Iltapäivää. Olen pähkäillyt noita jehovantodistajien puheita, ettei eronnutta/erotettua hyljätä.
Oma tapaukseni on seuraavanlainen.
Olin muka jehovantodistajissa noin neljä vuotiaasta 19 vuotiaaseen saakka. Kävin kasteellakin tietämättä mitä se oikeastaan tarkoitti. 18 vuotiaana alin tykätä yhdestä tytöstä liikaa, joka oli vielä niinsanotusti maailmallinen tyttö.
Minut erotettiin koska veljeni 'käräytti' minut. Vuosi oli 1974. Vanhempani eivät kuitenkaan silloin hyljänneet minua, kuten ei veljenikään.
Menin naimisiin aivan toisen tytön kanssa, 'maailmallinen' hänkin. Saimme pojan vuonna -76 ja toisenkin pojan vuonna -81.
Vietimme perheeni kanssa yhteisiä viikonloppuja, me kävimme vanhempiemme luona ja he meillä, samoin kuin veljenikin. Kaikki sujui erottamisestani huolimatta hyvin, ei ollu mitäänn riitoja, edes uskonnosta, vaikken enää palannutkaan jehovantodistajien pariin.
Kunnes äkkiarvaamatta veljeni ilmoitti, ettei voi enää pitää minuun yhteyttä. Vähän myöhemmin isäni lähetti kirjeen jossa hän kertoi äidin kanssa harkinneensa, että he tekevät väärin, koska pitävät minuun yhteyttä, vaikka olen e r o t e t t u. (erotttamisestani oli siis kulunut seitsemisen vuotta)
Vanhempieni kanta pysyi heidän kuolemaansa saakka. Yritin hyvällä ja pahalla -'puhua, joskus huutakin'- järkeä, mutta kanta pysyi.
Olikohan jehovantodistajilla eronneisiin/erotettuihin erilaista valoa eri vuosijaksoina. Koska sain olla erotettuna vanhempieni kanssa ennen vuotta -81. Kielto seurustelusta kohdistui ainakin minuun vuonna -81. Nykyinen 'valo' saattanee olla vapaamielisempi, eräiden kirjoitusten perusteella asiaa tuumailtuani.
Yksi seikka minua on pitkään hämmentänyt. Eli
miksi jehovantodistajat nyt kirkkain silmin sanovat, etteivät he hylkää erotettuja omaisiaan, vaikka näin todistettavasti on käynyt. Eivätkö he tiedä lähihistoriansa tapoja toimia. Vai onko 'uusi valo' aina niin sokeerava, että muistot pyyhkäistään maton alle?
Joskus tuntuu, että aivan kuin hypnoosi olisi tehnyt tehtävänsä vartiotornin välityksellä.
Kaiken kruunuksi sain vielä veljeltäni kirjeen, jossa hän sanoi minun hyljänneen hänet ja vanhempani (?). Veljeni on siis edelleen jehovantodista ja alkoholisti, joten tämä jälkimmäinen seikka mielestäni on keventävä asia.
Äitini kuoli ensin Kävin hänen kuolinvuoteellaan ja hän sanoi: "miksi lakkasit käymästä". Siinä vaiheessa - täytyy tunnustaa - tuli tippa linsiin.
Isäni kuoli viime vuonna, kävin hänen luonaan sairaalassa muutamia kertoja, kuten kumpaisenkin hautajaisissakin. Ehdotin isälle kun hän oli jo vakavasti sairas, että tulisin hänen luokseen kotiinsa viikonlopuksi. Isä kertoi kysyvänsä mikä one seurakunnan mielipide, jos sinne menen. En tiedä kysyikö hän lupaa, mutta olin isäni luona viikonlopun ja sanoin antavani osaltani hänelle anteeksi. Jotenkin näin hänen silmistään, että hän, viisivuotta sodassa olleena ja siellä muutaman kerran haavoittuneenakin tajusi, miten monta vuotta meiltä meni hukkaan elämästämme. Minulla vanhemmistani ja lapsiltani isovanhemmista. Isältäni ja äiditäni meni hukkaan monta vuotta ilman lapsenlapsiaan. Jotekin tajusin, että hän ymmärsi kuinka väärässä jokin uskonlahko voi olla.
Oma tapaukseni on seuraavanlainen.
Olin muka jehovantodistajissa noin neljä vuotiaasta 19 vuotiaaseen saakka. Kävin kasteellakin tietämättä mitä se oikeastaan tarkoitti. 18 vuotiaana alin tykätä yhdestä tytöstä liikaa, joka oli vielä niinsanotusti maailmallinen tyttö.
Minut erotettiin koska veljeni 'käräytti' minut. Vuosi oli 1974. Vanhempani eivät kuitenkaan silloin hyljänneet minua, kuten ei veljenikään.
Menin naimisiin aivan toisen tytön kanssa, 'maailmallinen' hänkin. Saimme pojan vuonna -76 ja toisenkin pojan vuonna -81.
