Kirkosta irrottautumisen prosessi alkoi kohdallani niin varhain kuin vain jaksan muistaa ensimmäisen kirkollisen tapahtuman. Ei niitä meidän perheessä ollut kuin pari vuodessa. Koulun puolesta toinen mokoma. Muistan istuneeni kovalla ja kaikin tavoin epämukavalla kirkon penkillä. Oloni oli tuskainen ja odotin vain tilaisuuden loppua. Äitini sanoi aina, että kyllä sinä kirkonmenot jaksat istua, kun ne kestää vain tunnin.
En millään olisi jaksanut. Tuijotin seinällä virsilistaa. Tuskastuin kun joistakin virsistä piti veisattaman jopa kaksitoista säkeistöä. Tuijotin alttaritaulua. Jeesus siinä riippui kituvana ristillä, ja mietin muistaakseni, miltä se mahtaa tuntua tuo naulattuna oleminen. Kamalaa on tässä penkissäkin istua. En pääse täältä ikinä pois!
Pyhäkoulussa minun kerrotaan viihtyneen hyvin. Muistan keränneeni pyhäkoulukäynneillä tähtitarroja, jotka liimasin yömaisemaa esittävän kuvaan. Sekin pyhäkoulusta saatu. Veljellä oli tähtiä vähemmän kuin minulla. Muuta en muistakaan.
Koulussa uskontotunnit olivat alaluokilla ihan mielenkiintoisia, mutta raamatun tapahtumien julmuus ja kohtuuttomat rangaistukset jäivät mieleeni kytemään. Aamuhartauksissa taistelin pyörtymistä vastaan. Uskontoon liittyvät käytänteet alkoivat tuntua fyysisesti raskailta ja henkisesti vieraannuttavilta. Meidän lasten piti koulussa tunnustaa yhteinen uskomme!
Yläluokilla muistan koko koulun kokoontuneen juhlasalin lattialle istumaan. Äidinkielenopettaja kertoi ulkomaan matkoistaan ja siitä, miten tuli uskoon ja miten suku ei alkuun hyväksynyt hänen uskoontuloaan. Oi, miten vaivaantunut olin katsoessani hänen kyynelehtimistään koko koulun edessä.
Tässä vaiheessa seurakuntanuoret olivat kaveriporukassa jo esimerkki älyllisestä epärehellisyydestä. Lukiossa tämä tunne vahvistui. Ymmärsin, etten ollut taikauskoinen ja että juuri siksi minun oli mahdotonta olla uskonnollinen. En kuitenkaan vielä lukion päättyessä tuntenut ketään kirkosta eronnutta. Siis ilman kuulumista muuhun uskonnolliseen yhteisöön, kuten helluntaiseurakunta.
Avioiduin kirkossa. Pidin puitteista, olin oppinut rakastamaan urkumusiikkia. Lapseni kastettiin. Olin vaivaantunut koko toimituksen ajan.
Elettiin 80-lukua. Naispappeuskiista nousi ensi kertaa julkisuuteen. Päätin eroamisestani. Siihen aikaan oli erottava virastossa. Palvelu oli ihan kohteliasta, muistan kysyneeni, vaaditaanko syyn antamista. Ei vaadittu. Muistan kokeneeni omalaatuisen vapauden tunteen. Olin irrottautunut sukuni perinteestä ja uin vastavirtaan pohjalaista kulttuuria. Vaikka sen ei-uskonnollisia piirteitä edelleen kunnioitin.
Selvisihän tuokin, etten ollut kovin yksinäinen kirkosta eroaja. Tuttavapiiristä ei moni kuulu enää kirkkoon. Sisaruksistani vain puolet. Kohteliaisuudesta suvun vanhimpia kohtaan nämä asiat haluttiin pitää salassa. Jokaisella kirkosta eronneella oli juuri heidän takiaan hyvä syy leikkiä läpi vielä monet kirkonmenot.
