Miten tämän väitteen voisi kumota, jossa lapsikastetta perustellaan raamatulliseksi:
lapsikaste on raamatullinne
BAPTIDZOO -SANASTA JA KASTEEN MUODOSTA
Olen kirjoittanut tähän suoraan Matti Väisäsen uudesta kirjasta "Pyhä kaste Raamatussa", mitä hän opettaa "kastaa" ja "kaste" -sanojen merkityksestä Raamatun alkukielissä hepreassa ja kreikassa, ja kasteen ulkonaisesta muodosta. Jossain kohdin olen harpannut tekstissä, eli yhdistänyt oleellisen ja tiivistänyt näin tekstiä.
Matti Väisänen:
"Kastaa" ja "kaste" -sanat Raamatun alkukielissä.
Uuras Saarnivaara on suorittanut varsin seikkaperäisen tutkistelun "kastaa" ja "kaste" –sanojen käytöstä Raamatun alkukielissä. Hänen lisäkseen seuraavassa hyödynnetään Willem A. Van Gemerenin, Colin Brownin ja Kittel-Friedrich-Pitkinin teologisia ja eksegeettisiä sanakirjoja.Kreikkalaisessa Uudessa testamentissa käytetään sanoja baptidzoo = "kastaa" ja baptisma = "kaste". Jeesus ei puhunut kreikkaa, vaan arameaa, joka on heprean läheinen sukulaiskieli. Nämä sanat olivat siksi käännöksiä heprean ja aramean - molemmissa käytettiin samoja sanoja - sanoista TaVáL = "kastaa" ja TeViLá = "kaste". Vanhan testamentin kreikkalaisessa käännöksessä (200 -luvulla eKr.), joka tunnetaan nimellä Septuaginta, TaVáL käännetään tavallisesti sanoilla baptoo ja baptidzoo. Näistä edellinen on lyhempi perusmuoto, jälkimmäinen sen frekventatiivimuoto - joka ilmaisee toistuvaa tapahtumista - ja kuitenkin on menettänyt frekventatiivisen merkityksensä ja yleensä merkitsee samaa kuin baptoo. Baptidzoo on kuitenkin muoto, jota aina käytetään kastetoimituksesta. Vastaava substantiivi on baptisma = "kaste". Jeesus, joka puhui arameaa, ilmeisesti käytti sanoja TaVáL = "kastaa", ja TeViLá = "kaste", ja samoin teki Johannes Kastaja. Näitä sanoja käytetään myös aikamme hepreankielisissä Uuden testamentin käännöksissä. Niiden merkityksen ymmärtämiseksi on tärkeää tutkia, miten niitä käytetään hepreankielisessä Vanhassa testamentissa ja miten ne on käännetty Septuagintassa, sekä miten Septuaginta käyttää baptidzoo ja baptisma -sanoja.
Vanha testamentti:
"ja kastoivat (JiTBeLu, LXX: emolynan = tahrasivat) puvun vereen" (1 Moos. 37:31). "...ottakaa sitten kimppu isoppia, kastakaa (TeVaLtäm, LXX: bapsantes, aor. part. sanasta baptoo) se vatiin laskettuun vereen..." (2 Moos. 12:22). "Hän kastakoon (TaVaL, LXX: bapsei, fut. sanasta baptoo) sormensa vereen..." (3 Moos.4:6. Samoin 4:17 ja 9:9, paitsi, että viimeksimainitussa on imperfekti: "...hän kastoi (jiTBoL, LXX: ebapsen)..." "Sitten hän ottakoon elävän linnun ja kastakoon (TaVaL, LXX: bapsei) sen ... teurastetun linnun vereen" (3 Moos 14:6; sama j. 51). "Jokainen, joka ... koskee taistelussa kaatuneen ... ruumiiseen ... on epäpuhdas ...
Puhdistamista varten tulee ottaa poltetun syntiuhrin tuhkaa astiaan, ja siihen on kaadettava virtaavaa vettä. Joku, joka on puhdas, ottakoon sitten isopin oksia, kastakoon (TaVaL, LXX:bapsei) ne veteen ja pirskottakoon vedellä asumuksen, kaikki siellä olevat tavarat ja myös ihmiset, jotka ovat olleet siellä... Sitten puhdistettavan on pestävä vaatteensa ja peseydyttävä (RaHaZ). Iltaan mennessä hän on puhdas." (4 Moos. 19:16-19). "Asser ... kastakoon (ToVeL, LXX: bapsei) ... jalkansa öljyyn" (5 Moos. 33:24) (KR-33). "...heidän jalkansa painuivat (sekä KR-33, että KR-92), "kastuivat" (niTBeLu, LXX: ebafeesan, baptoo -verbin pass. aor.) rantaveteen..." (Joos. 3:15). "...kasta (TaVaLt, LXX: bapseis, fut. sanasta baptoo) leipäpalasi hapanviiniin..." (Ruut. 2:14). "...kastoi (jiTBoL, LXX: ebapsen, aor. sanasta baptoo) sauvansa kärjen hunajakennoon..." (1 Sam. 14:27). "...kastautui (jiTBoL, LXX: ebaptisato, aor. verbistä baptidzoo) joessa seitsemän kertaa..." (2 Kun. 5:14). "...sinä ryvettäisit (tiTBeLéni, LXX: ebapsas, aor. verbistä baptoo) minut likakuopassa" (Job 9:31). Useimmissa näistä kohdista ei ole kysymys upottamisesta veden tai veren alle, vaan osittaisesta kastamisesta.
Joosefin veljet kastoivat hänen ihokkaansa tahraamalla sen eläimen verellä. Vihmomisessa käytettyä isoppikimppua ei ilmeisesti upotettu kädessä oleva osa mukaanluettuna vereen tai veteen, vaan ainoastaan sen pää kastettiin siihen - samaan tapaan kuin meillä vispilä. Elävää lintua oli mahdoton upottaa kuolleen linnun vereen, vaan sen kastaminen ulottui vain pieneen osaan sen ruumista. Kohta, joka kehottaa Asseria kastamaan jalkansa öljyyn, on kuvaannollinen, eikä siinä nähtävästi ajatella koko jalan upottamista öljyyn. Kun leipäpala kastettiin hapanviiniin, sitä tuskin pantiin käden pitelemää osaa myöten upoksiin, vaan se painettiin siihen vain osaksi. Joonatan ei voinut upottaa sauvaansa mehiläisten kennokakkuun, vaan kastoi sen pään hunajaan. Jobin kirjan puhe likakuoppaan tai lokaan upottamisesta on kuvaannollinen, mutta tuskinpa siinä on kysymys likakuoppaan tai lokaan upoksiin panemisesta. Sormeakaan ei pirskottamista varten nähtävästi upotettu juurta myöten vereen. Naeman saattoi kyllä sukeltaa Jordaniin, kuten KR-33 kääntää. Tämä on kuitenkin epävarmaa, sillä profeetta Elisa ei käskenyt häntä sukeltamaan, vaan vain peseytymään (RaHaZeta)(2 Kun. 5:10).
Uusi testamentti:
Muusta kuin varsinaisesta kasteesta käytettyinä sanat baptidzoo ja baptismos esiintyvät seuraavissa kohdissa:
"...ennen kuin ovat itseään vedellä vihmoneet (baptisoontai = peseytyä; muutamissa käsikirjoituksissa on rantisoontai = puhdistautua); ja paljon muuta..., niin kuin maljain ja kiviastiain ja vaskiastiain pesemisiä (baptismuus) (Mark. 7:4, KR-38). "Astia" (batos) on nestemitta, 36,4 litraa. Kukaan ei pese sen kokoisia kiviastioita upottamalla, ei ainakaan vähävetisessä Palestiinassa. "Fariseus hämmästyi huomatessaan, että hän ei ennen ateriaa peseytynyt" (ebaptisthee, pass. aor. verbistä baptidzoo) (Luuk. 11:38). Sanat baptidzoo ja baptismos merkitsevät näissä kohdissa ilmeisesti samaa kuin heprean ja aramean TaVáL ja TeViLá, vedessä eriasteisesti kastamista tai pesemistä, harvoin upottamista. "...ja erilaiset pesut (baptismois), nämäkin menot perustuvat ulkonaisiin säädöksiin..." (Heb. 9:10). "...isämme vaelsivat kaikki pilven johdattamina ja kulkivat meren poikki. Kaikki he saivat pilvessä ja meressä kasteen (ebaptisanto) Mooseksen seuraajiksi" (1 Kor. 10:1-2)."
Näin siis sanat baptidzoo = "kastaa" ja baptisma = "kaste" merkitsevät myös UT:ssa varsinaisen kasteen lisäksi "peseytymistä", "käsien ja jalkojen pesemistä", "sumupilvestä kostumista" jne. Uuden testamentin baptidzoo -sanalla on vanhatestamentillinen tausta. Erilaiset "pesot" (Heb. 9:10), "vihmonta" (Jes. 52:15; Hes. 36:25; Heb. 12:24) ja "pirskottaminen" (4 Moos. 8:7) olivat vanhassa liitossa yleisiä tapoja: Herra käski Moosesta tekemään vaskialtaan peseytymistä varten ilmestysmajan ja alttarin välille. Samassa yhteydessä Raamattu selittää peseytymisen tarkoittavan käsien ja jalkojen pesemistä: "Tee peseytymistä varten pronssinen allas ja sille pronssinen jalusta, sijoita se pyhäkköteltan ja alttarin väliin ja täytä se vedellä. Aaron ja hänen poikansa peskööt siinä kätensä ja jalkansa. Kun he ovat menossa pyhäkkötelttaan, heidän on ensin peseydyttävä vedellä, etteivät he kuolisi. Myös silloin, kun he astuvat alttarin ääreen palvelustoimiinsa polttamaan tuliuhreja Herralle, heidän on ensin pestävä kätensä ja jalkansa, etteivät he kuolisi." (2 Moos. 30:18-21). Jesaja ennusti Messiaasta: "Niin hän on vihmova monet pakanakansat" (heprealaisen tekstin mukaan, Jes. 52:15). Leeviläisten puhdistamiseksi oli "pirskotettava" heidän päälleen synneistä puhdistavaa vettä (4 Moos. 8:7).
Baptidzoo -sana merkitsee Uudessa testamentissa kaikenlaista vedellä koskettamista. Baptidzoo -sana ei vielä itsessään kerro, millä tavalla kosketus tapahtuu. Uudessa testamentissa ei ole yhtään kohtaa, jonka perusteella voitaisiin osoittaa, että baptidzoo merkitsee ainoastaan upottamista, eikä mitään muuta.
Väite, että sanat baptidzoo ja baptisma merkitsisivät aina upottamista, ei täten pidä lainkaan paikkaansa. Erehdys johtuu ainakin osaksi siitä, että näiden ja niiden perustana olevien TaVáL ja TeViLá -sanojen käyttöä Raamatussa ja Septuagintassa ei ole tutkittu. Uusi testamentti käyttää upottamisesta (Matt. 18:6) ja veteen vajoamisesta (Matt. 14:30) kokonaan toista sanaa katapontidzoo.
Kasteen muoto Uudessa testamentissa.
Uuden testamentin sanonnat "hän nousi heti vedestä" (Matt. 3:16), "astuivat veteen", "Kun he olivat nousseet vedestä" (Apt. 8:38s.) eivät nekään sinänsä sisällä ajatusta "upottamisesta". Näitä sanontoja käytetään eri syvyyksiin veteen menemisestä ja siitä nousemisesta, myös vain nilkkoihin tai polviin asti menemisestä ja nousemisesta. On harhatulkintaa väittää, että ne sinänsä viittaisivat upotuskasteeseen. Kastajan ja kastettavan täytyi astua veteen, koska se aivan rannassa on tavallisesti liejuista ja roskaista.
Kun evankeliumeissa käytetään tätä sanaa astioiden, pöytien ym. pesemisestä, on selvää, ettei se voi tarkoittaa yksinomaan upottamista. Kun puhutaan Pyhällä Hengellä kastamisesta (Luuk.3:16; Apt. 1:5) olisi luonnotonta sanoa, että se oli Pyhään Henkeen upottamista. Gazan lähettyvillä, missä Filippos kastoi etiopialaisen hoviherran (Apt. 8:36-38), saattoi korkeintaan olla pieni kevätpuro, joka kesäisin oli melkein kuiva. Kun Ananias kastoi Sauluksen Damaskoksessa, Juudaksen talossa, on epäoikeutettua luulla, että siellä olisi ollut amme upottamista varten. Kun Filippin vanginvartija otti Paavalin ja Silaan kotiinsa "samalla yön tunnilla" (en ekeinee tee hoora tees nuktos), ja kun "hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin heti" (Apt. 16:33), niin on ilmeistä, että sitä ei voitu tehdä upottamalla.
