Kirjoitin kuusi vuotta sitten tänne. Nyt on kulunut aikaa ja monenlaisia vaiheita, olen käynyt suunnilleen vuoden 2008 kesästä asti mielenterveys puolella ja sairaalassakin todella monta kertaa. Eri vaiheiden jälkeen olen tällä hetkellä työkyvyttömyys eläkkeellä todetun kroonisen skitsofrenian takia. Tietysti muitakin ongelmia on. Lääkkeitäkin olen käyttänyt, mutta viimeisistä jotka tehosivat niin ne tekivät niin poissaolevaksi ja kaverit sanoivat että kun vastaan niin siinä kestää monia sekunteja, eli puhe laahasi rajusti perässä. Nyttemmin olen lopettanut niiden käytön ja pärjään kohtuullisesti, mutta aina välillä on suoraan sanottuna helvetin vaikeaa ja esim. kauppaan meno on mahdotonta, tulee täysi paniikki päälle ja maha menee sekaisin moneksi tunniksi. Enkä pysty menemään juuri minnekään noiden ongelmien takia. Aina silloin tällöin tulee edelleenkin mieleen että haluaa päättää päivänsä, mutta menee kuitenkin jonkin verran paremmin kuin silloin aikaisemmin.
En tiedä mikä suuntani elämälle loppujen lopuksi on ja paranenko tästä tilastani vai paheneeko tämä vielä, periaatteessa asiani pitäisivät olla ihan hyvin. Olen ostamassa omaa asuntoa kunhan vain löydän sopivan. Jotenkin olen kestänyt nämä vuodet hengissä ihme kyllä vaikka se kummastuttaa useasti itseänikin. Kirjoitan tämän sen takia, että jos joku sattuu lukemaan tätä ja on samassa tilanteessa kuin minä silloin vuosia sitten, niin menkää ihmeessä mielenterveys hoitoon. Se voi tuntua alkuun ettei siitä ole apua, mutta kunhan siellä jaksaa käydä pitempään niin niiden asioiden puhuminen auttaa aika paljon tai ainakin minua on auttanut. Minä kun olin jo täysin varma että ajan rekkaa päin ja kuolen sitä kautta. Lisäksi edelleenkin olen yksin, eli minulla ei ole naisystävää, eikä ole koskaan ollutkaan ja silti olen kohta 33 vuotias. Tosin en minä kyllä enää etsikään ketään vaan olen hyväksynyt sen ajatuksen että elän lopun elämäni yksin. Kyllähän minulla tietysti "tolppailmoitus" täällä suomi24:sen treffeissä on, mutta haen lähinnä juttuseuraa, mutta ei sitäkään juuri ole tullut.
Minulla on myös sellainen pieni vaara että voisin sokeutua kokonaan tai ainakin hyvin lähelle, mutta jos niin alkaa tapahtua ja pystyn reagoimaan siihen ajoissa niin olen päättänyt että sitten teen päätöksen oman käden kautta, siihen asti olen meinannut elää sellaista elämää joka näillä puitteilla on mahdollista vaikka se onkin ajoittain erittäin vaikeaa.
Laitan tähän sen entisen keskustelun linkin jos joku haluaa lukea mitä silloin on kirjoitettu ja valaiseehan se ehkä jotenkin menneisyyttäni. http://keskustelu.suomi24.fi/node/899291
En tiedä mikä suuntani elämälle loppujen lopuksi on ja paranenko tästä tilastani vai paheneeko tämä vielä, periaatteessa asiani pitäisivät olla ihan hyvin. Olen ostamassa omaa asuntoa kunhan vain löydän sopivan. Jotenkin olen kestänyt nämä vuodet hengissä ihme kyllä vaikka se kummastuttaa useasti itseänikin. Kirjoitan tämän sen takia, että jos joku sattuu lukemaan tätä ja on samassa tilanteessa kuin minä silloin vuosia sitten, niin menkää ihmeessä mielenterveys hoitoon. Se voi tuntua alkuun ettei siitä ole apua, mutta kunhan siellä jaksaa käydä pitempään niin niiden asioiden puhuminen auttaa aika paljon tai ainakin minua on auttanut. Minä kun olin jo täysin varma että ajan rekkaa päin ja kuolen sitä kautta. Lisäksi edelleenkin olen yksin, eli minulla ei ole naisystävää, eikä ole koskaan ollutkaan ja silti olen kohta 33 vuotias. Tosin en minä kyllä enää etsikään ketään vaan olen hyväksynyt sen ajatuksen että elän lopun elämäni yksin. Kyllähän minulla tietysti "tolppailmoitus" täällä suomi24:sen treffeissä on, mutta haen lähinnä juttuseuraa, mutta ei sitäkään juuri ole tullut.
