Pakkohoitoa suurempi virhe on jättää sairaudentunnoton hoitamatta
"Jos sairastun psyykkisesti, haluan hoitoa nopeasti ja tehokkaasti – siitä en ole varma, haluaako sairas minäni sitä."
HELSINGIN SANOMAT Tiistaina 18.5.2010 – Mielipide
Pakkohoidon puolesta
Jukka Kärkkäinen kritisoi (HS Sunnuntaidebatti 9. 5.) psykiatristen potilaiden pakkohoitoa ja sen liiallista käyttöä maassamme. Pakkohoidon tilalle hän tarjoaisi vapaaehtoista hoitoa sekä jonkinlaisia kriisihoitoryhmiä.
Kirjoituksessaan hän tarkasteli asiaa ihmisoikeuksien sekä yksilönvapauden näkökulmasta, minkä lähtökohta on luonnollisesti kaikenlaisen pakottamisen kyseenalaisuus.
Asiaa voidaan tarkastella ihmisoikeusnäkökulmasta myös toisellakin tapaa.
Onko potilaalla oikeus saada hoitoa silloinkin, kun hän ei sitä puuttuvan sairaudentuntonsa takia ymmärrä hakea?
Onko potilaalla oikeus ainakin asianmukaisen hoitoyrityksen avulla säilyttää perhe, työura, sosiaaliset suhteet sekä omanarvontunto?
Terveenä meistä useimmat haluaisivat näin tapahtuvan, varsinkin kun psykiatrinen avohoito on käytännössä rajoittunut pitkään jonotukseen vastaanotolle sekä reseptien uusintaan ja lääkkeiden noutoon.
Siskoni mies sairastui paranoidiseen skitsofreniaan parikymmentä vuotta sitten. Sitä ennen hänellä oli unelma-ammatti, vaimo sekä neljä lasta, joista nuorin oli juuri syntynyt. Täysin muuttunut ja sairautensa takia ajoittain uhkaavakin mies saatiin kerran lähetettyä pakkohoitoon, mutta tarkkailuun häntä ei koskaan asetettu, koska häntä ei katsottu itselleen tai muille vaaralliseksi.
Menemättä sen enempää ajoittain aika dramaattisiin yksityiskohtiin voin vain todeta, että ensin hän menetti työnsä, sitten perheensä ja myös koko sosiaalisen verkostonsa. Nyt hän on tämän parinkymmenen vuoden aikana saanut sairastaa täysin rauhassa ja taantua hoitamattomaksi kroonikoksi ilman, että työryhmät tai avohoito ovat hänen kohtaloonsa puuttuneet.
Vaikka Kärkkäinen kuittasi omaisten aseman pelkkänä lääkärin painostusryhmänä, niin juuri omaiset ovat potilaan lisäksi täysin heitteille jätetty ryhmä psykiatristen potilaiden hoidosta päätettäessä. Tai eivät ehkä täysin. Paljon mainostettu avohoito ja vapaaehtoinen hoito perustuvat valitettavan usein siihen, että sairaudentunnoton arkielämänsä hoitamisessa häiriintynyt potilas elää vaikka ylioppilaskirjoituksiin valmistuvan lapsensa kanssa tai elävöittää iäkkäiden vanhempiensa arkea paranoidisilla harhoillaan. Tämä on yleensä käytännön todellisuus, eivätkä asiantuntijoiden sanat sitä muuksi muuta.
Tietysti pakkohoitoon liittyy ylilyöntien mahdollisuus, kuten liittyy myös valvovien viranomaisten maailmanparannusintoonkin. Ylilyönnit eivät tarkoita kuitenkaan systeemin tarpeettomuutta tai haitallisuutta vaan valvonnan tarvetta. Inhimilliseen toimintaan liittyy aina virheiden vaara, mutta onko kokonaan hoidotta jääminen suurempi virhe kuin viikon tahdonvastainen hoito? Siskoni miehen kohdalla vastaus lienee itsestään selvä.
Jos sairastun syöpään, haluan hoitoa siihen, mutta oletan sen olevan tahtoni myös mahdollisen sairastumisen yhteydessä. Jos sairastun psyykkisesti, haluan siihenkin hoitoa mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti – siitä en olekaan varma, haluaako sairas minäni sitä.
Onko siis ainoa keino laatia hoitotestamentti, jossa vaatii saada hoitoa vaikka tahdon vastaisesti, jos ei psyykkisen sairautensa takia ymmärrä sitä itse hakea? Ilmeisesti omistaan ja kaikkien muidenkin oikeuksista huolehtivat lakipykäläviilaajat eivät sallisi tätäkään. Jonkun oikeuksiahan voidaan tälläkin loukata.
Julkaisemme kirjoituksen
poikkeuksellisesti nimimerkillä.
"Jos sairastun psyykkisesti, haluan hoitoa nopeasti ja tehokkaasti – siitä en ole varma, haluaako sairas minäni sitä."
