ohi.

Olen eronnut, yksi lapsista asuu vielä kanssani. Sijaisuuksia ja pätkätöitä olen tehnyt vuosia, alati vaihtuvat työpaikat ja uusiin ihmisiin tutustumiset ovat olleet todella raskaita. Nyt kun on vakituinen työpaikka, jokainen alkava viikko on painajainen.
En haluaisi olla ihmisten kanssa tekemisissä, työkaverit ovat minun näkövinkkelistäni yltiösosiaalisia. Työajan ulkopuolella pitäisi harrastaa työporukan kanssa sitä ja tätä, pitäisi kyläillä toistensa luona, soitella vapaa-ajallakin, bilettää yhdessä jne. Kuitenkin töissä nälvivät ja arvostelevat toinen toisiansa ja avautuvat juuri minulle kun olen puolueeton enkä ole erityisesti kenenkään sydänystävä.
Haluaisin käydä töissä vain tekemässä oman osuuteni enkä pitää yllä työpaikan pakollista small talkia ja kiemuraisia ihmissuhdekoukeroita. Väsyn ihmisten keskellä ja työpäivien jälkeen pysyttelen vain kotona sisällä ja teen kotitöitä.

Kaipaan kyllä kiintymystä kovasti, mutta en tarvitse kenenkään hyväksyntää. Ehkä kaipaan seurustelukumppaniltani hyväksyntää, en muilta.
Olen yliherkkä arvostelulle. Töissä en käsitä että vaikka tekee työnsä täydellisesti, joku haluaa aina kaivella jotain huomautettavaa.
Minun on todella vaikea toimia ryhmässä, haluan tehdä työni yksin ja lähteä kotiin.
Sen allekirjoitan että olen kroonisesti kokoajan huolissani. Avioliitossani minä olin se, joka huolehti kaikesta, puoliso vain eli ikuista huoletonta nuoruuttaan, olen selittänyt huolehtivan luonteeni sillä.
Lähinnä olen kokoajan paniikissa siitä, että riittävätkö rahani, selviänkö arjesta, jaksanko vetää töissä sosiaalista roolia.

Jos vain taloudellisesti olisi mahdollista, vetäytyisin johonkin pieneen mökkiin elämään luomuviljelijän elämää. Omissa oloissani olisin niin onnellinen. Parikympppisestä olen jo haaveillut että kun pääsisin pian eläkkeelle että saisin olla omissa oloissani.
Mietin joka työaamu uraani uusiksi, miten pääsisin muihin töihin.