Minulla on myös sellainen pieni vaara että voisin sokeutua kokonaan tai ainakin hyvin lähelle, mutta jos niin alkaa tapahtua ja pystyn reagoimaan siihen ajoissa niin olen päättänyt että sitten teen päätöksen oman käden kautta, siihen asti olen meinannut elää sellaista elämää joka näillä puitteilla on mahdollista vaikka se onkin ajoittain erittäin vaikeaa.
Laitan tähän sen entisen keskustelun linkin jos joku haluaa lukea mitä silloin on kirjoitettu ja valaiseehan se ehkä jotenkin menneisyyttäni. http://keskustelu.suomi24.fi/node/899291
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oli kiva lukea myönteinen kertomuksesi kokemuksistasi ja elämästäsi nyt. Tästä voi oppia, että vaikeistakin asioista ja ajoista voi selvitä. Tsemppiä sinulle ja aurinkoista kevättä.
Joo, elämä voittaa ihan aina, vaikka olisikin vaikeaa. Aina niistä pääsee yli mikäli ei ole tehnyt mitään niin peruuttamatonta että pitäisi tuntea vastustamatonta halua päästä pois tästä maailmasta, esim. tappanut jonkun tai muuta oikeasti täysin hyväksymätöntä. Tietysti ongelmia itselläni on nyt ja tulee aina olemaan, koskaan en niistä parane ja osa niistäkin pahenee vielä vanhempana. Mutta se on sitten sen ajan asia, turha miettiä niitä nyt.
Kyllähän minulla olisi täysi oikeutus päättää päiväni näilläkin asioilla, mutta olen ajatellut sen niin että elämä on elettäväksi ja musiikki pitää pinnalla sekä varsinkin erittäin hyvät kaverit joista voi sanoa että he ovat kultaakin kalliimpia. En vaihtaisi heitä koskaan mihinkään muuhun. Eli jokaisella on ihan varmasti asioita jotka pitävät tässä elämässä ja pollan kasassa, ne pitää vaan ajan kanssa etsiä ja tukeutua sitten niihin. Ne voivat olla vaikka kuinka pieniltä tuntuvia ja mitättömän oloisia, mutta itselle niin tärkeitä. Itse olen tehnyt vuosia kestävän "matkan" löytäessäni asiat jotka pitävät pinnalla, vaikka se onkin vaikeaa niin kuin tuohon skitsofreniaan kuuluu myös se asia etten pysty tuntemaan mielihyvää mistään, enkä solmimaan sosiaalisia suhteita juuri ollenkaan. Voisi sanoa että on kuin jäätynyt sydän, ei tunne mitään, ei reagoi mihinkään. Mutta minä olen minä ja kaverini hyväksyvät minut. Elikkä jos tätä nyt tosiaan lukisi joku joka miettii syntyjä syviä, niin älkää nyt hitossa luovuttako, olen itse kokenut täyden pohjan ja silloin kun vielä pystyin tuntemaan, niin erittäin pahan menetetyn rakkauden. Rakastin sitä tyttöä/naista erittäin paljon (melkein liikaakin, olihan se vähällä lopettaa nuoren elämäni siihen paikkaan), mutta hänellä on toinen, toivon silti hänelle kaikkea hyvää elämään vaikken häntä saanutkaan. Voi hyvin Noora, rakastin sinua silloin ihan oikeasti vaikka kohtuu nuoria olimmekin.
Mutta silleen, kiitos toivotuksista ja hyvää itsellesikin. Minulle vaan tuo aurinkoinen kevät tarkoittaa lähinnä polttavaa kipua silmissä. Minulle olisi paras pilvinen ilma, silloin silmäni toimivat parhaiten mitä ne nyt ikinä voivat toimia. En esimerkiksi kestä kirkkaita lamppuja, vaan elän himmenetyin valoin ja oikeastaan parhaat hetkeni ovat yöllä, silloin minun on kaikista paras. Aika hyvän kuvan saa siitä että aurinkoisella kelillä minun täytyy pitää asunnossa rullaverhot alhaalla ja siltikin joskus täytyisi käyttää aurinkolaseja, jokainen voi päätellä siitä valonarkuuden.