Kun joku otti sanan vastaan, hänet kastettiin heti, vaikka keskellä yötä, kuten Filippin vanginvartijakin perhekuntineen. Kuulijakunnalla ei tietenkään ollut kastepukuja mukanaan - eihän köyhillä ihmisillä edes ollut muuta vaatepartta, kuin päällä oleva. Siihen kääriytyneenä paneuduttiin nukkumaankin. Myöskään alastomana ei voitu esiintyä, sillä toimitusta seurasi yleisöjoukko. Jeesuksen kastetta esittävät varhaiskristilliset maalaukset paljastavat, että valelu on todennäköisesti ollut alkukirkon yleisin kastetapa: kastettava seisoi vedessä ja kastaja valeli vedellä hänen päänsä ja olkapäänsä. Tällainen Rooman katakombissa Pyhän Calixtuksen kastekappelissa säilynyt vanhin Jeesuksen kastamista esittävä kuva on syntynyt heti ensimmäisen vuosisadan jälkeen, joten sen todistusvoima on suuri.
Justinus Marttyyri (110-165 jKr.) mainitsee kirjassaan "Apologia", että perkeleet ovat ruvenneet matkimaan kristillistä kastetta, kun epäjumalain papit temppeleissään pirskottavat itsensä vedellä. Jos tämä pirskottaminen oli oikean kasteen matkimista, niin oli kristityillä tapana kastaa pirskottamalla. Tertullianus (145-220 jKr.) mainitsee kirjassaan "De Baptismo" ("Kasteesta") "veteen kastamisesta" ja "pirskottamisesta" ja kirjoittaa 4. luvussa: "Ei ole lainkaan väliä kastetaanko ihminen meressä tai lammikossa, virrassa tai maljassa, järvessä tai ruuhessa".
Tällä ei kielletä, että Raamatun aikana olisi toimitettu upotuskasteita, mutta millään alkukielen sanalla tai raamatunkohdalla sitä ei voida todistaa. Didakheessa mainitaan valelukaste. Voidaan olettaa, että Jeesuskin kastettiin valelemalla, kuten Rooman katakombista löydetty ikivanha maalaus kuvaa! Kirkkohistoria kyllä kertoo, että upotuskaste oli muinoin yleinen. Raamatussa ei kuitenkaan ole ohjetta, että kaste olisi toimitettava tällä tavalla. Mikäli upottamista käytettiin, se oli kirkollinen perimätapa, ei Raamatussa määrätty muoto.
Raamatussa ei ole erityistä säädöstä kastetavasta. Siksi on yhdentekevää, valellaanko, vihmotaanko vai upotetaanko, kunhan kaste vain toimitetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen puhtaalla vedellä. Todennäköisintä on, että alkuseurakunta käytti useita eri kastetapoja (arkeologia).
Valeleminen sopi hyvin kuvaamaan "puhdistusta synnistä" ja "elävän veden virtoja". Vihmominen eli pirskottaminen kuvasi "puhdistusta" ja "Jumalan armon siunausta". Upottaminen kuvasti paitsi "puhdistusta synneistä", vanhan ihmisen kuolemaa" ja "uuden ihmisen syntymistä". Alkukirkko ymmärsi, että kasteen olemus ei riipu veden määrästä, vaan laadusta: sen on oltava "Kristuksen veren punaamaa"! Kasteen siunaus ei ole riippuvainen ulkonaisesta kastetavasta "kastajaliikkeet" käyttivät valelukastetta aina vuoteen 1642 asti. Niinpä baptismin perustaja John Smyth kastoi itse itsensä valelemalla 1608. Vasta hollantilaisten Rhijnsburgerien vaikutuksesta alettiin opettaa, että ainoa oikea kastetapa oli kastettavan upottaminen. Vapaitten suuntien vaatimus, että kaste on aina toimitettava upottamalla, on menemistä yli sen, mitä meille on Raamatussa kirjoitettu; se on legalismia eli lakihenkisyyttä.
lapsikaste on raamatullinne
BAPTIDZOO -SANASTA JA KASTEEN MUODOSTA
Olen kirjoittanut tähän suoraan Matti Väisäsen uudesta kirjasta "Pyhä kaste Raamatussa", mitä hän opettaa "kastaa" ja "kaste" -sanojen merkityksestä Raamatun alkukielissä hepreassa ja kreikassa, ja kasteen ulkonaisesta muodosta. Jossain kohdin olen harpannut tekstissä, eli yhdistänyt oleellisen ja tiivistänyt näin tekstiä.
Matti Väisänen:
"Kastaa" ja "kaste" -sanat Raamatun alkukielissä.
Uuras Saarnivaara on suorittanut varsin seikkaperäisen tutkistelun "kastaa" ja "kaste" –sanojen käytöstä Raamatun alkukielissä. Hänen lisäkseen seuraavassa hyödynnetään Willem A. Van Gemerenin, Colin Brownin ja Kittel-Friedrich-Pitkinin teologisia ja eksegeettisiä sanakirjoja.Kreikkalaisessa Uudessa testamentissa käytetään sanoja baptidzoo = "kastaa" ja baptisma = "kaste". Jeesus ei puhunut kreikkaa, vaan arameaa, joka on heprean läheinen sukulaiskieli. Nämä sanat olivat siksi käännöksiä heprean ja aramean - molemmissa käytettiin samoja sanoja - sanoista TaVáL = "kastaa" ja TeViLá = "kaste". Vanhan testamentin kreikkalaisessa käännöksessä (200 -luvulla eKr.), joka tunnetaan nimellä Septuaginta, TaVáL käännetään tavallisesti sanoilla baptoo ja baptidzoo. Näistä edellinen on lyhempi perusmuoto, jälkimmäinen sen frekventatiivimuoto - joka ilmaisee toistuvaa tapahtumista - ja kuitenkin on menettänyt frekventatiivisen merkityksensä ja yleensä merkitsee samaa kuin baptoo. Baptidzoo on kuitenkin muoto, jota aina käytetään kastetoimituksesta. Vastaava substantiivi on baptisma = "kaste". Jeesus, joka puhui arameaa, ilmeisesti käytti sanoja TaVáL = "kastaa", ja TeViLá = "kaste", ja samoin teki Johannes Kastaja. Näitä sanoja käytetään myös aikamme hepreankielisissä Uuden testamentin käännöksissä. Niiden merkityksen ymmärtämiseksi on tärkeää tutkia, miten niitä käytetään hepreankielisessä Vanhassa testamentissa ja miten ne on käännetty Septuagintassa, sekä miten Septuaginta käyttää baptidzoo ja baptisma -sanoja.
Vanha testamentti:
"ja kastoivat (JiTBeLu, LXX: emolynan = tahrasivat) puvun vereen" (1 Moos. 37:31). "...ottakaa sitten kimppu isoppia, kastakaa (TeVaLtäm, LXX: bapsantes, aor. part. sanasta baptoo) se vatiin laskettuun vereen..." (2 Moos. 12:22). "Hän kastakoon (TaVaL, LXX: bapsei, fut. sanasta baptoo) sormensa vereen..." (3 Moos.4:6. Samoin 4:17 ja 9:9, paitsi, että viimeksimainitussa on imperfekti: "...hän kastoi (jiTBoL, LXX: ebapsen)..." "Sitten hän ottakoon elävän linnun ja kastakoon (TaVaL, LXX: bapsei) sen ... teurastetun linnun vereen" (3 Moos 14:6; sama j. 51). "Jokainen, joka ... koskee taistelussa kaatuneen ... ruumiiseen ... on epäpuhdas ...
Puhdistamista varten tulee ottaa poltetun syntiuhrin tuhkaa astiaan, ja siihen on kaadettava virtaavaa vettä. Joku, joka on puhdas, ottakoon sitten isopin oksia, kastakoon (TaVaL, LXX:bapsei) ne veteen ja pirskottakoon vedellä asumuksen, kaikki siellä olevat tavarat ja myös ihmiset, jotka ovat olleet siellä... Sitten puhdistettavan on pestävä vaatteensa ja peseydyttävä (RaHaZ). Iltaan mennessä hän on puhdas." (4 Moos. 19:16-19). "Asser ... kastakoon (ToVeL, LXX: bapsei) ... jalkansa öljyyn" (5 Moos. 33:24) (KR-33). "...heidän jalkansa painuivat (sekä KR-33, että KR-92), "kastuivat" (niTBeLu, LXX: ebafeesan, baptoo -verbin pass. aor.) rantaveteen..." (Joos. 3:15). "...kasta (TaVaLt, LXX: bapseis, fut. sanasta baptoo) leipäpalasi hapanviiniin..." (Ruut. 2:14). "...kastoi (jiTBoL, LXX: ebapsen, aor. sanasta baptoo) sauvansa kärjen hunajakennoon..." (1 Sam. 14:27). "...kastautui (jiTBoL, LXX: ebaptisato, aor. verbistä baptidzoo) joessa seitsemän kertaa..." (2 Kun. 5:14). "...sinä ryvettäisit (tiTBeLéni, LXX: ebapsas, aor. verbistä baptoo) minut likakuopassa" (Job 9:31). Useimmissa näistä kohdista ei ole kysymys upottamisesta veden tai veren alle, vaan osittaisesta kastamisesta.
Joosefin veljet kastoivat hänen ihokkaansa tahraamalla sen eläimen verellä. Vihmomisessa käytettyä isoppikimppua ei ilmeisesti upotettu kädessä oleva osa mukaanluettuna vereen tai veteen, vaan ainoastaan sen pää kastettiin siihen - samaan tapaan kuin meillä vispilä. Elävää lintua oli mahdoton upottaa kuolleen linnun vereen, vaan sen kastaminen ulottui vain pieneen osaan sen ruumista. Kohta, joka kehottaa Asseria kastamaan jalkansa öljyyn, on kuvaannollinen, eikä siinä nähtävästi ajatella koko jalan upottamista öljyyn. Kun leipäpala kastettiin hapanviiniin, sitä tuskin pantiin käden pitelemää osaa myöten upoksiin, vaan se painettiin siihen vain osaksi. Joonatan ei voinut upottaa sauvaansa mehiläisten kennokakkuun, vaan kastoi sen pään hunajaan. Jobin kirjan puhe likakuoppaan tai lokaan upottamisesta on kuvaannollinen, mutta tuskinpa siinä on kysymys likakuoppaan tai lokaan upoksiin panemisesta. Sormeakaan ei pirskottamista varten nähtävästi upotettu juurta myöten vereen. Naeman saattoi kyllä sukeltaa Jordaniin, kuten KR-33 kääntää. Tämä on kuitenkin epävarmaa, sillä profeetta Elisa ei käskenyt häntä sukeltamaan, vaan vain peseytymään (RaHaZeta)(2 Kun. 5:10).
Uusi testamentti:
Muusta kuin varsinaisesta kasteesta käytettyinä sanat baptidzoo ja baptismos esiintyvät seuraavissa kohdissa:
"...ennen kuin ovat itseään vedellä vihmoneet (baptisoontai = peseytyä; muutamissa käsikirjoituksissa on rantisoontai = puhdistautua); ja paljon muuta..., niin kuin maljain ja kiviastiain ja vaskiastiain pesemisiä (baptismuus) (Mark. 7:4, KR-38). "Astia" (batos) on nestemitta, 36,4 litraa. Kukaan ei pese sen kokoisia kiviastioita upottamalla, ei ainakaan vähävetisessä Palestiinassa. "Fariseus hämmästyi huomatessaan, että hän ei ennen ateriaa peseytynyt" (ebaptisthee, pass. aor. verbistä baptidzoo) (Luuk. 11:38). Sanat baptidzoo ja baptismos merkitsevät näissä kohdissa ilmeisesti samaa kuin heprean ja aramean TaVáL ja TeViLá, vedessä eriasteisesti kastamista tai pesemistä, harvoin upottamista. "...ja erilaiset pesut (baptismois), nämäkin menot perustuvat ulkonaisiin säädöksiin..." (Heb. 9:10). "...isämme vaelsivat kaikki pilven johdattamina ja kulkivat meren poikki. Kaikki he saivat pilvessä ja meressä kasteen (ebaptisanto) Mooseksen seuraajiksi" (1 Kor. 10:1-2)."