En millään olisi jaksanut. Tuijotin seinällä virsilistaa. Tuskastuin kun joistakin virsistä piti veisattaman jopa kaksitoista säkeistöä. Tuijotin alttaritaulua. Jeesus siinä riippui kituvana ristillä, ja mietin muistaakseni, miltä se mahtaa tuntua tuo naulattuna oleminen. Kamalaa on tässä penkissäkin istua. En pääse täältä ikinä pois!
Pyhäkoulussa minun kerrotaan viihtyneen hyvin. Muistan keränneeni pyhäkoulukäynneillä tähtitarroja, jotka liimasin yömaisemaa esittävän kuvaan. Sekin pyhäkoulusta saatu. Veljellä oli tähtiä vähemmän kuin minulla. Muuta en muistakaan.
Koulussa uskontotunnit olivat alaluokilla ihan mielenkiintoisia, mutta raamatun tapahtumien julmuus ja kohtuuttomat rangaistukset jäivät mieleeni kytemään. Aamuhartauksissa taistelin pyörtymistä vastaan. Uskontoon liittyvät käytänteet alkoivat tuntua fyysisesti raskailta ja henkisesti vieraannuttavilta. Meidän lasten piti koulussa tunnustaa yhteinen uskomme!
Yläluokilla muistan koko koulun kokoontuneen juhlasalin lattialle istumaan. Äidinkielenopettaja kertoi ulkomaan matkoistaan ja siitä, miten tuli uskoon ja miten suku ei alkuun hyväksynyt hänen uskoontuloaan. Oi, miten vaivaantunut olin katsoessani hänen kyynelehtimistään koko koulun edessä.
Tässä vaiheessa seurakuntanuoret olivat kaveriporukassa jo esimerkki älyllisestä epärehellisyydestä. Lukiossa tämä tunne vahvistui. Ymmärsin, etten ollut taikauskoinen ja että juuri siksi minun oli mahdotonta olla uskonnollinen. En kuitenkaan vielä lukion päättyessä tuntenut ketään kirkosta eronnutta. Siis ilman kuulumista muuhun uskonnolliseen yhteisöön, kuten helluntaiseurakunta.
Avioiduin kirkossa. Pidin puitteista, olin oppinut rakastamaan urkumusiikkia. Lapseni kastettiin. Olin vaivaantunut koko toimituksen ajan.
Elettiin 80-lukua. Naispappeuskiista nousi ensi kertaa julkisuuteen. Päätin eroamisestani. Siihen aikaan oli erottava virastossa. Palvelu oli ihan kohteliasta, muistan kysyneeni, vaaditaanko syyn antamista. Ei vaadittu. Muistan kokeneeni omalaatuisen vapauden tunteen. Olin irrottautunut sukuni perinteestä ja uin vastavirtaan pohjalaista kulttuuria. Vaikka sen ei-uskonnollisia piirteitä edelleen kunnioitin.
Selvisihän tuokin, etten ollut kovin yksinäinen kirkosta eroaja. Tuttavapiiristä ei moni kuulu enää kirkkoon. Sisaruksistani vain puolet. Kohteliaisuudesta suvun vanhimpia kohtaan nämä asiat haluttiin pitää salassa. Jokaisella kirkosta eronneella oli juuri heidän takiaan hyvä syy leikkiä läpi vielä monet kirkonmenot.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kuuluu kirkkoon
Niin kyllä minäkin sen niin olen ajatellut vaikken uskovainen olekaan ettei tuo kirkollisvero nyt niin paha ja siitä menee kuitenkin osa hyvään tarkoitukseen ja hyväntekeväisyyteen, jota ei muuta kautta tulisi tehtyä. Ja mistä sitä kukaan tietää vaikka Jumala olisi olemassa.
Elätkö jossain umpiossa, että et tiedä maailmasta yhtään mitään?
Jotkut kehuskelevat "rakastavalla" jumalallaan ja hyväntekeväisyydellään ja samalla maailmassa .............. keksi itse, mitkä asiat ovat pielessä
Se on muutama prosentti, jos ei sitten suojatyöpaikkojen ylläpitämistä pidetä hyvänä tarkoituksena.
