Vähän sikinsokin tässä sohaisen, koska kaikki jotenkin erikoisella viekkaudella liittyy toisiinsa. Mutta mistä aloittaisin? Aloitan itsestäni. Keski-iän kriisi, oman elämänsä ihmettely, että jokin omituinen hiljaisuus tai tyhjyys on hiipinyt tuonne olkapään taakse arkisen aherruksen keskelle tai juhlahumuunkin. Mutta mikä se on? Kuolemahan se. Miten niin? Mutta sitä tässä vaiheessa hassusti alkaa muistella menneitä, omaa lapsuuttaan, menetettyjä elämän tilaisuuksia, tehtyjä töppäilyjä ja täydellisiä virheitä. Ja toisaalta mikään ei tunnut virheelta vaan kaiken piti tapahtua niinkuin tapahtui.
Että mistäkö nämäkin tulevat nämä tuumaukset? Kun katsoo itseään peilistä ja löytää ensimmäiset harmaat hiukset ohimoiltaan ja huomaa ihossansa pöhötystä, ryppyjä ja patteja. Ja toinen tekijä on perhe, oman lapsen - meillä vain ainokainen - varttuminen, niin äkkiä hän on kasvanut, niin nopeasti menivät hänen vauvavuotensa, muksuvuotensa ja nyt kohta alkaa murroikäisen neiti-ihmisen kolinat.
Ja puolisoni vanheneminen. Vaimoni ei ole yhtään sen paremmassa kunnossa kuin minäkään. Hän on lihava, masentunut, sokeritautinen, stressaantunut, mitä vielä lisättäisiin? Minä olen lihava, sokeritautinen, maksavaurioinen, epileptikko ja ties millä tavalla mielisairas. Varmasti paljon muutakin on, aivovaurioita, aivokudoksen tuhoutumista... en nimittäin muista asioita. Ja tyttäremme on vähintään ylipainoinen ja stressaantuva perfektionisti. Ja suku on täynnä hirvittäviä tarinoita, jotka eivät paljoa mieltä ylennä. Ei käy kateeksi, sanoisi joku sivullinen, sivulliseksi itsensä naamioiva onneton hänkin.
Ja suorimmin kuolemaa ajattelen... ja sen kanssa pelaan shakkia... on kun katselen vanhempiani, isääni ja äitiäni, ja anoppiani. He kaikki kuolevat seuraavan 10 vuoden aikana. Tai veljeni, joka kuolisi väkivaltaisesti tai maantiellä hurjastelussa.
Aika loppuu... tähänkin vain saa näpytellä 5000 merkkiä. Onko elämä - ja kuolema - vain 5000 merkin arvoinen? Ehkä meidän kaikkien, ei vain minun itseni, osa on se, että joudumme huomaamaan, ettemme eläkään niin pitkään kuin haluaisimme, että kaikille iskee paniikki päälle. Ja sitten ne pitkäikäiset ihmiset taasen korkeintaan nauravat omalle pitkälle iälleen.
Ja sitten on tullut se oivallus, että kaikki, ihan kaikki katoaa tässä maailmassa, tässä maailmankaikkeudessa. Sitä ei kukaan osaa sanoa, katoaako maailmankaikkeus, avaruus, mutta maapallo katoaa jonain päivänä, uppoaa supernovaan. Mutta jo sekin, mitä elämänsä aikana yrittää saavuttaa, vaikkapa vain jokin mestariteos, runo, hyvä bisnes, varallisuus, tai edes jälkipolville muistoja, historiaa, perinteitä... ne kaikki katoavat, vähän niinkuin ne dinosaurukset... luonnonmullistuksiin. Tai arkisemmin: ne katoavat, koska jälkimaailman ihmissukupolvet eivät viitsi muistella noita asioita ja esineitä, eivät viitsi tallettaa kaikkea historiaa. Arkistoissa ja kirjastoissakin on paperisilppurit ja polttouunit...
No sitten tietysti sanotaan, että show must go on, että elämä jatkuu... ja niinhän se jatkuu, on jo periaatteessa jo todistettu, että muualla avaruudessa on elämää, ainakin kemialliset edellytykset elämälle. Me täällä maapallolla olemme vain pieni sininen piste suuressa tyhjyydessä, niin pieni, etteivät kaukaiset galaktiset humanoidit viitsisi alentua meitä pelastamaan tai tuhoamaan. Ja oikeastaan maapallo voisi yhtä hyvin pärjätä paljon pitempään ilman meitä.
Tuskallinen kuolema... Jotenkin tuntuu paremmalta sanoa itsellensä, että kuollessaan sitä vaan siirtyy rajan tuolle puolen. Ylittää rajan, vähän niinkuin Tarton rauhan rajan, että siitä lähtien ollaan rosvoreissulla, kun ei tiedetä, mitä tuleman pitää. Tuntuu niin paljon viheliäisemmältä ajatella, että sielu irtoaa ruumiista, tai että kaikki loppuu, tai että jää hautaan odottamaan jotain jeppeä tai mahdia... Mieluummin sitä omana itsenään ylittää rajan, tuonelan joen, vaeltaa kuoleman maahan.