Näin siis sanat baptidzoo = "kastaa" ja baptisma = "kaste" merkitsevät myös UT:ssa varsinaisen kasteen lisäksi "peseytymistä", "käsien ja jalkojen pesemistä", "sumupilvestä kostumista" jne. Uuden testamentin baptidzoo -sanalla on vanhatestamentillinen tausta. Erilaiset "pesot" (Heb. 9:10), "vihmonta" (Jes. 52:15; Hes. 36:25; Heb. 12:24) ja "pirskottaminen" (4 Moos. 8:7) olivat vanhassa liitossa yleisiä tapoja: Herra käski Moosesta tekemään vaskialtaan peseytymistä varten ilmestysmajan ja alttarin välille. Samassa yhteydessä Raamattu selittää peseytymisen tarkoittavan käsien ja jalkojen pesemistä: "Tee peseytymistä varten pronssinen allas ja sille pronssinen jalusta, sijoita se pyhäkköteltan ja alttarin väliin ja täytä se vedellä. Aaron ja hänen poikansa peskööt siinä kätensä ja jalkansa. Kun he ovat menossa pyhäkkötelttaan, heidän on ensin peseydyttävä vedellä, etteivät he kuolisi. Myös silloin, kun he astuvat alttarin ääreen palvelustoimiinsa polttamaan tuliuhreja Herralle, heidän on ensin pestävä kätensä ja jalkansa, etteivät he kuolisi." (2 Moos. 30:18-21). Jesaja ennusti Messiaasta: "Niin hän on vihmova monet pakanakansat" (heprealaisen tekstin mukaan, Jes. 52:15). Leeviläisten puhdistamiseksi oli "pirskotettava" heidän päälleen synneistä puhdistavaa vettä (4 Moos. 8:7).
Baptidzoo -sana merkitsee Uudessa testamentissa kaikenlaista vedellä koskettamista. Baptidzoo -sana ei vielä itsessään kerro, millä tavalla kosketus tapahtuu. Uudessa testamentissa ei ole yhtään kohtaa, jonka perusteella voitaisiin osoittaa, että baptidzoo merkitsee ainoastaan upottamista, eikä mitään muuta.
Väite, että sanat baptidzoo ja baptisma merkitsisivät aina upottamista, ei täten pidä lainkaan paikkaansa. Erehdys johtuu ainakin osaksi siitä, että näiden ja niiden perustana olevien TaVáL ja TeViLá -sanojen käyttöä Raamatussa ja Septuagintassa ei ole tutkittu. Uusi testamentti käyttää upottamisesta (Matt. 18:6) ja veteen vajoamisesta (Matt. 14:30) kokonaan toista sanaa katapontidzoo.
Kasteen muoto Uudessa testamentissa.
Uuden testamentin sanonnat "hän nousi heti vedestä" (Matt. 3:16), "astuivat veteen", "Kun he olivat nousseet vedestä" (Apt. 8:38s.) eivät nekään sinänsä sisällä ajatusta "upottamisesta". Näitä sanontoja käytetään eri syvyyksiin veteen menemisestä ja siitä nousemisesta, myös vain nilkkoihin tai polviin asti menemisestä ja nousemisesta. On harhatulkintaa väittää, että ne sinänsä viittaisivat upotuskasteeseen. Kastajan ja kastettavan täytyi astua veteen, koska se aivan rannassa on tavallisesti liejuista ja roskaista.
Kun evankeliumeissa käytetään tätä sanaa astioiden, pöytien ym. pesemisestä, on selvää, ettei se voi tarkoittaa yksinomaan upottamista. Kun puhutaan Pyhällä Hengellä kastamisesta (Luuk.3:16; Apt. 1:5) olisi luonnotonta sanoa, että se oli Pyhään Henkeen upottamista. Gazan lähettyvillä, missä Filippos kastoi etiopialaisen hoviherran (Apt. 8:36-38), saattoi korkeintaan olla pieni kevätpuro, joka kesäisin oli melkein kuiva. Kun Ananias kastoi Sauluksen Damaskoksessa, Juudaksen talossa, on epäoikeutettua luulla, että siellä olisi ollut amme upottamista varten. Kun Filippin vanginvartija otti Paavalin ja Silaan kotiinsa "samalla yön tunnilla" (en ekeinee tee hoora tees nuktos), ja kun "hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin heti" (Apt. 16:33), niin on ilmeistä, että sitä ei voitu tehdä upottamalla.
Kun joku otti sanan vastaan, hänet kastettiin heti, vaikka keskellä yötä, kuten Filippin vanginvartijakin perhekuntineen. Kuulijakunnalla ei tietenkään ollut kastepukuja mukanaan - eihän köyhillä ihmisillä edes ollut muuta vaatepartta, kuin päällä oleva. Siihen kääriytyneenä paneuduttiin nukkumaankin. Myöskään alastomana ei voitu esiintyä, sillä toimitusta seurasi yleisöjoukko. Jeesuksen kastetta esittävät varhaiskristilliset maalaukset paljastavat, että valelu on todennäköisesti ollut alkukirkon yleisin kastetapa: kastettava seisoi vedessä ja kastaja valeli vedellä hänen päänsä ja olkapäänsä. Tällainen Rooman katakombissa Pyhän Calixtuksen kastekappelissa säilynyt vanhin Jeesuksen kastamista esittävä kuva on syntynyt heti ensimmäisen vuosisadan jälkeen, joten sen todistusvoima on suuri.
Justinus Marttyyri (110-165 jKr.) mainitsee kirjassaan "Apologia", että perkeleet ovat ruvenneet matkimaan kristillistä kastetta, kun epäjumalain papit temppeleissään pirskottavat itsensä vedellä. Jos tämä pirskottaminen oli oikean kasteen matkimista, niin oli kristityillä tapana kastaa pirskottamalla. Tertullianus (145-220 jKr.) mainitsee kirjassaan "De Baptismo" ("Kasteesta") "veteen kastamisesta" ja "pirskottamisesta" ja kirjoittaa 4. luvussa: "Ei ole lainkaan väliä kastetaanko ihminen meressä tai lammikossa, virrassa tai maljassa, järvessä tai ruuhessa".
Tällä ei kielletä, että Raamatun aikana olisi toimitettu upotuskasteita, mutta millään alkukielen sanalla tai raamatunkohdalla sitä ei voida todistaa. Didakheessa mainitaan valelukaste. Voidaan olettaa, että Jeesuskin kastettiin valelemalla, kuten Rooman katakombista löydetty ikivanha maalaus kuvaa! Kirkkohistoria kyllä kertoo, että upotuskaste oli muinoin yleinen. Raamatussa ei kuitenkaan ole ohjetta, että kaste olisi toimitettava tällä tavalla. Mikäli upottamista käytettiin, se oli kirkollinen perimätapa, ei Raamatussa määrätty muoto.
Raamatussa ei ole erityistä säädöstä kastetavasta. Siksi on yhdentekevää, valellaanko, vihmotaanko vai upotetaanko, kunhan kaste vain toimitetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen puhtaalla vedellä. Todennäköisintä on, että alkuseurakunta käytti useita eri kastetapoja (arkeologia).
Valeleminen sopi hyvin kuvaamaan "puhdistusta synnistä" ja "elävän veden virtoja". Vihmominen eli pirskottaminen kuvasi "puhdistusta" ja "Jumalan armon siunausta". Upottaminen kuvasti paitsi "puhdistusta synneistä", vanhan ihmisen kuolemaa" ja "uuden ihmisen syntymistä". Alkukirkko ymmärsi, että kasteen olemus ei riipu veden määrästä, vaan laadusta: sen on oltava "Kristuksen veren punaamaa"! Kasteen siunaus ei ole riippuvainen ulkonaisesta kastetavasta "kastajaliikkeet" käyttivät valelukastetta aina vuoteen 1642 asti. Niinpä baptismin perustaja John Smyth kastoi itse itsensä valelemalla 1608. Vasta hollantilaisten Rhijnsburgerien vaikutuksesta alettiin opettaa, että ainoa oikea kastetapa oli kastettavan upottaminen. Vapaitten suuntien vaatimus, että kaste on aina toimitettava upottamalla, on menemistä yli sen, mitä meille on Raamatussa kirjoitettu; se on legalismia eli lakihenkisyyttä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
UUDELLEEN KASTEEN ( ANABABTISMIN) HISTORIA
On merkillistä, että kukaan ei ole kirjoittanut uudelleen kasteen historiaa. Se kertoo siitä, että kyseis-
tä ilmiötä voi olla hankala tutkia, koska historiantutkimus vaatii dokumentteja. Olen päättänyt ottaa
tämän tehtävän vastaan.
Käytettävissä olevat luotettavat dokumentit osoittavat, että uudeelleen kaste, anababtismi on
historiallisesti ajateltuna sangen nuori ilmiö. Sinänsä jonkinlaisia babtistisia liikkeitä on ollut kristin-
uskon synnystä saakka; ne ovat kuitenkin pitäytyneet yhteen kasteeseen, joka on toimitettu vasta
aikuisiässä. Ilmeisesti ei ole kastettu uudelleen ainakaan siitä syystä, että lapsikaste olisi mitätöity.
1. VAPAA KRISTILLISYYS VANHALLA- JA KESKIAJALLA
Kristinuskon alkuajoista lähtien historia tuntee pienehköjä lahkomuodostumia. Niihin perehtyminen
osoittaa, että niillä on ollut vapaakirkollinen ajattalutapa, mutta myöhemmin syntyvät kastajaliikkeet
eivät ole olleet näistä riippuvaisia; tuskin ovat tunteneet niiden oppejakaan. Luonnollisena syynä on
mm. kirjapainojen vähyys ja se, että näitä pieniä lahkoja on vainottu ja kaikki niiden omat dokumentit
on hävitetty. Voimme tutustua niihin ainoastaan tavallaan ”keittiön” kautta eli katolisen kirkon doku-
menttien välityksellä, kun se taistelee näitä lahkoja vastaan.
Gunnar Westin esittelee teoksessaan ”Vapaan kristillisyyden historia” nämä kirkosta eronneet tai
erotetut pienet liikkeet. Samoin niistä saa tietoa lukemalla Christensen-Göransson "Kirkkohistoria I
ja II. Kirkossa alkoi jo toisella vuosisadalla kehittyä seurakunnan johtajan sekä piispan virka. Hyvin
pian myös Rooman piispa alkoi vaatia itselleen koko kirkon johtajan asemaa. Keskittyminen Rooman
piispan ympärille toi kirkkoon kaikkia seurakuntia koskevan oikeaoppisuuden oppi- ja järjestyskysy-
myksissä. Kirkossa omaksuttiin vähitellen myös lapsikaste ja se on siellä käytäntönä ja 200-luvulla.
Markionilaiset
Kirkko määritteli uskonsa uskontunnustuksilla, joita syntyi ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina.
Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet Rooman piispaa kirkon johtajaksi eivätkä katolisia oppeja.
Pian alkoi esiintyä pieniä liikkeitä, jotka arvostelivat katolista järjestelmää. Näistä vastarintaliikkeistä
ensimmäinen oli markionilaiset, joka sai nimensä perustajastaan Markionista. Markion erosi kirkosta
v. 144 ja perusti oman kirkon. Markion halusi poistaa kirkosta ja Raamatusta kaiken juutalaisuuteen
viittaavan. Hän uskoi, että evankelistat olivat väärentäneet evankeliumin, sensijaan Paavali välitti hänen
mielestään oikean evankeliumin. Tosin hän uskoi, että evankeliumien kirjoittajat olivat väärentäneet
myös Paavalin kirjeet.
Markion loi oman puhdistetun Raamattunsa. Siitä poistettiin kaikki juutalaisuuteen ja lakiin viittaava.
Tähän kaanoniin pääsivät vain Luukkaan evankeliumi ja Paavalin kirjeet puhdistettuina. Kristologiassa
hän edustaa dokeettista suuntausta eli Kristus oli esiintynyt vain nahkaruumiissa ja sen seurauksena
hän torjui myös ruumiin ylösnousemuksen. Markion kuoli n. vuonna 160 ja liike näyttää jatkuneen
idässä 400-luvulle asti.
Montanolaisuus
Samoihin aikoihin syntyi Vähässä-Aasiassa askeettis-eskatologinen herätysliike, montanolaisuus,
profeetallisesti toimivan Montanuksen kautta. Montanus julisti yhdessä kahden naisprofeetan kanssa
edessä olevaa loppua. Kristus oli tulossa perustamaan uutta Jerusalemia. Uskovien tuli valmistautua
Kristuksen tulemiseen luopumalla maailmasta ja elämällä pyhää elämää. Pyhään elämään kuului
elämä selibaatissa, jatkuvassa katumuksessa sekä paastossa. Lisäksi liikkeen jäsenet etsivät vapaa-
ehtoista marttyyriutta.
Liike sai aluksi paljon kannattajia ja se levisi nopeasti Syyriaan, Kreikkaan, Italiaan, Roomaan ja
Pohjois-Afrikkaan. Jopa Rooman piispa kannatti sitä ja niin ikään tunnettu kirkkoisä Tertullianus
liittyi montanolaisuuteen. Virallinen kirkko taisteli montanolaisuutta vastaan ja se eli aina 500-luvulle
saakka. Oikeastaan se ei ollut harhaoppi, vaan kirkon sisäinen ilmiö, uudistusliike, joka viime kädessä
vastusti vain monarkista piispuutta. Sikäli liikkeen merkitys kirkolle oli siinä, että taistelu sitä vastaan
itse asiassa vahvisti piispuutta.
