On pakko tulla purkamaan vitutusta jonnekin, eli siis tänne..
Tilanteeni on nyt tämä;
Sain ajan mielenterveystoimistoon, jossa vietin noin tunnin arvosteltavana, vittuilun kohteena, ja he yrittivät pakottaa minut syömään ilopillereitä. Olen syönyt niitä aiemmin, ja ne sokeuttavat melen kaikelle pahalle, enkä juuri nyt halua huumata itseäni mukavaksi kun yritän järjestää asiitani. Näköjään asioiden järjestely on kuitenkin pahasta, koska sabotointiyrityksiltä tämä alkaa pikkuhiljaa tuntua. Lääkäri siis sanoi minulle, että turha tulla takaisin, en tarvitse hoitoa, vaikka sanoin hänelle, että elämän kiinnostukseni on lakkaamassa jatkuvan vaikeuden alla. Olen ollut heitteillä jo pienestä pitäen, ja olisi mukava jos valtio voisi antaa lupaamansa turvan opiskelulleni ja elämäni korjaamiseeni, koska he kuitenkin odottavat minulta tuloksia jatkuvasti. Hän sanoi, että soita parin viikon kuluessa jos olet valmis aloittamaan pillerit. Sanoin etten ole, enkä ikinä siis soittanut. Nyt kela vaatii jonkin näköistä hoitosuunnitelmaa minulta. Kerroin mitä oli tapahtunut jakelassa käskivät hankkimaan uuden ajan enkä saa rahaa ennen hoitosuunnitelmaa. Hoitoni pitää alkaa terveyskeskuslääkärissä, joka on nyt kiinni. Sieltä minut ohjattiin jonnekin, jossa sanottiin että mitään lähetteitä ei nyt jaella. Samalla tukeni katkaistaan. Olen ollut nyt asunnottomana viime joulusta asti eikä ikään onnistu. Kukaan ei anna asuntoa ihmiselle, joka on sairauslomalla. ja vaikka saisin asunnon, mitään takeita edes sossulta ei ole vuokran maksuun, koska sossun välinpitämättömyyden takia jouduin asunnottomaksi alunperinkin.
Mitä ihmettä minä nyt teen...?
Olisin halunnut opiskella itseni ylioppilaaksi, ja olisin valmistunut ehkä jo tämän vuoden puolella ja jatkanut elämääni. Nyt en saa sairaslomaa, sossua ei kiinnosta, minua heitellään pakasta toiseen koska minä en asu missään enkä kuulu kenenkään piiriin, ja kaikki on hyvin kunhan pysyn poissa ihmisten tieltä asunnottomana.
Miksi kaikki tuntuu olevan muille niin helppoa, sossun tuet tulevat ajallaan jos tarvetta on, sairauspäivärahasta ei tarvitse taistella jatkuvasti. Minun ensimmäisen 4 kuukauden sairauspäivärahat kuluivat tukijärjestölle laskuja maksaessa, pitkä tarina, mutten saanut senttiäkään rahoista, ja kun vihdoin pääsin irti tästä tukijärjestöstä, sairauspäivärahani lakkautettiin. Vaikka sairaslomani on elokuulle, olen nyt joutunut jo kahdesti, ja nyt vielä kolamnnen keran pitäisi todistaa sairauteni, jatkuvasti, eikö se kerran vain riittäisi, ja voisin jatkaa elämäni järjestämistä paremmaksi?
Olen nyt päättänyt, eten enää hae sairauspäivärahaa, en aio välittää sairaslomastani. Sitä he haluavat, eivätkä he jätä minulle paljoakaan vaihtoehtoja. En ymmärrä miksi minua täytyy kohdella näin, enkä aio jäädä sitä selvittämään. En tiedä mitä minä teen. Mutta tiedän etten aio enää tehdä tätä, vaikka lopulta saisinkin liian vähän liian myöhään.
Onko mitään ideoita kellään?
Olen nyt hakenut etälukioon, ajattelin, että jos he lopettavat kaikki tukeni, voin silti opiskella, sillä kouluun minun ei tarvitsisi mennä muuta kuin tenttimään. Se minimoi koulun lopetuksen tapahtumisen. Viimeksi jouduin lopettamaan kesken kun minulta ensin loppui kaikki rahat, ja kävin silti syömättä ja ilman kirjoja, ja sitten lähti asunto ennen kuin jäin vuokranantajalle velkaa. Sitten vasta lopetin.
Tilanteeni on nyt tämä;
Sain ajan mielenterveystoimistoon, jossa vietin noin tunnin arvosteltavana, vittuilun kohteena, ja he yrittivät pakottaa minut syömään ilopillereitä. Olen syönyt niitä aiemmin, ja ne sokeuttavat melen kaikelle pahalle, enkä juuri nyt halua huumata itseäni mukavaksi kun yritän järjestää asiitani. Näköjään asioiden järjestely on kuitenkin pahasta, koska sabotointiyrityksiltä tämä alkaa pikkuhiljaa tuntua. Lääkäri siis sanoi minulle, että turha tulla takaisin, en tarvitse hoitoa, vaikka sanoin hänelle, että elämän kiinnostukseni on lakkaamassa jatkuvan vaikeuden alla. Olen ollut heitteillä jo pienestä pitäen, ja olisi mukava jos valtio voisi antaa lupaamansa turvan opiskelulleni ja elämäni korjaamiseeni, koska he kuitenkin odottavat minulta tuloksia jatkuvasti. Hän sanoi, että soita parin viikon kuluessa jos olet valmis aloittamaan pillerit. Sanoin etten ole, enkä ikinä siis soittanut. Nyt kela vaatii jonkin näköistä hoitosuunnitelmaa minulta. Kerroin mitä oli tapahtunut jakelassa käskivät hankkimaan uuden ajan enkä saa rahaa ennen hoitosuunnitelmaa. Hoitoni pitää alkaa terveyskeskuslääkärissä, joka on nyt kiinni. Sieltä minut ohjattiin jonnekin, jossa sanottiin että mitään lähetteitä ei nyt jaella. Samalla tukeni katkaistaan. Olen ollut nyt asunnottomana viime joulusta asti eikä ikään onnistu. Kukaan ei anna asuntoa ihmiselle, joka on sairauslomalla. ja vaikka saisin asunnon, mitään takeita edes sossulta ei ole vuokran maksuun, koska sossun välinpitämättömyyden takia jouduin asunnottomaksi alunperinkin.
