..kuoleman edessä, vaikka kärsii, eikä menettäisi mitään? Tyhmyyttä kai..vai mitä?
Ja miksi täällä hyväksytään vain yhdenlainen ajatusmaailma ja filosofia, että Elämä on tai pitäisi olla elämisen arvoista, eikä toisinajattelijoita ymmärretä?
En ole suunnittelemassa kuolemaa erityisesti minkään pitkään jatkuneen masennustilan vuoksi.
Kaikkia ihmisiähän ei kiinnosta kaikki asiat ja minua ei satu vaan kiinnostamaan oikein mikään, koskaan. Tämä on pelkkää suorittamista. Maailma ei ole mielestäni niin hieno paikka kuin muista ihmisistä. En välitä pinnallisuuksista, rahasta.. En olisi onnellinen miljonäärinä, en myöskään köyhänä. Mitä tahansa elämäntapaa ajattelen, ei kiinnosta. Haaveita ei ole. Minkään toteutuminen ei tee onnelliseksi. Kaikki on vaan pelkkää pakollista suorittamista.
Maailma on niin itsekäs paikka, siitä ei pääse mihinkään. Jos jossain menee paremmin, onko oikein olla siitä onnellinen ja unohtaa itsekkäästi kaikki kärsimys sen ulkopuolella.. onko oikein hymyillä vaan, olla tyhmä ja itsekäs? Haluaisinko elää auttavana lähimmäisenä kärsimyksenkään keskellä..surisin vain kokoajan muiden huono-osaisuutta, jolle ei tule loppua, toisaalla toisten juhliessa. En pääse niitä itsekkäitä hymyjä karkuun, ne seuraa ajatuksissa kaikkialle.
Itsemurha olisi tapauksessani ihan oikea ratkaisu. Ihmettelin jo pikkulapsena ensimmäisen kerran äidilleni "mitä järkeä täällä on olla". Kärsisinkö äidin kuolemaan saakka hänen takiaan? Olenko vastuussa sille, joka on "syyllinen" olemassaolooni? Minähän se uhri olen, joka päivä.
Mitä vielä oikein odotan.. Siinä se "ikuinen" tyhmyys ja ongelma.
Mitä todennäköisemmin elän vielä ensi vuonna..miksi ihmeessä?
Kuolemaan johtava onnettomuus ratkaisisi kaiken. Toivokaa minulle sitä!!
Toivokaa, että kuolen jonkun sellaisen sijasta, joka haluaa elää.
Ja miksi täällä hyväksytään vain yhdenlainen ajatusmaailma ja filosofia, että Elämä on tai pitäisi olla elämisen arvoista, eikä toisinajattelijoita ymmärretä?
En ole suunnittelemassa kuolemaa erityisesti minkään pitkään jatkuneen masennustilan vuoksi.
Kaikkia ihmisiähän ei kiinnosta kaikki asiat ja minua ei satu vaan kiinnostamaan oikein mikään, koskaan. Tämä on pelkkää suorittamista. Maailma ei ole mielestäni niin hieno paikka kuin muista ihmisistä. En välitä pinnallisuuksista, rahasta.. En olisi onnellinen miljonäärinä, en myöskään köyhänä. Mitä tahansa elämäntapaa ajattelen, ei kiinnosta. Haaveita ei ole. Minkään toteutuminen ei tee onnelliseksi. Kaikki on vaan pelkkää pakollista suorittamista.
Maailma on niin itsekäs paikka, siitä ei pääse mihinkään. Jos jossain menee paremmin, onko oikein olla siitä onnellinen ja unohtaa itsekkäästi kaikki kärsimys sen ulkopuolella.. onko oikein hymyillä vaan, olla tyhmä ja itsekäs? Haluaisinko elää auttavana lähimmäisenä kärsimyksenkään keskellä..surisin vain kokoajan muiden huono-osaisuutta, jolle ei tule loppua, toisaalla toisten juhliessa. En pääse niitä itsekkäitä hymyjä karkuun, ne seuraa ajatuksissa kaikkialle.
Itsemurha olisi tapauksessani ihan oikea ratkaisu. Ihmettelin jo pikkulapsena ensimmäisen kerran äidilleni "mitä järkeä täällä on olla". Kärsisinkö äidin kuolemaan saakka hänen takiaan? Olenko vastuussa sille, joka on "syyllinen" olemassaolooni? Minähän se uhri olen, joka päivä.
Mitä vielä oikein odotan.. Siinä se "ikuinen" tyhmyys ja ongelma.
Mitä todennäköisemmin elän vielä ensi vuonna..miksi ihmeessä?
Kuolemaan johtava onnettomuus ratkaisisi kaiken. Toivokaa minulle sitä!!
Toivokaa, että kuolen jonkun sellaisen sijasta, joka haluaa elää.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jep. Onnettomuus olisi paras tapa lähteä, mutta jostain syystä ne tosiaan sattuvat aina niille joilla olisi elämä edessä. Sitä voi joutua odottamaan kymmeniä vuosia.