Tertullianus, 160-220 jKr
Kirkkoisä Tertullianus eli noin vuosina 160-220 jKr. Jotkut ovat hakeneet uudelleenkasteoppiin tukea Tertullianuksesta, joka hylkäsi lapsikasteen.
Tertullianus kulkee kastenäkemyksessään kuitenkin täysin omaa tietään,
eli hänen kastenäkemyksestään ei voi hakea tähän asiaan tukea. Hän oli sitä mieltä, että kasteessa saa anteeksi vain siihen asti tehdyt synnit.
Siksi hän kannatti kastetta vasta ennen kuolemaa ja myös toteutti sitä
omalla kohdallaan. Tuskin uudeellan kastekaan tällaista näkemystä hy-
väksyy, joten Tertullianus on jätettävä rauhaan etsittäessä oikeaa kaste-
näkemystä.
Novatiolaisuus
200-luvun puolivälissä syntyi kirkossa kiista luopioiden takaisinottamisesta. Cyprianuksen toimesta
saatiin aikaan järjestys, jonka mukaan kaikki luopiot voitiin ottaa kirkkoon, jos he katuivat ja teki-
vät parannuksen. Tätä päätöstä ryhtyi vastustamaan Novatianus, joka sittemmin perusti oman kirkon.
Se ei kuitenkaan poikennut katolisesta kirkosta muuten kuin katumuskurin osalta. Novatiolaisuus
levisi voimakkaasti; novatiolaisten seurakuntien tunnusmerkkinä oli ankara vaatimus kirkon pyhyy-
destä, joka ei antanut kuolemansynnin tekijöille mahdollisuutta katumukseen.
Suurinta menestystä novatiolaisuus sai Vähässä-Aasiassa ja Syyriassa. Siellä heitä alettiin kutsua
”kataareiksi” (katharoi=puhtaat). Ennen pitkää myös novatiolaisia alettiin pitää kerettiläisinä ja
vaino sitä vastaan alkoi 400-luvulla. Novatiolaisia seurakuntia tavataan idässä vielä 600-luvulla.
Donatolaisuus
Uusien vainojen johdosta syntyi kirkossa uudelleen kiista luopioiden kohtelusta. Pohjois-Afrikassa
Donatus Suuri loi donatolaisen kirkon, josta tuli sen syntysijoilla katolisen kirkon merkittävä kilpai-
lija. Tämäkin liike piti kiinni katolisesta uskosta, organisaatiosta ja jumalanpalveluksesta, mutta oli
sitä mieltä, että sakramentin vaikutus riippui papin henkilökohtaiesta pyhyydestä. Kirkkoon kuului-
vat vain pyhät ihmiset, joita maailma ei ollut saastuttanut. Liikkeessä on todennäköisesti myös kas-
tettu uudelleen johtuen pappien pyhyysvaatimuksesta. Katolisesta kirkosta tulleet papit vihittiin uu-
delleen virkaan, kirkot puhdistettiin ennen käyttöön ottoa.
Noin v. 400 liike oli vahvimmillaan; siihen kuului silloin enemmistö Pohjois-Afrikan kristityistä. Sitä
heikensivät kuitenkin sisäiset ristiriidat sekä Augustinuksen donatolaisia vastaan mobilisoima katoli-
nen kirkko. Järjestelmällisten vainojen takia kirkko kukistui 400-luvun alussa, mutta lopullisen kuo-
liniskun se sai arabijoukkojen vallattua Pohjois-Afrikan 600-luvulla.
Paulikaanit
Katolinen kirkko sai elää 400-600 -luvut melko rauhassa, kunnes 700-luvulla alkaa taas syntyä uusia
lahkoja. Armeniassa syntyy paulikaanit, jonka sanotaan saaneen vaikutteita markionilaisista ja mani-
kealaisuudesta sekä myös gnostilaisuudesta. Liikkeen jäseniltä vaadittiin täydellistä puhtautta ja py-
hää elämää. He pitivät turhina mm. kirkkoa, ristiä, pappeja, hierarkista järjestystä, jumalanpalvelus-
menoja ja sakramentteja. Tosin liikkeellä oli omia saarnaajia. Mielenkiintoisena piirteenä on se, että
paulikaanit olivat järjestäytyneet sotilaallisesti vahvasti niin että keisari käytti heitä mielellään taiste-
lussa islaminuskoisia vastaan. Bysantin hallitus ryhtyi 800-luvun alussa toimenpiteisiin heitä vastaan
ja liike kaatui sotilaalliseen tappioon v. 872.
Bogomiilit
Paulikaanit levisi slaavilaiseen maailmaan bogomiilien -nimisenä. Liikkeen perustajan Bogomilin
mukaan maailman hallitsijana oli saatana, jonka hän samaisti Vanhan testamentin luojajumalaan.
Ihmisen piti vapautua pahasta maailmasta ankaran askeettisen elämän avulla, johon kuului paasto,
rukous ja luopuminen avioliitosta.
Kirkko ja keisari taistelivat ankarasti myös bogomiileja vastaan. Mitä enemmän sitä vastaan hyökät-
tiin, sitä voimakkaammaksi se kasvoi. Liike tukahdutettiin vasta 1100-luvulla lopullisesti.
Kataarit
Bogomiilit vaikuttivat 1100 -luvun puolivälissä Ranskasssa syntyneisiin kataareihin. (Liike ei ole
jatkoa novatiolaisille, joita myös kutsuttiin kataareiksi.). Kataareja innoitti halu toteuttaa todellista
kirkkoa seuraamalla köyhää Kristusta. Köyhyysihanne muuttui pian askeesiksi ja täydelliseksi ir-
rottautumiseksi maailmasta, minkä seurauksena kieltäydyttiin avioliitosta, armeijasta ja valan van-
nomisesta. Mielenkiintoisena piirteenä oli myös Vanhan testamentin hylkääminen lähinnä sen
materialistisuuden takia.
Kataarit jakoivat uskovat kahteen ryhmään: valitut (electi), joilta odotettiin täydellisyyttä ja jotka oli
otettu puhtaaseen kirkkoon Hengen kasteen kautta sekä uskovat (credentes), joita vain kiinnostivat
kataarien opit, mutta he saivat elää maailmassa huolehtiakseen valittujen toimeentulosta. Kuoleman
jälkeen valitut pääsivät taivaalliseen valon valtakuntaan, uskovat saattoivat saada vapahduksen vain
sielunvaelluksesta.
Katolinen kirkko ja sen sakramentit ja hurskauselämä hylätiin. Valittujen tehtävänä oli vaeltaa köy-
hinä julistaen sanomaa ja voittaa ihmisiä valon maailmalle. Kataarit erotettiin kirkosta virallisesti
kerettiläisinä v. 1184. Liikkeen nopea leviäminen aiheutti kirkossa voimakkaan vastareaktion ja se
tuhoutui inkvisition alettua 1200 -luvulla.
Valdolaisuus
Kataarien kaltainen elinvoimainen joukkoliike oli myös Lyonissa syntynyt valdolaisuus, jonka
syntyyn liittyy Petrus Valduksen nimi. Valdolaisten ainoana auktoriteettina oli Raamattu ja sieltä
erityisesti vuorisaarna. Se oli Kristuksen laki, jonka käskyä lähteä maailmasta ja elää köyhyydessä
ja laupeudessa tuli ehdottomasti noudattaa. Kataarien tavoin hylättiin sota, verenvuodatus ja valan
vannominen. Valdolaiset suhtautuivat välinpitämättömästi jumalanpalvelusmenoihin, kirkoilla ja altta-
reilla ei ollut sijaa todellisessa kirkossa. Katolisen kirkon sakramentteja ei hylätty, mutta ne olivat
pätemättömiä, koska niitä hoitivat syntiset papit. He olivat omineet itselleen avaintenvallan: vain
heillä oli oikeus antaa syntejä anteeksi.
Valdolaiset taistelivat jatkuvasti kataareja vastaan. Heiltä he kuitenkin omaksuivat uskovaisten jaon
”täydellisiin” ja ”uskovaisiin”. Niiden tehtäväjako oli sama kuin kataareilla. Valdolaiset eivät muo-
dostaneet varsinaista kirkkokuntaa, vaan se oli vain uskonnollinen yhdyskunta, jolla oli omat riippu-
mattomat johtajansa.
Valdolaisetkin julistettiin kerettiläisinä pannaan. Siitä huolimatta liike levisi voimakkaasti ja nope-
asti Etelä-Ranskaan, Pohjois-Italiaan, Etelä-Saksaan, Böömiin, Määriin, Puolaan ja Unkariin. 1200-
luvulla valdolaisia alettiin polttaa roviolla, useissa maissa heidät tuhottiin melkein kokonaan. Italiassa
valdolaiskirkko elää vieläkin.
Lollardit
Englannissa vapaakirkollinen liike oli lollardit (lollium=rikkaruoho, luste). Se syntyi John Wycliffen
toiminnan seurauksena 1300- luvun lopussa. Wycliffen biblisismin mukaisesti liike korosti Raamattua
ainoanana auktoriteettina uskonasioissa ja jokaisen kritityn piti saada lukea ja tutkia Raamattua.
Katolista kirkkoa vastaan hyökättiin hylkäämällä selibaatti, transsubstantaatio, aneet, liturgiat ja
kirkon ulkonainen loisto.
Talonpoikaiskapinan ja kerettiläisjulistuksen jälkeen liike hävisi julkisuudesta. Vääräuskoisten poltta-
mista roviolla ei ollut tapahtunut aikaisemmin Englannissa. Lollardien vaikutus ulottui kuitenkin pit-
källe ja edesauttoi keskiajan kirkon tuhoutumista ja uutta aikaa.
Hussilaisuus
Mannermaalla wycliffeläisyys vaikutti böömiläiseen Jan Husiin. Alkoi hussilainen vallankumous, joka
oli samalla uskonnollinen, kansallinen ja yhteiskunnallinen. Uskonnollisessa mielessä noustiin katolis-
ta kirkkoa vastaan mm. vaatimalla selibaatin kumoamista, myös ehtoollisviinin jakamista maallikoille,
saarnaoikeutta kaikille, kirkon luopumista omaisuudestaan, jne. Hussilaisuutta kirkko ei enää kyennyt
kumoamaan, vaan se yhtyi lopulta evankelisena kirkkona uskonpuhdistukseen.
2. VANHAN- JA KESKIAJAN VAPAAN KRISTILLISYYDEN SUHDE KASTEESEEN
Ainakin osassa edellä luetelluissa vapaissa ryhmissä kastettiin seurakuntiin tulleet uudelleen. Liikkeitä
ei voi pitää kuitenkaan anababtisistisina siitä syystä, että periaatteessa ne hyväksyivät lapsikasteen.
Eli liikkeiden piirissä kastettiin sekä lapsena että aikuisena. Katolisesta kirkosta siirtyneet kastettiin
uudelleen siitä syystä, että liikkeissä ei hyväksytty langenneen kirkon ja sen syntisten pappien toimitta-
maa sakramenttien jakamista.
3. ANABABTISMIN SYNTY
Nykyisen kaltainen anababtismi syntyy 1500-luvulla, uskonpuhdistuksen sivutuotteena.Sen synty ajoi-
tetaan vuosiin 1524-25 ja syntysijana on Sveitsin Zürich. Kastajaliikkeella oli uusitestamentillinen
näkemys tosiuskovien seurakunnasta; se hylkäsi elämän maallisesssa yhteiskunnassa, virat, sota-
palveluksen, valan vannomisen, koron ottamisen, ym. Liike pyrki rakentamaan pyhien seurakuntaa
uskovien piirissä sovelletulla kirkkokurilla. Liikkeen jäseneksi pääsi vain aikuiskasteessa, jota vaadittiin
kaikilta liikkeen jäseniltä.
Seurakunta sai jäsenensä pääasiassa alemmista yhteiskuntakerroksista ja se edusti radikaalia raamat-
tukristillisyyttä, joka sitoutui Vuorisaarnan sanatarkkaan noudattamiseen. Kristittyjen ei olisi ryhdyt-
tävä vastarintaan, vaan ”elettävä kuin lampaat susien keskellä.”
Aikuiskastajat erotettiin sekä kirkollisesta että maallisesta yhteisöstä ja julistettiin kerettiläisiksi. Kirkko
suhtautui siihen todella rumasti. Vainottuna se levisi valetavien saarnaajien mukana naapurimaihin
Strassbourgiin, Itävaltaan ja Määriin, jonne mudostui seurakuntia. Koko liike tuhoutui kuitenkin pian,
koska sen johtajat joutuivat kerettiläislakien uhriksi.
