Sirpaleita rikkinäisestä maailmasta

Lapsena vietin kesäisin paljon aikaa paikkakunnalla jonka nimi on kulunut Suomen janoisen kansan huulilla. Mummoni eli äidin äiti asui siellä. Hänellä oli syytinki vanhassa kotitalossaan jossa eräs hänen poikansa oli isäntänä. Mummoni oli hyvin uskonnollinen ihminen. Aidosti uskonnollinen. Minäkin kävin lapsena pyhäkoulussa koska mummo niin halusi. Ja saihan sieltä vihkoon komeita leimoja, olivatkohan enkelinkuvia, en varmuudella muista.

Suhteeni uskontoon on heitellyt laidasta laitaan. Välillä olen suhtautunut uskontoon hyvinkin vihamielisesti. Nyt on kuitenkin tullut aselepo, sotakirves on kaivettu maan sisään. Ei sillä että hyväksyisin kristinuskon tai muitakaan tuontiuskontoja joita on väkivallalla levitetty Suomeen. En hyväksy. Mutta en myöskään enää sodi niitä vastaan. Uskontoihin liittyy paljon hyvääkin. Uskonnon periaate ei ehkä ole kokonaan väärä. Jotakin jumalien tms. kaltaista ehkä on olemassa, vaikkakaan ei sillä tavalla kuin juutalaisilta peräisin oleva laajalle levinnyt oppi väittää.

Pappi joka teatraalisesti kaatoi pienellä kihvelillä hiekkaa isäni arkun päälle kirkossa ei selvästi itsekään uskonut että joku jumala hänen sanojensa mukaisesti viimeisenä päivänä herättäisi isän henkiin. Pappi ei ollut nähnyt isääni kun tämä oli viimeisillään. Minä koin että se täysinpalvellut ruumis ei enää ollut minun isäni. Se oli joskus ollut minun isäni, mutta ei enää. Isä oli poissa. Vain muisto jäi jäljelle.

Mutta mummolle Jumala ja Jeesus olivat hyvin todellisia. Muistan miten mummo rukoili illalla. Hän oli kuin muissa maailmoissa, kuin noiduttu, kuin transsissa. Sellainen ihminen ei voi olla täysin väärässä. Siinä oli väkisinkin jotakin oikeaa, oikeaa jollakin tavalla. Ehkä se pätee vain häneen, ehkä ei kaikkiin ihmisiin.

Mummon Jumala oli hänelle todellinen. Minun jumalani on ehkä toisenlainen. Ehkä pystyyn kuivettunut haapa saaressa, minun saaressani. Ehkä outo aavistus vanhan riihen hämärässä, minun riihessäni. Ehkä kesäinen sammakko keskellä pihaa, pehmeän haavoittuva ja silti niin peloton, rauhallinen kuin sarvikuono, koskematon, täydellinen, kuolemaa halveksuva. Minulla ei ole riitaa veden väen kanssa.

Elämä kulutti mummon loppuun. Hän oli äärettömän hyödyllinen ihminen. Hänen miehensä kuoli pian sodan jälkeen. Sota oli mummon miehelle raskas. Häntä en ole nähnyt muualla kuin kuvassa mummon sängyn yläpuolella. Mummon mies sortui sairauteen ja alkoholiin sodan jälkeen. Mummo kasvatti sen jälkeen yksin 10 lasta ja monia lapsenlapsiakin, kuten minua. Äitini oli lapsista vanhimpia ja auttoi kavattamaan nuorempia lapsia. Naiset ovat pitäneet suvun koossa. Kiitos heille siitä.

Palvon sitä paikkaa jossa isäni eli. Nyt se on minun oma vaikka en koskaan olisi uskonut näin onnellisesti käyvän. Eihän se muille ihmisille merkitse paljon mitään. Vanha pieni maatila joen rannalla, useimmat rakennukset romahtamaisillaan. Minulle se merkitsee.

Isän elämä oli lähes pelkkää ruumiillista työtä. Isäni sellaisena kuin hänet opin tuntemaan. Tosin isä oli jo melko iäkäs kun minulla on hänestä ensimmäiset muistikuvat. Ollessani kymmenvuotias oli isä jo melkein viisikymmentä. Näinpä kuitenkin joskus aurinkoisena kesäisenä päivänä isäni vaivihkaa hiippailevan pensaikon taakse joenrannan kalliolle ottamaan aurinkoa pyyhkeen päällä "uimahousuissa" (vai olivatko shortsit) makaillen kuin paraskin playboy.

