Minulle hyvin läheinen vaarini kuoli muutama kuukausi sitten. Emme asuneet kovin lähellä toisiamme kuin ensimmäiset elämäni vuodet, mutta hän oli minulle tukipylväs ja esikuva. Kirjoitimme toisillemme kirjeitä hänen sairastumiseensa asti ja vierailin hänen luonaan aina kuin vain voin. Hän oli ajatuksissani lähes joka päivä. Hän oli elämänviisas mies, jolta opin paljon mutta joka oli ystäväni.
Tapasin vaarin vain viikkoa ennen hänen kuolemaansa ja sain sanottua hyvästit. Kun sain puhelun isältäni kuoleman tultua, itkin. Itkin sen päivän, jonka jälkeen minulle tuli todella rauhallinen olo. En tunne että vaarini on mennyt minnekkään ulottumattomiini. En tunne että hän on poissa.
En ole mitenkään päättänyt uskoa kuoleman jälkeiseen elämään. Olen aina ollut agnostikko kallistellen puolelta toiselle. Nyt vain tuntuu siltä, ettei vaarini ole kadonnut. En tunne pitäväni hänestä epätoivoisesti kiinni, vaan tunnen jonkinlaista lämpoä. En olisi uskonut että tuntisin tällaista.
Onko muilla ollut samanlaisia tuntemuksia?
Tapasin vaarin vain viikkoa ennen hänen kuolemaansa ja sain sanottua hyvästit. Kun sain puhelun isältäni kuoleman tultua, itkin. Itkin sen päivän, jonka jälkeen minulle tuli todella rauhallinen olo. En tunne että vaarini on mennyt minnekkään ulottumattomiini. En tunne että hän on poissa.
En ole mitenkään päättänyt uskoa kuoleman jälkeiseen elämään. Olen aina ollut agnostikko kallistellen puolelta toiselle. Nyt vain tuntuu siltä, ettei vaarini ole kadonnut. En tunne pitäväni hänestä epätoivoisesti kiinni, vaan tunnen jonkinlaista lämpoä. En olisi uskonut että tuntisin tällaista.
Onko muilla ollut samanlaisia tuntemuksia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.