Olisihan se tietysti hassua, jos papit ja piispat olisivat romanikerjäläisten vieressä pahvimuki kädessään sen jälkeen, kun ansiosidonnainen loppuu eikä elintasoa voisi ylläpitää peruspäivärahalla. Jaguareista ja Alfa-Romeoistakin kun voi olla vielä osamaksueriä maksamatta eikä messuamisella pärjää katusoittajanakaan. Mitään hyödyllistä ammattitaitoahan näillä kaikkien veronmaksajien selkänahasta revityillä varoilla koulutetuilla syöttiläillä ei ole.
Jos on tarpeen, voin jälleen kerran vilkaista ev.lut. kirkon tilinpäätöstä ja esittää pika-analyysin, mutta sen vilkaisun voi toki jokainen tehdä itsekin.
sai toissavuonna kirkollisveroa 852 miljoonaa euroa. Ihmiset vaan jaksavat kiltisti maksaa jollekkin hattivattikerholle vuosittain sen kolmesataakin ihan tuosta vaan. Osa saattaa mennäkkin hyväntekeväisyyteen, mutta suuri osa menee jonnekin muualle. Ihmiset voisivat yhtä hyvin täräyttää samanlaisia summia vuosittain vaikka Punaisen Ristin keräyksiin, niin rahat menisivät huomattavasti parempaan kohteeseen. Onkin helvetin naurettavaa, että kauppojen edustalla marssii tyyppejä edestakaisin keräyslipas kädessä, joihin jotkut tipauttavat pari kolikkoa, ja toiset "ei helvetissä" tipauta omia rahojaan "kerjäläisille", mutta kumminkin maksavat suhteessa helvetinmoisen summan mukisematta ihmisille, jotka eivät osaa erottaa satua todellisuudesta, ja uskovat vielä tekevänsä näin jotakin hyödyllisempää, kuin lahjoittamalla ne järjestöille, jotka ymmärtävät, että mitkään jumalat eivät auta katastrofien uhreja, vaikka kuinka iskisi kädet ristiin.
kuului viime vuoden lopussa. Eli runsaat 79%. Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_evankelis-luterilainen_kirkko
Opiskelin yhteiskuntatieteitä. Radikalisoiduin. Ulkoinen paine eroamiseen oli huomattava, elettiin vielä kypäräjaliperikokoomusaikaa. Kävelin eräänä aamuna kirkkoherranvirastoon ja erosin kirkosta. Iltapäivällä aloin miettiä millaista on olla kirkosta eronnut. Ei minkäänlaista, kovin tyhjänpäiväiseltä vaikutti. Seuraavana aamuna kävelin kirkkoherranvirastoon ja ilmoitin liittyväni takaisin kirkkoon. No ei tarvitse sanoi toimistotäti, kun en vielä ehtinyt muilta kiireiltä tehdä mitään tälle eropaperille. Siitä alkaen olen ollut tyytyväinen seurakuntalainen ja yhtä kokemusta rikkaampi.
niille jotka harkitsevat kirkosta eroamista kirkossa pysymistä, ja niille jotka ovat jo eronneet takaisinliittymistä.
sinulla jokin järkevä perustelu tuolle suosituksellesi?
kirkkoa enää tarvitse. kirkko ei pelasta yhtään seurakuntalaistaan. pelastus on henkilökohtainen suhde elävään jeesukseen kristukseen. ei edes kirkon kaste jos henkilö ei ole elävässä uskossa ja kastaja ole oikea uskova. evlut. kirkkohan on nykyään harhaopin vaivaama outo oppi hyväksyttyään raamatun sanan vastaisia oppeja. lapsiani ja lapsen lapsia ei enää voi suositella olemaan minkään laisessa yhteydessä evlut kirkkoon. kirkosta lähtee koko ajan uskovia muualle oikeisiin seurakuntiin.seurakuntiin joissa raamattu on vielä oikeasti kirjaimellisesti oikeaan vievä elämän opas. jos rauhaa ei koe sisällään on jotain vialla . ristiriidat kirkkokansan joukossa on suuri .kuinka raamatun sana ja kirkon opit voidaan yhdistää nykyään.