Olen miettinyt niin samankaltaisia asioita kuin sinäkin... Elämä on tuntunut minusta samalla tavoin turhalta ja pinnalliselta, sellaiselta, josta toiset voivat nauttia mutta itse en. Ja olen miettinyt, että ehkä niissä, jotka voivat nauttia tällaisessa maailmassa, on jotain vikaa. Vaihtoehtoisesti olen miettinyt, että ehkä itsessäni on jotain vikaa, koska en ole samanlainen kuin muut. Olen kaivannut kuolemaa. Harkinnut ja yrittänytkin itsemurhaa. Toivonut onnettomuutta. Ja lopulta olen päässyt kuolemanajatuksista yli. Kirjoitan sinulle nyt siksi, että toivon sinunkin pääsevän takaisin kiinni elämään.
Olen huomannut, että maailma koostuu ikäänkuin erilaisista alueista. On yhteiskunta, jonka ihmiset muodostavat, ja jossa on valtavasti epäkohtia, sellaisia, jotka aiheuttavat pahaa oloa todella monille, tunnustivat he sitä tai eivät. Maailmassa on myös osa, jota ihmiset eivät ole päässeet sotkemaan. Siihen osaan voi tutustua silloin, kun pääsee mahdollisimman kauas yhteiskunnasta, vaikkapa kaukaiseen korpeen, jossa voi tutustua omaan sisimpäänsä, omiin ajatuksiinsa ja lopulta oikeaan todellisuuteen (yhteiskunta on mielestäni valheellinen, sotkettu todellisuus). Olen miettinyt, että maailman osa nimeltä yhteiskunta saattaisi muuttua hyvinkin erilaiseksi, jos yhteiskunnan rakenteista ja toiminnasta päättävät henkilöt vetäytyisivät joksikin aikaa syrjään, omaan yksinäisyyteensä, ja todella miettisivät asioita perusteellisesti. Ehkä ihmisistä tulisi silloin vähemmän itsekkäitä ja asioita alettaisiin hoitaa aivan uudella tavalla. Sellaisella tavalla, että yhteiskunnassakin ihmisillä voisi olla hyvä olo.
Sinä olet todella ajatellut asioita. Minusta tuntuu, että olet hyvin herkkä, ja sinulla olisi mahdollisuus auttaa toisia, tuntea myötätuntoa jopa niin paljon, että alkaisit lopulta murehtia aivan liiaksi, niinkuin itsekin mietit. Olet huomannut sen, kuinka ihmisten loputon itsekkyys aiheuttaa pahaa oloa kaikille, joita he kohtaavat. Sinun kaltaisiasi ihmisiä tarvittaisiin enemmän. Sellaisia, jotka voivat päästä tuon itsekkyyden yläpuolelle. On vain niin murheellista, että juuri silloin, kun ihmisellä olisi kyky voittaa lähestulkoon kaikkialla vallitseva itsekkyys, hän alkaa voida aivan liian huonosti, koska toisten itsekkyys ikäänkuin vyöryy hänen ylitseen ja alkaa tukahduttaa häntä.
Toivon, että sinä elät vielä ensi vuonna, ja että olet löytänyt ensi vuoteen mennessä paremman olon. Ehkä sinun olisi mahdollista irrottautua ainakin joistakin rutiineista, jotka tuntuvat sinusta turhilta ja tukahduttavat sinua, ja vaikkapa vetäytyä hieman kauemmas itsekkäitten ihmisten seurasta, ennen kuin heidän läsnäolonsa saa sinut voimaan vielä huonommin. Ja ehkä jossain vaiheessa, jollain tavalla, voisit sitten myös auttaa muita ihmisiä. Vaikka vain varovasti, sen verran, ettet itse alkaisi voida liian huonosti. Jotenkin minusta tuntuu, että juuri sinulla voisi olla todella paljon annettavaa tässä maailmassa.
Ei ihmistä voi sanoa pelkuriksi vain sen takia, ettei se uskalla lähteä. Se tapahtuu vasta sitten, kun vitutus ylittää itsesuojeluvaiston.
Vaikka se lähteminen poistais kaiken pahan olon, niin itsesuojeluvaisto on niin vahva, että aina se pukkaa päälle, vaikka olis ns. varma keino lähteä. Itsesuojeluvaistoa voi yrittää päihteillä vaimentaa, mutta siellä se kuitenkin aina väijyy.
Ja ehkä ihmiset on pelureita myös. Siis sillä tavalla, että vaikka sisällään tietää, ettei tämä tästä mihinkään enää muutu, niin jäädään vaikka vain passiivisena odottelemaan, että jos kuitenkin. Vähän niin kuin lottoais. Todennäköisyydetkin samaa luokkaa.