Suomen itsenäistymisen ja kansalaissodan jälkeen populaarimusiikin olot olivat sekavassa tilassa. Suomalaiset ravintola- ja elokuvasoittajat tuskailivat venäläisten emigranttien ja työttömien saksalaisten soittajien tulvaa, suojeluskuntalaiset olivat rikkoneet työväenyhdistysten soittokuntien torvet tai takavarikoineet ne lunastusta vastaan ja koko huvielämä oli rakennettava uudelleen. Ulkopoliittisen uusjaon vuoksi 1800-luvun vilkkaat Pietarin suhteet olivat poikki. Kun Pietari oli ollut tärkein portti länteen ja koko Eurooppaan, sodan jälkeen jouduttiin pitkäksi aikaa saksalaisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että uudet amerikkalaisperäiset vaikutteet tulivat Suomeen Saksan kautta saksalaisittain suodatettuna. Tuskin on sattumaa, että samoihin aikoihin, kun Suomeen puuhattiin saksalaista kuningasta, Suomessa oli uusinta huutoa berliiniläisperäinen King of Jazz-kabareemusiikki, ”melujazz”.
Silti uudistukset olivat tuloillaan. Niistä melkein kaikki tulivat Suomeen Helsingin kautta, ja levisivät sieltä eteenpäin. Populaarimusiikin perinteiset väylät, nuottikauppa ja muusikkoliikenne, oli jo 1910-luvulla saanut rinnalleen orastavan äänilevyteollisuuden. 1920-luvulla sen merkitys kasvoi pikkuhiljaa, ja vuosikymmenen lopulla puhuttiin jo ”gramofonikuumeesta”. Suomen Yleisradio aloitti toimintansa vuonna 1926. Suorat, päivittäiset musiikkilähetykset olivat sen ohjelmiston kivijalkaa. Myös ulkomaisia asemia kuunneltiin jo ennen Yleisradion lähetysten alkamista. Omatekoisin kidekonein oppivat monet nuoren polven jazzmuusikot musiikkiinsa oikeaa kansainvälistä väriä.
Joukkotiedotusvälineistä elokuva oli vakiinnuttanut asemansa jo ennen sotaa. Mykkä filmi salonkiyhtyeineen ja pianonsoittajineen säilytti asemansa koko vuosikymmenen kaikissa Suomen kaupungeissa.
Itse musiikissa 1920-luvun alussa vanhaa maailmaa edustivat hienostoravintoloiden, hotellien ja elokuvateattereiden salonkiorkesterit. Muusikkojen työllisyystilanne parani nopeasti sisällissodan jälkeeni, ja oli hyvä koko vuosikymmenen. Ravintolat ja elokuvateatterit kiinnittivät soittajistonsa talvi- ja kesäkaudeksi kerrallaan. Kesäisin saatiin lisäansioita kylpyläorkestereista esimerkiksi Heinolan, Hangon, Maarianhaminan ja Terijoen kasinoilta. Palkkatasoa pidettiin hyvänä. Ravintolamuusikko sai keskimäärin saman palkan kuin yläkoulun miesopettaja, elokuvasoittaja saman kuin alakoulun naisopettaja. Yleisten tanssien järjestämisestä vastasivat perinteiseen tapaan erilaiset kansalaisjärjestöt, etenkin urheiluseurat, jotka pitivät talouttaan kunnossa tanssibisneksen avulla.
Salonkiorkestereiden vakiintunut ohjelmisto oli ”konserttimusiikkia”, kuten silloin sanottiin: alkusoittoja, oopperafantasioita eli potpureja, tunnelmakappaleita, laulusovituksia, marsseja, valsseja, polkkia, sottiiseja, masurkkoja, sekä joitakin ragtimekappaleita, foxtroteja ja tangoja. ”Ajanvietemusiikkina” sitä soitettiin lounas- ja illallismusiikkina. Tanssimusiikkiin vaihdettiin loppuillasta. Samaa salonkirepertuaaria. soittivat kaikki muutkin. Se oli jo 1910-luvulla niin kotipianistien kuin lukuisten ammattilais- ja amatöörisoittokuntien perusohjelmistoa. Sitä sovelsivat parhaansa mukaa sekä estradeille nousseet kanteleensoittajat Achilles Ockenström ja Olli Suolahti että 3–5-rivisten haitarien soittajat. Viimemainituista monet olivat Pietarista tulleita italialaisia katusoittajia ja heidän jäljissään alkoi kasvaa myös yhä kukoistavampi kotimainen haitarinsoittajapolvi.
