Passiivi-sanasta

Outoa, että epäilet toisen _kielitieteellistä_ tietämystä, kun oma suomen _kieltä_ koskevat tietosi ovat niin vajaat, ettet osaa merkitä lainausta lainaukseksi. Esitit omanasi kappaleen, joka oli suoraan kopioitu Isosta suomen kieliopista. Osoitteen kertominen _ei_ ole korrekti tapa osoittaa lainattua tekstiä lainaukseksi.

On myös harvinaisen tylsää sanoa ”se on määrittelykysymys”, etenkin kun et perustele väitettä mitenkään.

ISK:n selittely on ontuvaa ja kikkailevaa. Siinä mainitaan vaihtoehtoisiksi nimityksiksi sellaisia, joita todellakaan ei voi pitää hyvinä (tyypillinen huonon retoriikan keino), ja epäonnistunutta harhaanjohtavaa termiä kutsutaan ”fennistiseksi perinteeksi”, ikään kuin harhan pitkäikäisyys olisi peruste sen jatkamiselle. Kielentutkijat ovat joskus käsittämättömän vanhoillisia. Muita täysin epäonnistuneita, suorastaan harhaisia nimityksiä ovat ”imperfekti” (joka ei todellakaan vastaa sitä, mitä muiden kielten kuvailussa kutsutaan imperfektiksi) ja ”omistusliite” eli ”possessiivisuffiksi” (sillä valtaosa ”omistusliitteiden” käytöstä ilmaisee jotain aivan muuta kuin omistamista edes väljässä mielessä).

Suomen ”passiivi” ei ole epämääräinen persoonamuoto vaan usein hyvinkin määräinen. Sen olennainen ominaisuus on, että verbinmuoto ei ilmaise tekijää eikä edes tekijöiden lukua vaan vain ilmaisee tekijän persoonalliseksi. Lause- tai asiayhteys erittäin usein yksilöi tekijän. Luonteeltaan tämä muoto rinnastuu muihin persoonamuotoihin, vaikka se muodostetaankin eri tavalla (eri vartalostakin), joten sille sopii nimitykseksi ”4. persoona”.

Alkusyy on se, että suomen kieltä ruvettiin kuvailemaan latinan mallin mukaan, aluksi jopa niin, että monet suomen sijamuodot selitettiin ”ablatiivin” ilmentymiksi, joilla vain oli eri tilanteissa aivan erilaisia päätteitä. Vaikka monista epäonnistuneista latinan muottiin pakottamisista päästiin eroon, jäljelle jäi muun muassa ”passiivi”.

Taustalla on osittain se, että latinassa intransitiivisen verbin (eli verbin, joka ei voi saada objektia) passiivilla on myös samanlainen merkitys kuin suomen 4. persoonan muodoilla, esimerkiksi ”curretur” ’juostaan’.

Toinen osaselitys on se, että latinan (tai muiden kielten) passiivi _usein_ sopii suomentaa 4. persoonan muodolla – nimittäin silloin, kun seuraavat ehdot täyttyvät:
a) tekijä tiedetään persoonalliseksi
b) käännettävästä lauseesta puuttuu agentti
c) ei ole mitään erityistä estettä 4. persoonan käytölle.
Siten esimerkiksi audietur et altera pars = kuultakoon myös toista osapuolta, eli latinan passiivin konjunktiivi sopii tässä kääntää suomen imperatiivin 4. persoonalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että 4. persoona olisi passiivi, sen enempää kuin se tarkoittaa, että imperatiivi olisi konjunktiivi.