Vietimme perheeni kanssa yhteisiä viikonloppuja, me kävimme vanhempiemme luona ja he meillä, samoin kuin veljenikin. Kaikki sujui erottamisestani huolimatta hyvin, ei ollu mitäänn riitoja, edes uskonnosta, vaikken enää palannutkaan jehovantodistajien pariin.
Kunnes äkkiarvaamatta veljeni ilmoitti, ettei voi enää pitää minuun yhteyttä. Vähän myöhemmin isäni lähetti kirjeen jossa hän kertoi äidin kanssa harkinneensa, että he tekevät väärin, koska pitävät minuun yhteyttä, vaikka olen e r o t e t t u. (erotttamisestani oli siis kulunut seitsemisen vuotta)
Vanhempieni kanta pysyi heidän kuolemaansa saakka. Yritin hyvällä ja pahalla -'puhua, joskus huutakin'- järkeä, mutta kanta pysyi.
Olikohan jehovantodistajilla eronneisiin/erotettuihin erilaista valoa eri vuosijaksoina. Koska sain olla erotettuna vanhempieni kanssa ennen vuotta -81. Kielto seurustelusta kohdistui ainakin minuun vuonna -81. Nykyinen 'valo' saattanee olla vapaamielisempi, eräiden kirjoitusten perusteella asiaa tuumailtuani.
Yksi seikka minua on pitkään hämmentänyt. Eli
miksi jehovantodistajat nyt kirkkain silmin sanovat, etteivät he hylkää erotettuja omaisiaan, vaikka näin todistettavasti on käynyt. Eivätkö he tiedä lähihistoriansa tapoja toimia. Vai onko 'uusi valo' aina niin sokeerava, että muistot pyyhkäistään maton alle?
Joskus tuntuu, että aivan kuin hypnoosi olisi tehnyt tehtävänsä vartiotornin välityksellä.
Kaiken kruunuksi sain vielä veljeltäni kirjeen, jossa hän sanoi minun hyljänneen hänet ja vanhempani (?). Veljeni on siis edelleen jehovantodista ja alkoholisti, joten tämä jälkimmäinen seikka mielestäni on keventävä asia.
Äitini kuoli ensin Kävin hänen kuolinvuoteellaan ja hän sanoi: "miksi lakkasit käymästä". Siinä vaiheessa - täytyy tunnustaa - tuli tippa linsiin.
Isäni kuoli viime vuonna, kävin hänen luonaan sairaalassa muutamia kertoja, kuten kumpaisenkin hautajaisissakin. Ehdotin isälle kun hän oli jo vakavasti sairas, että tulisin hänen luokseen kotiinsa viikonlopuksi. Isä kertoi kysyvänsä mikä one seurakunnan mielipide, jos sinne menen. En tiedä kysyikö hän lupaa, mutta olin isäni luona viikonlopun ja sanoin antavani osaltani hänelle anteeksi. Jotenkin näin hänen silmistään, että hän, viisivuotta sodassa olleena ja siellä muutaman kerran haavoittuneenakin tajusi, miten monta vuotta meiltä meni hukkaan elämästämme. Minulla vanhemmistani ja lapsiltani isovanhemmista. Isältäni ja äiditäni meni hukkaan monta vuotta ilman lapsenlapsiaan. Jotekin tajusin, että hän ymmärsi kuinka väärässä jokin uskonlahko voi olla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Surullinen kokemus, otan osaa. Olet varmaan
kärsinyt, kun olet tullut hyljätyksi. Onneksi
Jumala ei hylkää, hän vihaa hylkäämistä.
Haluan sanoa sinulle sen, että vaikka olet pettynyt ihmisiin, älä kuitenkaan pety Jumalaan.
Hän rakasti sinua niin paljon,että antoi ainokaisen Poikansa kuolla sinun edestäsi.
Jumalalla on sinulle vieläkin paljon annettavaa,
se on paljon enemmän kuin jokin oppi, jossa
on kaikenlaisia ihmiskäskyjä.Ei meidän uskomme
perusta ole vaikeasti kannettavat taakat, jota
niiden laatiat eivät edes itse pysty kantamaan,
niitähän kirjanoppineet ja fariseukset laittoivat
ihmisten päälle,vaan usko Jeesukseen Kristukseen.
Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut niin
myös sinun perhekuntasi.Ap.t.16:31
Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja Jumalan
runsasta siunausta!
On ikävää, että jt:läinen aivopesu toimii niin tehokkaasti, että se saa tapettua luonnollisen kiintymyksen, jopa vahvat perhesuhteet.
Minä jotenkin uskon, että tapaat vanhempasi tuonpuoleisessa ja silloin he ymmärtävät väärintekonsa.
Voisitteko te jeput mitenkään olla sen verran kaukonäköisiä, ettette enää antaisi Brooklynin vähämielisten järjestö-heppujen tuhota elämänne tärkeimpiä ihmissuhteita.
-Corrector-
tänäkin päivänä hylkäävät erotetun perheenjäsenen tai joku voi olla SALAA yhteydessä. Onhan se suuremmissa kaupungeissa mahdollista, mutta ei pienellä paikkakunnalla.