Ajan ravintolaviihteeseen kuului salonkimusiikin ohella myös erilaista näyttämötoimintaa, pääasiassa vaatimatonta varieteeta, jonka keskeisintä antia olivat kotimaisten kuplettilaulajien esitykset. Maaseudulla tärkeimmät tapahtumat olivat häät ja kansalaisjärjestöjen tanssit. Edellisissä soittivat pelimannit ja pelimanniyhtyeet, joiden mukana saattoi olla jopa kannel, Suomen kansallissoitin. Jälkimmäisissä torviseitsikot olivat vakiinnuttaneet valta-asemansa 1880-luvulla. Sitä asemaa uhkasivat korkeintaan haitarinsoittajat.
Silti uudistukset olivat tuloillaan. Niistä melkein kaikki tulivat Suomeen Helsingin kautta, ja levisivät sieltä eteenpäin. Populaarimusiikin perinteiset väylät, nuottikauppa ja muusikkoliikenne, oli jo 1910-luvulla saanut rinnalleen orastavan äänilevyteollisuuden. 1920-luvulla sen merkitys kasvoi pikkuhiljaa, ja vuosikymmenen lopulla puhuttiin jo ”gramofonikuumeesta”. Suomen Yleisradio aloitti toimintansa vuonna 1926. Suorat, päivittäiset musiikkilähetykset olivat sen ohjelmiston kivijalkaa. Myös ulkomaisia asemia kuunneltiin jo ennen Yleisradion lähetysten alkamista. Omatekoisin kidekonein oppivat monet nuoren polven jazzmuusikot musiikkiinsa oikeaa kansainvälistä väriä.
Joukkotiedotusvälineistä elokuva oli vakiinnuttanut asemansa jo ennen sotaa. Mykkä filmi salonkiyhtyeineen ja pianonsoittajineen säilytti asemansa koko vuosikymmenen kaikissa Suomen kaupungeissa.
Itse musiikissa 1920-luvun alussa vanhaa maailmaa edustivat hienostoravintoloiden, hotellien ja elokuvateattereiden salonkiorkesterit. Muusikkojen työllisyystilanne parani nopeasti sisällissodan jälkeeni, ja oli hyvä koko vuosikymmenen. Ravintolat ja elokuvateatterit kiinnittivät soittajistonsa talvi- ja kesäkaudeksi kerrallaan. Kesäisin saatiin lisäansioita kylpyläorkestereista esimerkiksi Heinolan, Hangon, Maarianhaminan ja Terijoen kasinoilta. Palkkatasoa pidettiin hyvänä. Ravintolamuusikko sai keskimäärin saman palkan kuin yläkoulun miesopettaja, elokuvasoittaja saman kuin alakoulun naisopettaja. Yleisten tanssien järjestämisestä vastasivat perinteiseen tapaan erilaiset kansalaisjärjestöt, etenkin urheiluseurat, jotka pitivät talouttaan kunnossa tanssibisneksen avulla.
Salonkiorkestereiden vakiintunut ohjelmisto oli ”konserttimusiikkia”, kuten silloin sanottiin: alkusoittoja, oopperafantasioita eli potpureja, tunnelmakappaleita, laulusovituksia, marsseja, valsseja, polkkia, sottiiseja, masurkkoja, sekä joitakin ragtimekappaleita, foxtroteja ja tangoja. ”Ajanvietemusiikkina” sitä soitettiin lounas- ja illallismusiikkina. Tanssimusiikkiin vaihdettiin loppuillasta. Samaa salonkirepertuaaria. soittivat kaikki muutkin. Se oli jo 1910-luvulla niin kotipianistien kuin lukuisten ammattilais- ja amatöörisoittokuntien perusohjelmistoa. Sitä sovelsivat parhaansa mukaa sekä estradeille nousseet kanteleensoittajat Achilles Ockenström ja Olli Suolahti että 3–5-rivisten haitarien soittajat. Viimemainituista monet olivat Pietarista tulleita italialaisia katusoittajia ja heidän jäljissään alkoi kasvaa myös yhä kukoistavampi kotimainen haitarinsoittajapolvi.
Ajan ravintolaviihteeseen kuului salonkimusiikin ohella myös erilaista näyttämötoimintaa, pääasiassa vaatimatonta varieteeta, jonka keskeisintä antia olivat kotimaisten kuplettilaulajien esitykset. Maaseudulla tärkeimmät tapahtumat olivat häät ja kansalaisjärjestöjen tanssit. Edellisissä soittivat pelimannit ja pelimanniyhtyeet, joiden mukana saattoi olla jopa kannel, Suomen kansallissoitin. Jälkimmäisissä torviseitsikot olivat vakiinnuttaneet valta-asemansa 1880-luvulla. Sitä asemaa uhkasivat korkeintaan haitarinsoittajat.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.