Radikaalireformaatio
Saksassa uskonpuhdistus sai 1500-luvulla myös radikaaleja piirteitä. Tunnetuin radikaalijohtaja oli
Thomas Müntzer, jonka edustamaan taloinpoikaismsytiikkaan liittyi myös yhteiskunnallisia uudistus-
vaatimuksia. Hän hylkäsi lapsikasteen ja loi ”pyhien seurakunnan”. Kristityn tuli täysin erottautua
maailmasta ja seurata Kristusta. Uskonpuhdistuksen hän näki lähinnä apokalyptisena tapahtumana:
Maailman lopputaistelu oli ovella, sen jälkeen tavallinen ja sorrettu kansa ottaisi maailman omistuk-
seensa.
Vuonna 1524 hänen kannattajansa tarttuivat aseisiin ja muutamassa päivässä he tuhosivat yli 40
luostaria ja monia ritarilinnoja. Hänen kehotuksestaan talonpojat alkoivat riehua, kulkea pitkin maata
hävittäen ja ryöstäen. Talonpoikaisliike kuitenkin epäonnistui ja Müntzerin mielestä se johtui heidän
uskonnollisista ja moraalisista puutteistaan. Talonpoikaiskapinan epäonnistuttua hänen huomionsa
kiinnittyi alempaan kaupunkilaisväestöön, jonka piti taistella esivaltaa vastaan jumalanvaltakunta-
valtion perustamiseksi. Lopunajallinen seikkailu päättyi Frankenhausenin verilöylyyn 1525, jonka
päätteeksi Müntzer mestattiin. Liikkeen johtajan kuoltua johtoon nousivat strasbourgilainen Hans
Hut ja münsteriläinen Melchior Hofman. Heidän toiminnassaan korostuivat kasteen uusiminen ja
maanpäällisen Jumalan valtakunnan toteuttaminen.
Radikaalireformaatio levisi maanalaisena liikkeenä, jossa korostuivat erityisesti apokalyptiset näke-
mykset. Profetioiden mukaan lopputaistelu käytäisiin vuonna 1533, jolloin perustetaan uusi Jerusa-
lem ja alkaa 144 000 valitun hallituskausi. Liikkeessä mentiin niin pitkälle, että vuonna 1533
Westfalenin Münsterissä perustettiin tuhatvuotinen valtakunta, jota johti teokraattinen kuningas
Juhana Leydeniläinen ja kaksitoista herttuaa. Valtakunnassa oli kristillis-kommunistinen omaisuuden
yhteys ja rakkaus. Kasteenuusijoiden vaikutuksesta käyttöön otettiin uskovien kaste, lapsikaste hy-
lättiin. Teokraattinen valtio tuhoutui hyvin pian katolisten ja evankelisten ruhtinaiden toimesta.
Mennoniitat
Müntzerin teokratia oli anababtistinen, mutta johtajan kuolema oli tuhoisa kasteenuusijaliikkeelle.
Tämän herätyksen johtoon tuli sittemmin myös entinen katolinen pappi, Menno Simonis. Hänen
onnistui ohjata liike maltillisempaan suuntaan kytkemällä siitä pois hurmokselliset ja vallankumouk-
selliset piirteet. Johtajansa mukaan liike sai nimekseen mennoniitat ja se levisi erityisesti Hollantiin,
jossa he saivat uskonnonvapauden vuonna 1626.
Vuonna 1555 Saksassa Augsburgin valtiopäivillä solmittiin uskonrauha. Uskonrauhan sisältönä oli
”Cuius regio - eius religio” Se merkitsi sitä, että Saksassa tulisi olemaan kaksi uskontoa (katoliset ja
evankeliset), jotka kummatkin väittivät olevansa ainoa oikea. Saksan keisarikunta oli jakautunut
moniin ruhtinaskuntiin ja ruhtinaan usko määräsi alamaisten uskon. Poikkeuksena olivat vapaa- ja
valtakunnankaupungit, joissa oli sekä katolisia että evankelisia. Uskonrauha koski vain katolisia ja
niitä, jotka olivat hyväksyneet Augsburgin tunnustuksen. Näin uudelleenkastajat ja spiritualistit jäivät
vaille oikeuksia uskonsa harjoittamiseen.
4. ANABABTISMI 1600-LUVULLA
Uudelleenkaste saa 1600-luvulla sijaa erityisesti Englannissa. Sen alkuna oli Englannin episkopaali-
nen järjestelmä. Kaikki paikallisseurakuntanäkemystä kannattavat joutuivat vainotuiksi. Vainojen
seurauksena osa heistä pakeni Hollantiin. Siellä he ajautuivat yhteyteen mennoniittien kanssa, jotka
vastustivat lapsikastetta ja maallista esivaltaa. Kuitenkin Hollannin englantilaisen seurakunnan enem-
mistö oli kalvinisteja, mutta siitä irrottautui vähemmistö, independentit, jotka jakautuivat useiksi
erilaisiksi haaraliikkeiksi, joista yhtenä olivat babtistit. Babtistit jakautuivat kahtia: General Babtis-
teihin ja Particular Babtisteihin. Cromwellin hallitusaikana babtisteilla oli Englannissa peräti 300
seurakuntaa.
Vainotut palasivat Englantiin vuoden 1616 jälkeen ja he saivat nimekseen kongregationalistit. He
olivat hyvin jyrkkiä: tosi kirkko muodostui vain uudestisyntyneistä, visible saints, Seurakunnassa
elettiin pyhässä yhteisössä, jonka esikuvana oli Kristus. Seurakunta oli Kristuksen eikä kuninkaan
alainen. Vaadittiin kirkon ja valtion eroa.
Ensimmäinen babtistiseurakunta perustettiin Englantiin vuonna 1612. Vaikutteita se oli saanut Hol-
lannin mennoniitoilta. Babtismi vaati jyrkästi kirkon ja valtion eroa ja hyväksyi vain aikuiskasteen.
5. ANABABTISMI 1700-LUVULLA
Englannista babtismi levisi eurooppalaisten siirtolaisten mukana Amerikkaan 1600-luvulla. Sen
jälkeen se onkin saanut voimakkaan aseman Yhdysvaltojen uskonnollisessa elämässä ja on nykyi-
sin suurin protestanttinen ryhmittymä. 1700-luku oli Amerikassa erityistä herätyksen aikaa. Herätys
teki myös babtisteista joukkoliikkeen. Uudestikastamiskäytäntönsä ansiosta se laajeni erityisesti
uudisasukkaiden keskuudessa. Saarnaajat olivat pääasiallisesti oppimattomia ja lähtöisin siirtolaisten
omista riveistä puhuen samaa kieltä. Erityisesti kannatusta tuli alimpien yhteiskuntaluokkien keskuu-
desta. Alueellisesti otollisinta maaperää olivat Uuden Englannin siirtokunta sekä Amerikan eteläiset
siirtokunnat, mm. Massachussettissa perustettiin vuosina 1740-1790 peräti 86 uutta babtistiseurakun-
taa.
Babtismi ei ole kuitenkaan mikään yhtenäinen kirkkokunta, vaan se on jakautunut satoihin erilaisiin,
jopa vastakkaisiin ryhmiin. Tuskin mikään ryhmä on niin jakautunut puolueisiin ja riitoihin kuin babtismi.
Suurin näistä on Southern Babtist Convention.
Babtisteilla on oma Babtistinen Maailmanliitto, mutta osa babtisteista on mukana myös ekumeeni-
sessa rintamassa (mm. USA:n pohjoisosien ja Englannin babtistit). Liikkeen tunnetuin saarnaaja on
Billy Graham.
6. ANABABTISMI 1900-LUVULLA
Helluntailaisuus on hengellisenä liikkeenä nuori, mutta on silti levinnyt voimakkaasti ympäri maail-
maa. Sen juurina ovat 1800-luvun lopulla Amerikassa syntyneet pyhitysliikkeet, babtismi sekä eräät
Walesissa syntyneet omaperäiset herätysliikkeet. Helluntailaisuuden alkuna on tapahtumat Amerikas-
sa 9.4.1906. Tällöin W.J. Seymorin mustien seurakunta Los Angelesissa koki, miten tuli lankesi alas
taivaasta ja vaikutti koko seurakuntaa koskeneen kielilläpuhumisen. Liike levisi nopeasti ja jo samana
vuonna se saapui Eurooppaan: Norjaan. Norjasta helluntailaisuus levisi Pohjoismaihin, Englantiin ja
Saksaan.
Helluntailaisuuden kastekäsitys on babtistista perua. Siitä seuraa, että he myöskin kastavat uudelleen.
Tosin sekä babtistit että helluntailaiset eivät myönnä kastavansa uudelleen. Tämä johtuu siitä, että he
mitätöivät täysin suurten kirkkojen toimittaman lapsikasteen. Vaikka lapset kastetaankin Isän ja Pojan
ja Pyhän Hengen nimeen, vääräksi heidän mukaansa kasteen tekee lähinnä se, että kastettava ei
heidän oppiensa mukaan usko.
Vanhojen kirkkojen ja babtististisien kirkkojen kastekäytäntö näyttääkin sovittamattomalta, koska
siitä ajatellaan niin eri tavoin. Lapsikasteen puoltajille kaste on sakramentti ja armonväline, babtisille
liikkeille se on tunnustustoimi ja jonkinlainen ihmisen antama merkki muille siitä, että hän haluaa
seurata Jeesusta. Myös kasteen muoto on erottava tekijä: lapsikaste toimitetaan yleensä valelemalla,
mutta aikuiskaste upottamalla. Lapsikastetta puoltavat kirkot sanovat kasteen olevan Jumalan teko
ihmiselle, babtistisen näkemyksen kannattajien mielestä kaste on ihmisen teko Jumalalle.
Luterilaisuus liittää lapsikasteen perisyntioppiin. Peritynti on niin syvä ihmisen turmeuluksen tila, ettei
hän sitä edes käsitä. Se on seurausta Aadamin ja Eevan lankeamisesta. Synnin ilmenemismuotona
ovat yksittäiset pahat teot, joiden juurena on juuri perisynti. Kaste vapauttaa ihmisen perirynnin val-
lasta ja siirtää hänet uuteen elämään. Vaikka kaste siirtää ihmisen ihmisen Kristuksen valtakuntaan,
taistelu syntiä vastaan jatkuu elämän loppuun saakka.
Helluntailaisen käsityksen mukaan lapset ovat kyllä osallisia perisynnin turmeluksesta, mutta eivät
syyllisyydestä. Juuri siksi lapsia ei saa kastaa, koska he ovat kristuksen sovitustyön tähden viattomia
ja Jumalalle otollisia ilman uskoa. Helluntailaisen opetuksen mukaan lapset eivät usko, siksi heitä ei
kasteta, mistä ilmeisesti seuraa, että lapset pääsevät automaattisesti taivaaseen.
Helluntailaiset puhuvat mielellään ”ymmärtävässä iässä” olemisesta, jolloin vasta ihminen on vastuus-
sa Jumalalle teoistaan ja tietoinen synneistään. Tätä ymmärtävää ikää ei koskaan määritellä, ilmeiesti
se vaihtelee. Vain ymmärtävässä iässä oleva voi ottaa Jumalan valtakunnan vastaan. Tämä opetus ei
ole Raamatun mukaista, sillä Jumalan Sanahan opettaa, että lapsi voi ottaa Jumalan valtakunnan vas-
taan, Lue Mark 10:15 ja Luuk 18:17: ”Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin
lapsi, hän ei sinne pääse”
Paavali toteaa Room 3:23 ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” sekä Room 5:12
”Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saa-
vuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä”. Raamatun mukaan kaikki ovat syntisiä,
lapsia ei pidetä poikkeuksena. Näin ollen lapset joko ovat syntisiä tai sitten he eivät ole ihmisiä. Jompi
kumpi vaihtoehto on hyväksyttävä; helluntailaisesta kasteopetuksesta johtopäätöksenä on se, että
lapset eivät ole ihmisiä.
Kun arvioidaan helluntailaisten oppeja, ollaan vaikean kysymyksen edessä. Tämä johtuu mm. siitä
syystä, että heillä ei ole tunnustuskirjoja ja liike on opillisesti hyvin monimuotoinen, jopa sekava. Eri
henkilöt ja saarnaajat saattavat opettaa kasteestakin eri tavoin.
7. MITÄ ANABABTISMIN HISTORIA OPETTAA?
Anababtismin historia osoittaa, että uudelleen kastamista on tapahtunut historian kuluessa aina silloin
tällöin. Syyt siihen ovat vaihdelleet. 1500-luvulle saakka se tapahtui siksi, että syntyneet vapaakirkot
hyväksyivät periaatteessa lapsikasteen, mutta eivät katolisen kirkon pappeja.
Lapsikaste alkoi yleistyä kirkossa jo 200-luvulla ja oli vallitsevana käytäntönä viimeistään 300-luvulla
jKr. Tämä tilanne jatkui aina uskonpuhdistukseen saakka. Uskonpuhdistuksen liepeillä syntyi liikeitä,
joissa luovuttiin lapsikasteesta. Anababtismi syntyi vasta 1500-luvulla, mutta sen vaikutus oli vähäistä
ja paikallista. Merkittävämpää leviämistä on vasta 1700-luvulla, mutta silloinkin se on vielä vähäistä. Edelleen tämän päivän maailmassa uudelleen kastavat kirkot ovat pieni vähemmistö lapsikastetta
käyttävien kirkkojen rinnalla.