Mitä ihmettä minä nyt teen...?
Olisin halunnut opiskella itseni ylioppilaaksi, ja olisin valmistunut ehkä jo tämän vuoden puolella ja jatkanut elämääni. Nyt en saa sairaslomaa, sossua ei kiinnosta, minua heitellään pakasta toiseen koska minä en asu missään enkä kuulu kenenkään piiriin, ja kaikki on hyvin kunhan pysyn poissa ihmisten tieltä asunnottomana.
Miksi kaikki tuntuu olevan muille niin helppoa, sossun tuet tulevat ajallaan jos tarvetta on, sairauspäivärahasta ei tarvitse taistella jatkuvasti. Minun ensimmäisen 4 kuukauden sairauspäivärahat kuluivat tukijärjestölle laskuja maksaessa, pitkä tarina, mutten saanut senttiäkään rahoista, ja kun vihdoin pääsin irti tästä tukijärjestöstä, sairauspäivärahani lakkautettiin. Vaikka sairaslomani on elokuulle, olen nyt joutunut jo kahdesti, ja nyt vielä kolamnnen keran pitäisi todistaa sairauteni, jatkuvasti, eikö se kerran vain riittäisi, ja voisin jatkaa elämäni järjestämistä paremmaksi?
Olen nyt päättänyt, eten enää hae sairauspäivärahaa, en aio välittää sairaslomastani. Sitä he haluavat, eivätkä he jätä minulle paljoakaan vaihtoehtoja. En ymmärrä miksi minua täytyy kohdella näin, enkä aio jäädä sitä selvittämään. En tiedä mitä minä teen. Mutta tiedän etten aio enää tehdä tätä, vaikka lopulta saisinkin liian vähän liian myöhään.
Onko mitään ideoita kellään?
Olen nyt hakenut etälukioon, ajattelin, että jos he lopettavat kaikki tukeni, voin silti opiskella, sillä kouluun minun ei tarvitsisi mennä muuta kuin tenttimään. Se minimoi koulun lopetuksen tapahtumisen. Viimeksi jouduin lopettamaan kesken kun minulta ensin loppui kaikki rahat, ja kävin silti syömättä ja ilman kirjoja, ja sitten lähti asunto ennen kuin jäin vuokranantajalle velkaa. Sitten vasta lopetin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Silti, mitä minä syön? Asun entisellä tyttöystävälläni, joka antaa minu asua luonaan, koska joskus annoin hänelle katon pään päälle. Mutta hän on entinen, ja elämäni vain pysyy paikallaan. Se on kovin vaikeaa myös katsoa, kun minä autoin häntä joskus erittäin paljon, lykkäsin kouluani, annoin hänelle asunnon ja tukeni, ruokaa ja rahaa ja rakkautta että hän pärjäisi, ja hän on kohta valmistumassa koulustaan. Hän saa paperit ja jatkaa elämäänsä eteenpäin, ja vaikka hän kiittää siitä minua, ei se auta, sillä oma elämäni on aivan pohjamudissa.. Hän antaa minun asua luonaan koska tarvitseé minua edelleen.. Mutta minä tarvitsisin nyt itse jotain ja tämä elämä on erittäin raskasta. Olen jopa onnistunut unohtamaan menneeni, tai en unohtamaan, mutten anna sen enää vaikuttaa minuun. Asia jota en koskaan luullut tekeväni. Mutta tämä nykyelämä on niin vaikeaa, koska en ole enää nuori ja toiveikas, vaan alan olla kohta luovuttanut.
Haluaisin vain saada tukea, jotta voisin opiskella ja täyttää tämän maan toiveet. Mutta niitä toiveita on lähes mahdoton täyttää, kun lupauksia tuesta toiselta puolelta ei pidetä. Työssäkäyvät ihmiset maksavat suuria määriä veroja näihin tukiin ja tukihenkilöiden palkkoihin, eikä niistä tunnu olevan yhtään mitään hyötyä. Ainakaan minulle ei tunnu olevan. He huumaavat nuoria ongelmaisia olemaan tyytyväisiä elämäänsä eivätkä auta heitä ongelmissaan, koska ongelmia ei lääkityksen aikana oikin tunnu löytyvät. Masennus ja suru ovat oireita jostain vaivasta. Ei murtunutta jalkaakaan korjata kipulääkkeillä, se on täysin absurdi ajatus.
Olen niin monta kertaa kuullut mielenterveyskeskuslääkärien sanovat, että aivan sama, palkkani saan joka tapauksessa, tulit sinä tänne tai et, tai paranet sinä tai et. Miksi he ovat valinneet nämä ammatit, jos ammatin kehittäminen ja ihmisten hoito ei kiinnosta...?