HELSINGIN SANOMAT Tiistaina 18.5.2010 – Mielipide
Pakkohoidon puolesta
Jukka Kärkkäinen kritisoi (HS Sunnuntaidebatti 9. 5.) psykiatristen potilaiden pakkohoitoa ja sen liiallista käyttöä maassamme. Pakkohoidon tilalle hän tarjoaisi vapaaehtoista hoitoa sekä jonkinlaisia kriisihoitoryhmiä.
Kirjoituksessaan hän tarkasteli asiaa ihmisoikeuksien sekä yksilönvapauden näkökulmasta, minkä lähtökohta on luonnollisesti kaikenlaisen pakottamisen kyseenalaisuus.
Asiaa voidaan tarkastella ihmisoikeusnäkökulmasta myös toisellakin tapaa.
Onko potilaalla oikeus saada hoitoa silloinkin, kun hän ei sitä puuttuvan sairaudentuntonsa takia ymmärrä hakea?
Onko potilaalla oikeus ainakin asianmukaisen hoitoyrityksen avulla säilyttää perhe, työura, sosiaaliset suhteet sekä omanarvontunto?
Terveenä meistä useimmat haluaisivat näin tapahtuvan, varsinkin kun psykiatrinen avohoito on käytännössä rajoittunut pitkään jonotukseen vastaanotolle sekä reseptien uusintaan ja lääkkeiden noutoon.
Siskoni mies sairastui paranoidiseen skitsofreniaan parikymmentä vuotta sitten. Sitä ennen hänellä oli unelma-ammatti, vaimo sekä neljä lasta, joista nuorin oli juuri syntynyt. Täysin muuttunut ja sairautensa takia ajoittain uhkaavakin mies saatiin kerran lähetettyä pakkohoitoon, mutta tarkkailuun häntä ei koskaan asetettu, koska häntä ei katsottu itselleen tai muille vaaralliseksi.
Menemättä sen enempää ajoittain aika dramaattisiin yksityiskohtiin voin vain todeta, että ensin hän menetti työnsä, sitten perheensä ja myös koko sosiaalisen verkostonsa. Nyt hän on tämän parinkymmenen vuoden aikana saanut sairastaa täysin rauhassa ja taantua hoitamattomaksi kroonikoksi ilman, että työryhmät tai avohoito ovat hänen kohtaloonsa puuttuneet.
Vaikka Kärkkäinen kuittasi omaisten aseman pelkkänä lääkärin painostusryhmänä, niin juuri omaiset ovat potilaan lisäksi täysin heitteille jätetty ryhmä psykiatristen potilaiden hoidosta päätettäessä. Tai eivät ehkä täysin. Paljon mainostettu avohoito ja vapaaehtoinen hoito perustuvat valitettavan usein siihen, että sairaudentunnoton arkielämänsä hoitamisessa häiriintynyt potilas elää vaikka ylioppilaskirjoituksiin valmistuvan lapsensa kanssa tai elävöittää iäkkäiden vanhempiensa arkea paranoidisilla harhoillaan. Tämä on yleensä käytännön todellisuus, eivätkä asiantuntijoiden sanat sitä muuksi muuta.
Tietysti pakkohoitoon liittyy ylilyöntien mahdollisuus, kuten liittyy myös valvovien viranomaisten maailmanparannusintoonkin. Ylilyönnit eivät tarkoita kuitenkaan systeemin tarpeettomuutta tai haitallisuutta vaan valvonnan tarvetta. Inhimilliseen toimintaan liittyy aina virheiden vaara, mutta onko kokonaan hoidotta jääminen suurempi virhe kuin viikon tahdonvastainen hoito? Siskoni miehen kohdalla vastaus lienee itsestään selvä.
Jos sairastun syöpään, haluan hoitoa siihen, mutta oletan sen olevan tahtoni myös mahdollisen sairastumisen yhteydessä. Jos sairastun psyykkisesti, haluan siihenkin hoitoa mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti – siitä en olekaan varma, haluaako sairas minäni sitä.
Onko siis ainoa keino laatia hoitotestamentti, jossa vaatii saada hoitoa vaikka tahdon vastaisesti, jos ei psyykkisen sairautensa takia ymmärrä sitä itse hakea? Ilmeisesti omistaan ja kaikkien muidenkin oikeuksista huolehtivat lakipykäläviilaajat eivät sallisi tätäkään. Jonkun oikeuksiahan voidaan tälläkin loukata.
Julkaisemme kirjoituksen
poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
jos sairastut hoitopaikkoja ei ole.luulet että niitä on mutta todellisuus on toista. silloin kun sinulle yritetään tyrkyttää jotain sairautta olet siinä pisteessä jo aika lähellä milloin voit alkaa toteuttamaan vihreää linjaa tosimerkityksessä. jos toteutat.