Tosi mukava lukea että olet selvinnyt itsemurha-ajatuksista. Itselläni oli samankaltaisia ajatuksia vielä viime vuonna, mutta onneksi olen nyt päässyt niistä jo kokonaan. Tsemppiä jatkoon, vaikutat mukavalta ihmiseltä. :)
Minustakin mukava lukea, että elämäsi on järjestynyt ja olet hyväksynyt, että sinä kuljet taivaltasi omalla tavallasi, kaikki me omalla tavallamme. Tunnut kaikesta kokemastasi huolimatta, tai varmasti juuri siitä syystä olevan perusvahva ja sympaattinen ihminen. Jaksat vielä antaa kokemuksistasi toivoa toisille. Kovasti siunausta elämääsi.
Juu, kyllähän tämä alkaa pikkuhiljaa sujumaan, ei siinä mitään. Ainahan jokaisella on vaikeita hetkiä elämässä, se on selvä, mutta vaikeuksien kautta voittoon ja kun on vaikeaa niin ainakin sitä tuntee elävänsä. Ei elämän tarvitsekaan olla liian helppoa, ei siinä oppisi mitään eikä arvostamaan sitten niitä hyviä asioita ja toisia ihmisiä.
Tuli tässä mieleeni edesmennyt isoisäni joka kuoli noin kaksi vuotta sitten. Heneltä murtui lonkka monta kertaa ja viimeisellä kerralla hän joutui odottamaan kolme viikkoa leikkaukseen. Kävin joka päivä katsomassa häntä terveyskeskuksen vuodeosastolla. Muut perheenjäsenet olivat sitä mieltä ettei hän tule enää kotiin, mutta sanoin että kyllä tulee, minä pidän siitä huolen ja niin hän tuli vielä. Sitten kun se viimeinen vaihe tuli eteen ja hänellä ei enää jalat kantaneet, niin hän joutui uudestaan samaan paikkaan. Taas kävin jokapäivä katsomassa ja kun vointi huononi aina enemmän niin hänelle ei enää maistunut ruoka eikä olisi halunnut syödä. Minä maanittelin syömään kaikki ja viimeiseltä syötin kuin pientä lasta. Järki hänellä toimi loppuun asti ja muisti pelasi, mutta muu ei enää toiminut. Sitten viimeiseltä tuli keuhkokuume ja koko keho romahti täydellisesti. Viimeisen kerran kun kävin häntä katsomassa, niin hän sanoi että hän pääsee kotiin kohta. Tiesin mitä se koti tarkoitti, hän sanoi sen vain niin vaikka tarkoitti että hän kuolee kohta, hän tiesi sen itse. Minun oli erittäin vaikea olla siinä vieressä enkä osannut sanoa yhtään mitään, istuin vain ja katsoin häntä hievahtamatta, vaikka mieleni kiersi vuoristorataa sillä hetkellä.
Äitini soitti vuodeosaston toimistoon eräs ilta ja kysyi vointia, jolloin hänelle kerrottiin viimeisten hetkien olevan käsillä. Sen jälkeen äiti soitti minulle ja sanoi että seuraavana päivänä isoisäni on tuskin elossa. Olin sitten hereillä seuraavan vuorokauden puolelle ja aika tarkkaan yhden aikaan yöllä tuli sellainen tunne että nyt isoisäni kuoli. Seuraavana aamupäivänä äitini soitti ja kertoi että isoisä on kuollut. Kysyin että mihin aikaan ja kello oli ollut noin yksi yöllä. Hän oli kuollessaan lähes 94 vuotias, ainoastaan noin kuukauden vaille. Minä en pysty tähänkään päivään mennessä selittämään sitä että mistä ihmeestä tiesin lähes sekunnilleen kuolinajan.
Sitten oli vuorossa hautajaiset ja kun olin siinä etupenkissä jossa lähimmät omaiset ovat, niin silloin itkin. Vaikka minä en periaatteessa pysty käsittelemään enää tunteita ja tuntemaan yleensäkään, niin silloin kaikki tuli pintaan ja oli pakko itkeä. Ihan kuin kaikki olisi tullut häiväksyhtenä jostakin erittäin syvältä menneestä elämästä, kauempaa sekä myös niistä viimeisistä koetuista hetkistä. Eihän hän enää nuori poika ollut, sen takia ei tarvitsisi surra, mutta hän oli niitä erittäin sitkeitä jotka olivat kokeneet sodan rintamalla. Arvostin ja arvostan edelleenkin häntä vaikka hän on jo pois mennyt. Hän ymmärsi aina ja auttoi sen minkä pystyi, joten minulla on aivan erityinen paikka sydämessäni hänelle. Oikeastaan ainoa asia joka saa minut enää tuntemaan ja itkemään edelleenkin, helppoa ei ole nytkään kun tätä kirjoitan.