Kirkon historian tutkimus osoittaa, että lapsikaste oli melkein 1500 vuotta lähes ainoa kastekäytäntö.
Jos ensimmäinen kaste ja lapsikaste olisivat vääriä, merkitsisi se sitä, että kristillinen kirkko on ollut
lähes 1500 vuotta ilman kastetta ja kristikuntaa, koska vuodesta 300 vuoteen 1700 ei ollut juuri mitään
muuta kastetta kuin lapsikaste.
Jos lapsikaste olisi väärä, silloin kristikunta olisi ollut yhtä pitkän ajan ilman kastetta. Jos se olisi ollut
ilman kastetta, merkitsisi se, että koko sinä aikana ei ollut yhtään uudestisyntynyttä kristittyä, myös-
kään Luther ei olisi ollut uudestisyntynyt, koska hän piti kiinni lapsikasteesta.
Jos kristikunta olisi ollut näin kauan ilman kastetta, ei se olisi ollut mikään kristikunta. Jos lapsikaste
olisi väärä, tuskin Jumala olisi antanut sellaisen pelleilyn jatkua lähes 1500 vuotta; koko kristikunta
olisi kuollut. Kirkon pitkä historia osoittaa, että myös lapsena kastaminen vastaa jumalallista tahtoa;
eihän kirkko muuten olisi kasvanut ja säilynyt maan päällä.
Jos hengellinen liike on syntynýt vasta 1900-luvulla, kuten monet uudesti kastavat likkeet, ei sillä ole
kovin paljon otsaa sanoa, että vain sen kaste on raamatullinen. Tuskin raamatullista kastetta olisi
löydetty vasta 100 vuotta sitten.
____________________
Lähteitä:
Christensen-Göransson: Kirkkohistoria I ja II
Grönvik-Sinnemäki-Haapla: Kaste ja usko
Jolkkonen-Kotila: Martti Luther tänään
Hal Koch: Apostoleista atomiaikaan
Lennart Pinomaa: Voittava usko
Matti Väisänen: Pyhä Kaste kirkossa
Gunnar Westin: Vapaan kristillisyyden historia
Useita sivuja Internetissä hakusanalla "anababtismi"
tämä kuuluu Lutherin (evl) palstalle. Väärä osoite. Mutta olkoon nyt sitten täällä, jos et saanut kannanottoa omassa 'puodissasi'.
Kyllä valdolaiset, Lutherin rinnalla ovat luokitellut Vt-seuran kirjallisuudessa uskonveljiksi.
Olen katsonut useampaan kertaan seuramme videon 'Raamattu tosiasioiden ja ennustusten kirja'. Siinä oli juuri noista henkilöistä,jotka käänsivät Raamattua kyntöpojan ymmärtämälle kielelle ja levittivät Raamattua. Myös sen, miten silloinen valtionkirkko vainosi heitä.
Mm. siksi tuo yllä oleva historia onkin kiinnostava, ja luinkin sen kokonaan läpi.
Jos jehovantodistajien väitteen ottaa todesta, niin Jehova ei ole kovin tarkka siitä mitä hänen nimissään opetetaan.
Minkä väiteen???
Sen väitteen, että mm. valdolaiset ja Martin Luther ovat olleet jehovantodistajia (Luther lähinnä raamatuntutkija).
Onko se väite?
Ainoastaan jos Vartiotorniseuran julkaisujen sisällön on ottanut/ottaa vakavasti.
sen Raamatullisesta perusteesta?
Voisitko laittaa muutamia Raamatun kohtia lapsikaste -uskomuksesi tueksi, niin voimme keskustella asiallisesti niistä kohdista.
Olisin vielä kysynyt sitä, tiedätkö olivatko samoja henkilöitä kirjoituksessa mainitut: Tertullianus (145-220 jKr.) ja kirkkoisä Tertullianus (160 - 220 jKr.) Kiinnostava historian tutkielma. Tuostakin huomaa, että jo tuolloin maailma oli "täynnä" eri uskonnonsuuntia ja jo pelkastään kristikunnan alueella.
Uudelleenkastajat väittävät vastoin Raamattua, että kaste ei ole yksi. Kuitenkin Ef 4:5 sanoo hyvin selkeästi: "Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste!" Tämän jakeen he selittävät, että sana yksi tässä kohdassa ei tarkoita lukumäärää, vaan että se voitaisiin kääntää esim."yhdenlainen","samanlainen" tai "yksi ja sama". Alkutekstissä on tässä kohden "hen baptisma" ja siinä oleva sana "hen" tarkoittaa yksiselitteisesti lukusanaa yksi, eli kyse on todellakin määrästä. (Katso Novum osa 5, sivu 313 sana 1364: kreikankielessä sana "kaste = baptisma" on neutri, joten siinä käytetään muotoa "hen". Tämä löytyy Novumin sanan 1364 kohdasta 9). . Joskus uskoontullut saatetaan harhauttaa uudelle kasteelle väittämällä lapsikastetta Johanneksen kasteeksi. Apostolien tekojen mukaanhan jotkut kastettiin uudelleen siitä syystä, että he olivat saaneet vain Johanneksen kasteen eivätkä olleet siinä yhteydessä saaneet Pyhää Henkeä. Luterilaisen kirkon kaste ei ole Johanneksen kaste. Johannes ei kastanut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Hän kastoi vain ihmisiä parannukseen, kun he tunnustivat syntinsä. Lisäksi Pyhä Henki ei ollut vielä silloin vuodatettu maailmaan, kun Johannes toimi. Historiallisesti on vielä osoitettavissa, että Johannes Kastajan opetuslapsista ei tullut läheskään kaikista Jeesuksen opetuslapsia. Luterilaisen kirkon kaste tapahtuu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, joten se on täysin eri kuin Johanneksen kaste. Helluntailainen Veikko Pekki selittää Apt 19:1-7 väittäen, että Paavali kastoi efesolaisia uudelleen. Kannattaa tutustua tuohon Raamatun kohtaan ja todeta, että efesolaiset eivät olleet saaneet kristillistä kastetta eli kastetta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, heidät oli kastettu vain Johanneksen kas- teella. Siksi Paavali kastoi uudelleen, jotta he saisivat Pyhän Hengen. Kyse ei ole kristillisen kasteen uusimisesta, minkä Veikko Pekin rehellisyyden nimessä pitäisi tietää. Asiat sotketaan ilmeisesti tarkoitushakuisesti.
2. HARHA: VEDESTÄ SYNTYMINEN EI TARKOITA KASTETTA Uudelleenkastajat väittävät, ettei vedestä syntymi-
nen voi tarkoittaa kastetta. Jeesus sanoo Joh 3:5: "Totisesti, totisesti; jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä,
hän ei pääse Jumalan valtakuntaan." Tämän jakeen he selittävät pois väittämällä, että tässä kohden vettä ei tule
suinkaan ymmärtää aineellisesti, vaan hengellisesti eli vesi ei tarkoitakaan vettä, vaan Jumalan Sanaa.
Koska uudelleenkastajat lähtevät kaikessa opetuksessaan siitä, että lapsikaste on joka tapauksessa mitätön, on
heidän pakko tulkita tämäkin Raamatun kohta näin. Tietenkään ei voida sataprosenttisella varmuudella sanoa, mitä
Jeesus tässä tarkoittaa sanalla "vesi", mutta kyllähän kaste on toki luonnollisempi tulkinta kuin Jumalan Sana.
Toisaalta jos "vesi" ymmärrettäisiin hengellisesti, pitäisi johdonmukaisuuden nimissä myös "Henki" ymmärtää
hengellisesti eli vertauskuvallisesti ja mitä se taas olisi?
3. HARHA: IHMINEN EI UUDESTISYNNY KASTEESSA Uudelleenkastajat väittävät, että lapsi ei uudestisynny kas-
teessa. Perusteluna on lähinnä se, että lapsi ei voi uskoa. Ihmisen pitäisi olla "ymmärtävässä" iässä voidakseen
kokea sen. Viittaan edelliseen harhaan, jossa uudelleenkastajat kieltävät Jeesuksen tarkoittavan Joh 3:5 vedellä
kastetta. Jos ymmärrämme, että siinä vedestä ja Hengestä syntyminen tarkoittaa kastetta ja uskoa, jo tämä kohta
todistaa uudestisyntymisen tapahtuvan myös kasteessa. Erityisesti Paavali todistaa, että hän on kasteessa uudes-
tisyntynyt, vaikka ei käytäkään sanaa "syntyä uudesti". Mm. Room 6:4 "Näin meidät kasteessa annettiin kuo-
lemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää..." tai Kol 2:12
"Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon,..." On kumma, jos nämä kohdat
eivät puhu kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymästä. Uudelleenkastetta kannattavalle ei jääkään enää muuta se-
litystä kuin väite, että tämä ei koske lapsia. Onpa Jumalamme tominta merkillistä, jos aikuisena kastettu uudesti-
syntyy kasteessa, mutta lapsi ei.
4. HARHA: LAPSELLA ON ERILAINEN PELASTUSTIE KUIN AIKUISELLA Uudestikastajien opetuksesta välittö-
mänä johtopäätöksenä on se, että lapsella olisi erilainen pelastustie kuin aikuisella, eli lapsen pelastustie ei olisi-
kaan se, mikä mainitaan esim. Mark 16: 16 tai Matt 28:18-20. Eli joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu. Raamattu
ei kuitenkaan mainitse muuta pelastustietä. Kun Jeesus antaa kastekäskyn, Hän ei suinkaan sulje lapsia pois.
Hän ei sano esim. Mark 16:16 "Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva, paitsi lapset", vaan joka uskoo ja
kastetaan, on pelastuva.Eli sama pelastustie koskee lapsia niin kuin aikuisia. Samoin on Joh 3:5, kun Nikodemos
kysyy uudestisyntymisestä Jeesukselta. Siinäkin Jeesus sanoo kaikille, että uudestisyntyminen tapahtuu vedestä
ja Hengestä. Mitään poikkeusta ei tunneta. Lapsi uudestisyntyy samoin kuin aikuinenkin, ei ole olemassa lapsille
jotakin toisenlaista uudestisyntymisopetusta!
Monet uudelleenkastajat joutuvatkin itse asiassa rakentamaan kaksi erilaista pelastustietä: lapsille omansa ja
aikuisille omansa. Esim. Ristin Voiton päätoimittajan Juhani Kuosmasen mukaan kaikki lapset (myös pakanat)
pääsevät taivaaseen automaattisesti Kristuksen ristinkuoleman tähden. Tämä pelastustie olisi voimassa siihen
asti, kunnes ihminen tulee "tietoiseen ikään asti". Aikuisen ihmisen pelastustienä on taas lähinnä oma uskonrat-
kaisu. Raamatullisia perusteluja näille opeille ei löydy.
5. HARHA: RAAMATUN MUKAAN ENSIN USKO SITTEN KASTE. Uudelleenkastajat väittävät, että Raamattu
tuntee vain yhden järjestyksen: ensin usko ja sitten kaste. Perusteluna on käytetty ainakin sitä, että Raamatussa
kuvataan vain uskoontulleiden kastetta sekä Mark 16:16. Mitä tähän on sanottava? Jokainen luterilainen myöntää,
että Raamatussa kastetaan pääasiassa uskoontulleita aikuisia. Se on aivan luonnollista, koska kyseessä on kris-
tinuskon alkuaika. Näin toimii luterilainen kirkkokin lähetyskentillä. Pakanoita kastetaan, kun he ovat tulleet uskoon,
eli heistä on tullut kristittyjä. (Näitäkään kasteitamme eivät uudelleenkastajat hyväksy!) Aikuiskaste ei ole luterilaisille
mikään ongelma. Toki me tunnustamme myös aikuiskasteen ja kastamme myös aikuisia, mutta emme kasta ketään
toista kertaa, vaikka hän tätä pyytäisi. Entäpä Mark 16:16 "Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva" (Tässä
kohdassa niinkuin muissakaan ei ole merkitystä sillä, mitä Raamatun käännöstä käytetään). Kyseiseen jakeeseen
pätevät ainakin seuraavat faktat:
Suomen kielessä "ja" -sana on aina rinnasteinen. Mikään Suomen kielioppi ei tunne ja -sanalle merkitystä,
että se ilmaisisi järjestystä. Eli uudelleenkastajat luovat aivan omaa kielioppia väittäessään ja -sanan ilmai-
sevan järjestystä.