Kyllä isä osasi nauttiakin elämästä. Hänellä oli unelmiakin. Noin 1970 hän hankki mekaanisen rannekellon joka veti itsensä itsekseen kuin huomaamatta käden liikkeen avulla. Se oli silloin aika moderni värkki siinä maalaisympäristössä jossa hevonen ei vielä ollut tullut korvatuksi traktorilla. Isän kello on tallella kuten on myös paapan, siis isän isän, messinkinen amerikankello, amerikkalainen taskunauris jossa on saksalaiset "perät". Kaksi jo melkein unohtunutta keisaria on kuvattu niiden perien mitaleissa. Paappa lie tuonut kellon mukanaan palatessaan "amerkikasta" noin 1910. Siitä tulee nyt sata vuotta.

Isä syntyi siellä joen rannassa ja eli siellä lähes koko elämänsä. Se on minusta ihmeellinen asia. Sen täytyy merkitä jotakin. En koskaan lakkaa sitä ihmettelemästä. Tuo paikka on minulle pyhä pelkästään senkin vuoksi. Ahdas paikkahan se oli elää kun elanto täytyi tulla karjasta, maanviljelyksestä ja metsästä. Minulle se kyllä on riittävän tilava koska en yritä kiskoa elantoa pyhätöstäni. Minulla ei ole lehmiä eikä tarvetta tunkiolle, oljille ja heinille.

Sitä nimitettiin aina isänkodoksi, me lapset nimitimme. Ja äitikin meidän kanssamme ollessaan. Äiti ja me lapset asuimme siellä lähinnä vain kesällä, heinäntekoaikaan. Kaikkien yhteiskunnan rakennemuutosten ja pohjoismaisen lintukodon remonttien jälkeen isänkoto on nyt minulle ainoa todellinen koto. Kaikki muu on korviketta. Isä halusi elää siellä loppuun asti ja niin haluan minäkin. Kunnan pampuille se varmaan on kauhistus, mutta olkoon vaan. Kunnan pamput eivät ole pyhiä, isänkoto on.

Paapallekin isänkoto oli tärkeä. Muistan että paappa karkasi sairaalasta lähes 90-vuotiaana ja palasi kotiinsa. Huononahan hän jos tuossa iässä oli ja kuoli muutaman vuoden sisällä. Mutta ei paappa aina ole heikko ja huono ollut. Muistan miten ihaillen katselin miten paappa 86-vuotiaana löi heinäseipään väkevästi maahan heinäpellolla. Minun on täytynyt olla noin kymmenvuotias. En olisi minä silloin pystynyt.

Joskus sen ikäisenä kerroin tauolla heinäpelon laidalla istuskellen paapalle tarinoita eläinkirjasta jota olin lukenut. Kafferipuhveleista ja tiikereistä, vaarallisista eläimistä. Pidin itseäni suurena tietomiehenä. Paappa kuunteli nöyrästi. Naureskeli. Hyväksyi minut kuitenkin.

Enimmäkseen muistan paapan vanhana miehenä joka istuskeli sängyn reunalla siellä isänkotona puinen kärpäslätkä kädessään ja mietiskeli jotakin. Mitä lie muistellut ja mietiskellyt. Hän ei paljon minulle asioista puhunut. Olin tietysti silloin kovin nuori enkä osannut kyselläkään, en uskaltanutkaan. Paappa oli perheen elävä ikoni, amerikankäynyt mies. Siitä reissustahan oli kuitenkin jo aikaa kulunut liki 60 vuotta 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa josta minulla hänestä parhaat muistikuvat on. Ehkä hän ei enää kovin paljon muistanutkaan. Eikä kaikkia asioita niin mielellään muistelekaan. Tärkeintä elämässä on selviytyä. Ja sitten kun ei enää selviydy niin ... sitten ei.

Toivottavasti valkoapilat menestyvät pihassa hvyin tänä kesänä. Viime kesänä niitä ei muistaakseni ollut kovin paljon. Hyvä on perhosen liihottaa yli tuoksuvan pihan joka kukkii valkoisenaan valkoapilaa. Keltaiset kurjenmiekat toivottavasti myös kukoistavat joen rannassa. Veli ei tuntenut kurjenmiekkaa vaikka hän on entinen partiolainen. Täytyy musitaa häntä siitä moittia.