Entä minne menevät kuoltuaan esimerkiksi ne miljoonat hyttyset, jotka tänäkin vuonna kuolevat törmätessään autoihin, joilla kaahaavat ylinopeudella aivokuolleet rattijuopot? Jotain tähän vielä pitäisi minun lisätä, mutta haluan sanani jo ihmisten luettaviksi.
Että mistäkö nämäkin tulevat nämä tuumaukset? Kun katsoo itseään peilistä ja löytää ensimmäiset harmaat hiukset ohimoiltaan ja huomaa ihossansa pöhötystä, ryppyjä ja patteja. Ja toinen tekijä on perhe, oman lapsen - meillä vain ainokainen - varttuminen, niin äkkiä hän on kasvanut, niin nopeasti menivät hänen vauvavuotensa, muksuvuotensa ja nyt kohta alkaa murroikäisen neiti-ihmisen kolinat.
Ja puolisoni vanheneminen. Vaimoni ei ole yhtään sen paremmassa kunnossa kuin minäkään. Hän on lihava, masentunut, sokeritautinen, stressaantunut, mitä vielä lisättäisiin? Minä olen lihava, sokeritautinen, maksavaurioinen, epileptikko ja ties millä tavalla mielisairas. Varmasti paljon muutakin on, aivovaurioita, aivokudoksen tuhoutumista... en nimittäin muista asioita. Ja tyttäremme on vähintään ylipainoinen ja stressaantuva perfektionisti. Ja suku on täynnä hirvittäviä tarinoita, jotka eivät paljoa mieltä ylennä. Ei käy kateeksi, sanoisi joku sivullinen, sivulliseksi itsensä naamioiva onneton hänkin.
Ja suorimmin kuolemaa ajattelen... ja sen kanssa pelaan shakkia... on kun katselen vanhempiani, isääni ja äitiäni, ja anoppiani. He kaikki kuolevat seuraavan 10 vuoden aikana. Tai veljeni, joka kuolisi väkivaltaisesti tai maantiellä hurjastelussa.
Aika loppuu... tähänkin vain saa näpytellä 5000 merkkiä. Onko elämä - ja kuolema - vain 5000 merkin arvoinen? Ehkä meidän kaikkien, ei vain minun itseni, osa on se, että joudumme huomaamaan, ettemme eläkään niin pitkään kuin haluaisimme, että kaikille iskee paniikki päälle. Ja sitten ne pitkäikäiset ihmiset taasen korkeintaan nauravat omalle pitkälle iälleen.
Ja sitten on tullut se oivallus, että kaikki, ihan kaikki katoaa tässä maailmassa, tässä maailmankaikkeudessa. Sitä ei kukaan osaa sanoa, katoaako maailmankaikkeus, avaruus, mutta maapallo katoaa jonain päivänä, uppoaa supernovaan. Mutta jo sekin, mitä elämänsä aikana yrittää saavuttaa, vaikkapa vain jokin mestariteos, runo, hyvä bisnes, varallisuus, tai edes jälkipolville muistoja, historiaa, perinteitä... ne kaikki katoavat, vähän niinkuin ne dinosaurukset... luonnonmullistuksiin. Tai arkisemmin: ne katoavat, koska jälkimaailman ihmissukupolvet eivät viitsi muistella noita asioita ja esineitä, eivät viitsi tallettaa kaikkea historiaa. Arkistoissa ja kirjastoissakin on paperisilppurit ja polttouunit...
No sitten tietysti sanotaan, että show must go on, että elämä jatkuu... ja niinhän se jatkuu, on jo periaatteessa jo todistettu, että muualla avaruudessa on elämää, ainakin kemialliset edellytykset elämälle. Me täällä maapallolla olemme vain pieni sininen piste suuressa tyhjyydessä, niin pieni, etteivät kaukaiset galaktiset humanoidit viitsisi alentua meitä pelastamaan tai tuhoamaan. Ja oikeastaan maapallo voisi yhtä hyvin pärjätä paljon pitempään ilman meitä.
Tuskallinen kuolema... Jotenkin tuntuu paremmalta sanoa itsellensä, että kuollessaan sitä vaan siirtyy rajan tuolle puolen. Ylittää rajan, vähän niinkuin Tarton rauhan rajan, että siitä lähtien ollaan rosvoreissulla, kun ei tiedetä, mitä tuleman pitää. Tuntuu niin paljon viheliäisemmältä ajatella, että sielu irtoaa ruumiista, tai että kaikki loppuu, tai että jää hautaan odottamaan jotain jeppeä tai mahdia... Mieluummin sitä omana itsenään ylittää rajan, tuonelan joen, vaeltaa kuoleman maahan.
Entä minne menevät kuoltuaan esimerkiksi ne miljoonat hyttyset, jotka tänäkin vuonna kuolevat törmätessään autoihin, joilla kaahaavat ylinopeudella aivokuolleet rattijuopot? Jotain tähän vielä pitäisi minun lisätä, mutta haluan sanani jo ihmisten luettaviksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ryhdy laihduttamaan ja liikkumaan, sama juttu muulle perheellesi.Virheistä oppii ja niitä tekee kaikki.