Markuksen evankeliumin loppu, jakeet 9-20, puuttuvat vanhimmista käsikirjoituksista. Tämä ilmeneeselvästi
uudesta Raamatun käännöksestämme, mutta näkyy myös Novumista, osa 1, sivu 837: "Muutamissa vanhim-
missa käsikirjoituksissa ei ole jakeita 9-20. Joissakin käsikirjoituksissa Markuksen evankeliumilla on toisen-
lainen päätös." Eli uudelleenkastajat perustavat oppinsa Raamatun jakeeseen, jonka alkuperästä ei ole yksi-
mielisyyttä. Toisaalta on turha ruveta tietenkään "repimään" Raamattua. Itse olen valmis hyväksymään myös
loppujakeet Markukseen, koska täyttä varmuutta asiasta ei sittenkään ole eikä evankeliumi ole voinut loppua
jakeeseen 16:8.
Jos käytämme uudelleenkastajien logiikkaa, eli sitä että ja -sana ilmaisee järjestystä, voidaan perustellusti
väittää, että Matteuksen evankeliumissa vastaavassa kohdassa on päinvastainen järjestys, eli se puhuu kas-
teesta ennen uskoa. Matt. 28:19 kuuluu: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni:
kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea,
mitä minä..." Tämä kohta onkin tuottanut uudelleenkastajille päänvaivaa ja siihen tehdään oma lisäys, esim.
"tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni saarnaamalla heille evankeliumia" tai "kastakaa heidät uskoon
tultuaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." Miksi uudelleenkastajat eivät lue tätä Raamatun kohtaa niin-
kuin se on kirjoitettu? Mainittua Raamatun kohtaa on yritetty monin vippaskonstein pakottaa heidän oppiinsa
sopivaksi. Jotkut vetoavat jakeen partisiippirakenteisiin, mutta ne eivät todista yhtään mitään. Joku haluaa kor-
vata verbin "tehdän opetuslapseksi" verbillä "opetuslapseuttakaa". Mutta se ei muuta jakeen ajatusta toiseksi.
Ehkä turhin pakotusyritys on vetoaminen Agricolan tai Saarisalon tai muihin epävirallisiin tai vanhempiin kään-
nöksiin. Niillä ei voi todistaa mitään, koska nykyinen ja edellinen Kirkkoraamatun käännös vastaavat alkuteks-
tiä sananmukaisesti. (Kannattaa muuten taas vilkaista sitä Novumia osaa 1 sivuilta 581 ja 582. Näyttää
sielläkin tämä helluntailaisten mainio dokumentti olevan kirkkoraamatun linjoilla käännöksessään).
Myös jo edellä käsitelty Joh 3:5 "Totisesti, totisesti; jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse
Jumalan valtakuntaan" sisältää uudelleenkastajien oppiin nähden päinvastaisen järjestyksen, jos käytämme
heidän logiikkaansa. Eli vedestä syntyminen (kaste) edeltää Hengestä syntymistä (usko). Näiden Raamatun
kohtien valossa luterilaisten järjestys "ensin kaste, sitten usko" voittaa uudelleenkastajien järjestyksen
"ensin usko, sitten kaste" numeroin 2-1.
Ja -sana kaikissa edellisissä jakeissa ei ole sitä varten, että se ilmaisisi järjestystä, vaan siksi, että se osoittaa
kasteen ja uskon (opettamisen) yhteenkuuluvuutta. Kumpikin tarvitaan pelastukseen.
Uudelleenkastajat väittävät aina, että kirkko ei lue Raamattua niinkuin se on kirjoitettu, vaan tekee sinne
omia lisäyksiään. Jo näiden Raamatun kohtien tutkiminen osoittaa, missä niitä Raamatun kohtia itse asiassa
vääristellään.
6. HARHA: RAAMATTU EI TUNNE LAPSIKASTETTA Uudelleenkastajat väittävät, ettei Raamattu kerro yhdestäkään
imeväisikäisen lapsen kasteesta. Siinä he ovat tavallaan oikeassa, koska se ei sanana puhu lapsi- tai imeväiskastees-
ta. Tähän on heti huomautettava, että sekä luterilaisilla että muilla kirkkokunnilla on käytössään monia tapoja ja sano-
ja, joita ei ole Raamatussa. Raamatussa ei esim. missään mainita, että naisille olisi jaettu ehtoollista eli murrettu lei-
pää. Jeesus antoi leipää ja viiniä vain opetuslapsille, jotka olivat miehiä. Missään ei erityisesti mainita, että se koskisi
myös naisia. Silti kaikissa seurakunnissa on ymmärretty, että myös naisille voidaan jakaa Jeesuksen käskyn mukaan
viiniä ja leipää.
Erityisesti Apostolien teot puhuu kokonaisten perhekuntien kastamisesta, mm. Apt 2: 39-42, Apt 10: 44-48,Apt 16:15,
Apt 16:33. Myös Paavali kertoo kastaneensa Stefanaan perhekunnan (1 Kor1:16). On merkillistä Raamatun selittämistä
väittää, ettei näihin perhekuntiin kuulunut lapsia. Jos vielä otetaan huomioon Vanhantestamentin aika, perhekuntaan
kuuluivat jopa palveliijoiden perheet. Niinpä uudelleenkastajat voivatkin vain väittää, ettei sylilapsia kastettu; tai että
kastettiin vain kaikki ymmärtävässä iässä olevat; tai että kastettiin vain ne, jotka ottivat Jeesuksen vastaan. Tähän
samaan sarjaan kuuluvat väitteet, ettei Raamattu tunne käsitettä "kasteen armo" tai "kasteen liitto" tai "kasteen
armoliitto", joten luterilainen kastekäytäntö on siis väärä. Mutta ei Raamattu tunne uudelleenkastajienkaan niin paljon
mainostamia käsitteitä "uskovien kaste" tai "raamatullinen kaste".
7. HARHA: LAPSI EI USKO Uudelleenkastajien pääväittämiä on se, että lapsi ei usko. Tämän vastapainona koroste-
taan, että vain ymmärtävässä iässä oleva voi ottaa kasteen. Tähän on heti vastattava, että lapsen uskosta ei kukaan
voi sanoa mitään, koska pieni lapsi ei pysty puhumaan. Mutta jo muutaman vuoden ikäisenä tällainen imeväisenä
kastettu uskoo, jos hän on saanut kristillistä opetusta. Eli jos lapsikasteessa on ongelmia, ne ovat tällä kohtaa,
että jokainen kastettu ei saa opetusta. Jotkut vanhemmat kenties liian kevyin perustein kastattavat lapsiaan.
Toinen kysymys uudelleen kastajien opetuksessa tässä kohden liittyy siihen, koska ihminen sitten on kypsä kas-
teelle? Milloin hän on siinä ymmärtävässä iässä? Tämä näyttää olevan erityisen polttava ongelma niissä kirkkokun-
nissa, joissa kastetaan ns."aikuiskasteella". Vanhemmilla on kova paine saada lapsensa kasteelle ja siksi monesti
kastetaan aivan liian aikaisin, 12-14 -vuotiaana. Hyvin pian nämä nuoret saattavatkin luopua uskostaan. Mitä eroa
on kastaa sylilapsi tai 12-14 - vuotias lapsi? Mielestäni molemmat ovat lapsikasteita. Tämän seurauksena olen ta-
vannut jopa kolme kertaa kastettuja, kun uudelleen kastettu on liittynyt sellaiseen seurakuntaan, joka ei ole hyväk-
synyt helluntailaistenkaan toimittamaa kastetta. JOS KERRAN RAAMATTU SANOO USKOVIEN KOTIEN LAPSIA
PYHIKSI (1 Kor 7:14), MIKSI IHMEESSÄ HEITÄ EI SAISI KASTAA, JOS KERRAN VAADITAAN ETTÄ IHMISEN
PITÄÄ USKOA ENNEN KUIN HÄNET VOIDAAN KASTAA. Eikö tuo Raamatun kohta sano selkeästi, että lapsi
uskoo, jos hän kerran on pyhä? Raamatussa mainitaan, että Johannes Kastaja oli "jo äitinsä kohdusta asti täyn-
nä Pyhää Henkeä " (Luuk 1:15) sekä Marian tervehtiessä Elisabetia Johannes hypähti äitinsä kohdussa. Myös
nämä puhuvat sen puolesta, että lapsella voi olla uskoa ja hän voi olla jopa Hengellä täytetty kohdusta saakkka.
Jeesus otti oikean uskovan esikuvaksi lapsen: "Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse
sinne sisälle". Eikö Jumalan valtakunnan vastaanottaminen ole juuri uskoa. Jos lapsi ei voi ottaa Jumalan valtakuntaa
vastaan, kenestä meidän aikuisten tulisi ottaa esimerkkiä? Uudelleen kastajien väitetää, että lapsi ei voi uskoa,
voidaan perustella vain psykologialla,mutta ei Jumalan Sanalla.
8. HARHA: LAPSIKASTEEN MITÄTÖINTI Uudelleenkastajat pyrkivät opetuksessaan täydelliseen lapsikasteen
mitätöintiin, eli väittävät ettei se ole oikea kaste, vaan nimenantamistilaisuus. Tämä on hyvin vakavaa Jumalan
toiminnan kieltämistä. Kasteessa Jumala toimii. Kasteessa on läsnä vesi, Jumalan Sana ja rukous. Ei se ole pelkkää
muotomenoa.
Ne yhteiskunnat, joissa lapsikaste ei ole käytössä tai joissa ollaan siitä luovuttu, ovat joutuneet suureen pakanuuteen
(mm. Venäjä ja Nyky-Ruotsi). Kasteessa on ihmeellinen Jumalan siunaus, mitä uudelleenkastajat valitettavasti eivät
näe ja tiedä. Täysin naurettavaa on väittää kastetta vääräksi sillä perusteella, ettei se tapahdu upottamalla. Oleellista
ei suinkaan ole veden määrä, vaan se että on vettä. On aivan sama, onko ihmistä valeltu vedellä vai onko hänet sinne
upotettu. Ei se vaikuta kasteen pätevyyteen mitään, vai ovatko uudelleenkastajat taikauskoisia? Jos tällä tavoin läh-
detään saivartelemaan, voisi uudelleenkastajien toiminnasta löytää vaikka kuinka paljon vastaavanlaisia esimerkkejä.
(Otan yhden: Apostolien teot kertovat, että seurakunnan alkuaikoina kaikki oli yhteistä. Kaikki myytiin, jopa talot ja
rahat annettiin seurakunnan yhteiseen kassaan, josta jaettiin sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Jos nyt kaiken pitäisi
tapahtua, kuten Raamatussa, pitäisi edelleen toimia samoin. Kuinka moni uudelleenkastetta kannattava on näin
tehnyt liittyessään seurakuntaan?)
Tähän liittyen uudestikastajat väittävät myös, että alkukielen sana "kastaa" (baptidzoo) tarkoittaisi vain upottamista.
Tällainen väite perustuu puutteelliseen Raamatun alkukielten tuntemiseen, ei tosiasioihin. Nimittäin tuollasanalla on
myös merkitys, "pestä", "peseytyä" tai "vihmoa" tai "pirskottaa". Esimerkkejä: Mk 7:4 sanaa käytetään siinä yhtey-
dessä, kun puhutaan astioiden pesemisestä. Luuk 11:38 sanalla on merkitys peseytyä, mikä siihen aikaan tarkoitti
lähinnä käsien ja jalkojen pesemistä. Hebr 9:10 puhuu "erilaisista pesuista". Luuk 12:50 ja Mark 10:38-39 sanalla
kastaa on vertauskuvallinen merkitys, eli Jeesus tarkoittaa siinä "kasteella" ristiinnaulitsemista. Jo nämä esimerkit
osoittavat, ettei uudelleenkastajien väite, että alkukielen sana "baptidzoo" tarkoittaisi kreikankielessä vain veteen
upottamista, pidä paikkaansa. Jälleen voi katsoa Novumista, sen 5. osasta sanaa "baptidzoo" josta myös näkyy,
että sanalla on muitakin merkityksiä.
Historiallisesti pitää paikkansa sekin, että kirkko on itse asiassa kastanut lapsia upottamalla vielä keskiajallakin,
eli valelukaste on melko uusi tapa. Uudelleenkastajat pitäisivät lapsikastetta vääränä, vaikka se tapahtuisi upotta-
malla. Uudelleenkastajilla on jo valmis ennakkokäsitys, että lapsikaste on joka tapauksessa väärä tai se ei ole
ensinkäänm kaste. Tästä käsin myös tulkitaan Raamattua, eikä suostuta edes muuta ajattelemaan.
9. HARHA: IHMINEN SAA ITSE PÄÄTTÄÄ KASTEESTAAN. Uudelleen kastajat sanovat, että lapsi ei saa itse
päättää omasta kasteestaan, siksi se on väärin. Mutta kuinka moni uudelleen kastettu on itse päättänyt kastees-
taan? Ei yksikään! Näennäisesti näin on tapahtunut, mutta ei todellisesti. Häntä on aluksi hienovaraisesti ohjailtu
uudelle kasteelle ja jos se ei ole tehonnut, on jopa turvauduttu painostukseen. On sanottu, että ehtoollinen jaetaan
vain niille, jotka ovat käyneet (uudella)kasteella. Saarnaajina voivat olla vain ne, jotka ovat käyneet (uudella)kas-
teella. Seurakunnassa voi toimia vain se, joka on käynyt (uudella)kasteella. Voiko tällaisen jälkeen kukaan väittää,
että ihminen on täysin vapaasti päättänyt omasta kasteestaan?
10. HARHA: KASTE ON MERKKI USKOSTA JA UUDESTISYNTYMISESTÄ. Monet uudelleen-kastavat liikkeet
korostavat, että kaste on merkki ihmisen uskonratkaisusta ja uudestisyntymisestä. Ajatuksena on se, että ihmi-
sen pitäisi jotenkin osoittaa käytännössä todeksi se, että hän on päättänyt seurata Jeesusta. Kuka tätä merkkiä
tarvitsee, Jumalako? Vai seurakunnan johtaja vai muut ihmiset? Tai kenties ihminen itse? Raamattu ei koskaan
kasteesta puhuessaan sano sitä merkiksi. Jumala ei tällaisia merkkejä tarvitse. Monesti muuten ihmisiä kehoite-
taan myös nostamaan kättä samasta syystä, merkkinä siitä, että haluaa seurata Jeesusta. Tällaisten merkkien
vaatiminen ihmiseltä on enemmän psykologialla kuin uskolla pelaamista. Kaste on Jumalan merkki ihmiselle siitä,
että Hän hyväksyy ihmisen omakseen. Ihmisen antamia merkkejä Hän ei tarvitse.
11. HARHA: KOSKA JEESUSKIN KASTETTIIN. Moni menee uudelle kasteelle siitä syystä, että Jeesuskin kastettiin
aikuisena. Tähän kohtaan ei voi sanoa muuta kuin "Voi, pyhä yksinkertaisuus." Samalla perusteella ihmisen pitäisi
antaa ristiinnaulita itsensä, nousta ylös kuolleista, tehdä ihmeitä, herättää kuolleita, muuttaa vettä viiniksi, kävellä
vetten päällä, jne, koska Jeesuskin teki niin. Tämä lienee kehnoin peruste uudelle kasteelle!
Ovatko uudelleenkastetta kannattavat miettineet, miksei Jeesusta kastettu lapsena?
a. Siitä syystä, että vasta hänen toimintansa seurauksena syntyi kristillinen kirkko. Ei ollut mitään kirkkoa, joka olisi
voinut kastaa hänet lapsena.
b. Kuka olisi kastanut Jeesuksen lapsena? Jeesuksen kastajaksi kelpasi vain Johannes Kastaja. Jeesuksen
syntyessä hän oli vasta noin puolen vuoden vanha eikä ollut vielä aloittanut kastetoimintaa.
c. Jeesuksen vanhemmat olivat juutalaisia. He tekivät pojalleen sen, mitä juutalaisuudessa oli tapana tehdä.
Tämän argumentin käyttäminen kasteen yhteydessä on näin ollen täysin turha.
12. HARHA: PERISYNTI EI KADOTA LASTA. Uudelleen kastajien vaikeimpia kohtia on perisynti. Kristityt ovat
kautta aikain uskoneet perisyntiin, vaikka sitä ei sanana Raamatussa esiinny. Perisynti on joskus tahallaan
ymmärretty väärin eli on luultu sen tarkoittavan, että vanhempien synnit periytyvät lapselle. Mutta sitä se ei
suinkaan tarkoita, vaan koska Adam ja Eeva lankesivat syntiin, jokainen ihminen on luonnostaan syntinen.
Tämä asia todetaan moneen otteeseen mm. Roomalaiskirjeessä. Perisynnin olemassa-olosta voi vakuuttua
katsomalla itseensä.Koska uudelleenkastajat eivät ymmärrä perisyntiä, eivät he voi käsittää lapsikastettakaan.
Hiljattain eräs helluntailiikkeen saarnamies selitti, että lapsikin on perisynnin vaivaama, eli "lapsella on olemuk-
sessaan perisynnin turmelus", mutta se on hänessä "uinuvassa tilassa". Tämän mukaisesti perisynnin syylli-
syyttä ei lueta lapselle. "Ihmisen varttuessa perisynnin turmelus herää hänessä ja johtaa kaikki ihmiset lankee-
mukseen". Tähän liittyen opetetaan, että sylivauva pelastuu Kristuksen ristin työn tähden olkoot sitten pakana
tai kristitty. Perisynnin olemassolo myönnetään siis teoriassa, mutta kielletään sen kadottavuus.
Lapsi on perisynnin vaivaama, kuten aikuinenkin. Siksi hän tarvitsee pelastusta, joka lahjoitetaan hänelle
kasteessa. Armo eli Kristuksen ansio lahjoitetaan ihmiselle armonvälineissä, ei ilman niitä. Armonvälineitä
ovat Sana ja sakramentit, joiden kautta Jumala vaikuttaa ja synnyttää ihmisen sydämessä välineen, jolla
ihminen ottaa vastaan armon. Se väline on usko.
13. HARHA: LIIALLINEN AHDASMIELISYYS Monet seurakuntalaiset kyselevät, miksi ei tehdä enempää yh-
teistyötä vapaiden suuntien kristittyjen kanssa. Yleensä yhteistyö kaatuu juuri tähän: uskoontulleita luterilaisia
aletaan kastaa uudelleen. Yhteistyön täydet edellytykset olisivat olemassa, jos vain hyvää tahtoa riittäisi.
Raamattu osoittaa, mutta myös historia, että kaste voidaan ymmärtää ainakin kahdella eri tavalla.
Raamatussa on sekä lapsi- että aikuiskaste.( Tässä yhteydessä lue taas Novumia, osa 5, s. 199 sananmu-
kaisesti näin: "Ut ei esitä mitään yhtenäistä oppia kasteesta"). Tämän tunnustaminen avaa tien yhtey-
delle. Pallo on uudelleenkastajien puolella. Me luterilaiset hyväksymme kaikkien aikuiskastetta koros-
tavien seurakuntien kasteet,vaikka he eivät hyväksy meidän toimittamaamme kastetta. Tämä tarkoittaa
sitä, että jos vaikka helluntailainen liittyy kirkkoon ja hänet on kastettu helluntaiseurakunnan kasteella, emme
suinkaan kasta häntä uudelleen, koska emme hyväksy uudelleen kastetta. Tie yhteyteen löytyy vain siitä, ettei
kukaan kasta toisen seurakunnan jäseniä uudelleen. Tämä helpottaisi huomattavasti jäsenten siirtymistä seura-
kunnasta toiseen. Tiedän, että vapaissa suunnissa on jäseniä, jotka eivät hyväksy uudelleenkastetta, koska ym-
märtävät Raamatun puhuvan yhdestä kasteesta. KOSKA PÄÄSEMME SIIHEN, ETTÄ NÖYRÄSTI TUNNUS-
TAMME RAAMATUSTA LÖYTYVÄN AINAKIN KAKSI ERILAISTA KASTENÄKEMYSTÄ?
UUDELLEENKASTETTUKIN SAA PALATA TAKAISIN ÄITIKIRKON HELMAAN. Se on ollut vain ihmisen oma
yritys parantaa Jumalan tekoa, muuttaa kaste ihmisen teoksi Jumalalle, vaikka se on Jumalan teko ihmiselle.
SUMMA SUMMARUM:
Tällä sivulla en tuomitse sinänsä lapsi- enkä aikuiskastetta. Haluan vain osoittaa sen, että Raamatun pohjalta
voidaan muodostaa erilaisia kastekäsityksiä. Sen sijaan uudelleen kastetta pidän vääränä ja tarpeettomana.
Sitä kyselen, että milloin meidän silmämme avautuvat tunnustamaan tämän tosiasian. Enkä usko kristikunnan
koskaan pääsevän siihen, että olisi käytössä vain yhdenlainen tapa. Odotan sitä aikaa, milloin kastekysymyk-
sessä kasvetaan toisten käsitysten kunnioittamiseen; se ei tarkoita sitä, että kaikilla pitäisi olla samanlainen
käsitys. Kunnioittaminen on sitä, että ketään ei kasteta uudelleen. Vain siltä suunnalta löytyy todellinen yhteys.
Kastekysymyksessä emme pääse eteenpäin niin kaun kuin ajatelleen näin: "Jokainen, joka vähänkään ym-
märtää Raamattua, huomaa etteivät nämä opetukset (tarkoittaa kirkon kasteoppia)ole Jumalan sanaa, vaan
valhe- ja harhaoppia, jonka jokaisen uudestisyntyneen Jeesukseen uskovan, tulisi hylätä elämästään pois
lihan tekona." (Petri Paavola)
Uskoisin tuntevani edes vähän Raamattua, enkä ole huomannut lapsikasteopin olevan valhe- tai harhaoppia,
joka olisi hylättävä lihan tekona. Sensijaan uudelleen kaste voi sitä kyllä ollakin. Maailmassa on miljoonia
Raamattua tuntevia kristittyjä, jotka pitävät lapsikastetta oikeana.
Historiallisesti on osoitettavissa, että lapsikaste oli kirstillisessä kirkossa vallitsevana käytäntönä viimeistään
300-luvulla jKr. Tämä tilanne jatkui hyvin pitkään, aina uskonpuhdistukseen saakka. Uskonpuhdistuksen lie-
peillä syntyi myös ns. hurmahenkiä, joissa luovuttiin lapsikasteesta. Niiden vaikutus oli vähäistä ja paikallista.
Uudelleenkastajien ja babtistien synty ja leviäminen alkaa vasta 1700-luvulla, mutta silloinkin leviäminen on
vielä vähäistä. Edelleen tämän päivän maailmassa uudelleen kastavat kirkot ovat häviävän pieni vähemmistö
lapsikastetta käyttävien kirkkojen rinnalla.
Kirkon historian tutkimus osoittaa, että lapsikaste oli melkein 1500 vuotta lähes ainoa kastekäytäntö. Jos en-
simmäinen kaste ja lapsikaste olisivat vääriä, merkitsisi se sitä, että kristillinen kirkko on ollut lähes 1500
vuotta ilman kastetta ja kristikuntaa, koska vuodesta 300 vuoteen 1700 ei ollut juuri mitään muuta kastetta
kuin lapsikaste.
Jos tämä kaste olisi väärä, silloin kristikunta olisi ollut yhtä pitkän ajan ilman kastetta. Jos se olisi ollut ilman
kastetta, merkitsisi se Petri Paavolan ajatuksen mukaan, että koko sinä aikana ei ollut yhtään uudestisyntynyttä
kristittyä, myöskään Luther ei olisi Paavolan mukaan ollut uudestisyntynyt, koska hän piti kiinni lapsikasteesta.
Jos kristikunta olisi ollut näin kauan ilman kastetta, ei se olisi ollut mikään kristikunta. Jos lapsikaste olisi väärä,
tuskin Jumala olisi antanut sellaisen pelleilyn jatkua lähes 1500 vuotta; koko kristikunta olisi kuollut. Kirkon
pitkä historia osoittaa, että myös lapsena kastaminen vastaa jumalallista tahtoa; eihän kirkko muuten olisi kas-
vanut ja säilynyt maan päällä.
.
Luenkin sen huomenna ajatuksen kanssa, koska se olikin noin pitkä sepustus.
Muuten, saitko selville, ovatko mainitut Tertullianus (145 - 220 jKr) ja kirkkoisä Tertullianus (160 - 220 jKr) yksi ja sama henkilö vaiko kaksi eri henkilöä?
Terve Jeremias,
Kirjoitit hienon kirjoituksen. Arvasin jo etukäteen, että jehnut eivät osaa tästä(kään) aiheesta käydä asiallista keskustelua, vaan heti lähdetään viemään juttua sivuraiteille. (Siitä rangaistukseksi kolme 'Voi teitä fariseukset!' -huutoa niljakkaille jehnuille.)
Silloin kun Turvapaikka pyöri (toivottavasti se saadaan kohta taas kuntoon), kirjoitin juuri siitä, että Raamatun ymmärtämisen kannalta olisi ehdottoman tärkeä tietää, mitä erilaiset käsitteet ovat tarkoittaneet noissa Raamatun maiden kultuureissa niihin aikoihin kun Raamattua kirjoitettiin; kieli kun tuppaa muuttumaan ajan saatossa jonkin verran.
Kiitoksia vielä kerran hyvästä kastetta käsittelevästä kirjoituksestasi. Tämänkaltaisia kirjoituksia tällaisille palstoille juuri kaivataan lisää!
-Corrector, tackar och bockar-