suru ja sen käsittely

vaikeaa ison menetyksen jälkeen. Sitä haluaa olla yksin tai sitten seurassa, kukin luonteensa mukaan. Tärkeintä olisi löytää se oma tapansa purkaa surua sisältään.

Kun menetin isäni, olin aluksi aivan typertynyt enkä oikein edes käsittänyt koko tilannetta. Sitten halusin jutella läheisteni kanssa asiasta, muistella vainajaa ja kertoa niitä moninaisia ja osin kipeitäkin muistoja hänestä.

Aika nopeasti hyväksyin tapahtuman koska tajusin, etten sitä millään konstilla voi muuksi muuttaa vaikka kuinka haluaisin. Eniten helpotusta suruun, kaipaukseen ja ikävään toi hänen muistelemisensa.

läheiseni kuolemasta on nyt kaksi vuotta. aluksi en osannut surra enkä olla surematta. halusin puhua mutta en pystynyt. pelkäsin kokoajan romahtavani tai tulevani hulluksi. ratkaisin tilanteen niin että järjestin elämääni uusia harrastuksia ja tutustuin uusiin ihmisiin jotka eivät tienneet surustani. olin heidän seurassaan kuin surua ei olisi olemassakaan mutta kun olin niiden ihmisten kanssa jotka tiesivät en esittänyt niin kaikkivoipaa. ajattelin että koska läheiseni ei voi enää elää on minun elettävä hänenkin puolestaan. se on yhä minulle kantava voima joka vie minua eteenpäin. yhä mietin haikasti miksi näin piti tapahtua ja välillä itku yhä palaa...

Menetin isoveljeni kohta 8kk sitten auto-onnettomuudessa..
Ensin itkin pari päivää epätoivoisena, särkyneenä, itkulle ei näkynyt loppua.. kunnes se sitten vain loppui. Tietyt asiat, uudet asiat aiheeseen liittyen pistivät toki aina itkemään. Ensimmäinen viikko meni kuin unessa, kuin katselisi jonkun toisen elämää.. Viikon jälkeen kun pääsin viimeistä kertaa katsomaan veljeäni, sama epätoivo kuin aluksikin iski uudestaan päin näköä. Kun se tajusi uudelleen, lopullisesti, että hän on poissa. Jossain vaiheessa kyyneleet kuitenkin taas loppuivat..

Juttelusta läheisten ihmisten kanssa oli apua, mutta yksin sai itkeä vapaammin.. Näin jälkeenpäin ei jaksa edes muistella niitä aikoja, ehkä siksi ettei tarvisi ajatella sitä tuskaa.. Tuska on jo vähän hellittänyt, mutta ikävä on järjetön. Kun antaa elämän rullailla ja yrittää palautua ns. mahdollisimman nopeasti normaaliin arkiin, minua se ainakin auttoi.. sai muuta ajateltavaa. Mutta vieläkin, päivä kerrallaan.. joskus menee viikkoja että itkettää eikä ole hyvä olla ollenkaan, mutta sitten vastavuoroisesti on jaksoja kun menee oikeasti hyvin.. Kaipuu tuskin loppuu koskaan.

Juttelu aiheesta muiden ihmisen kanssa, sellaisten jotka oikeesti haluaa jutella aiheesta ja jaksaa kuunnella.. Auttaa myös paljon, kun yrittää "ottaa selvää", mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, kukin uskoo mihin uskoo, mutta kunhan ymmärtää että poistuneella ei ole enää mitään hätää.. Ne on pikkujutut jotka auttaa.. ja muistelu tietenkin.

Oman surutyön aloitin itkemällä, itkemällä ja taas itkemällä. Ahdistus hyvin läheisen omaisen kuolemasta oli todella suuri. En pystynyt olemaan paikoillani, vaan minun oli vaellettava huoneesta toiseen, ulos ja sisälle. Ajatukset pyörivät vain sen asian ympärillä. Kertasin useaan kertaan tapahtumat ja sanomiset, jotka olivat kuolinpäivänä tapahtuneet. Tätä tunnetilaa jatkui vaihtelevasti ainakin pari viikkoa. Hautajaisten ja muiden asioiden järjestelyt toivat päiviin sisältöä. Vaikea oli kuitenkin asioida pankeissa ja virastoissa, koska itku pyrki aina esiin.
Nyt on kulunut kaksi kuukautta kuolemasta. Itku ei ole vieläkään loppunut, mutta huomattavasti vähentynyt. Pystyn jo olemaan töissä ja asioimaan kaupassa ja virastoissa itkemättä. Saattaa vierähtää jopa pari päivää etten itke lainkaan. Sitten taas ikävä ja kaipuu iskee.
Toipuminen ja sopeutuminen vievät aikaa. Itseäni muistutan siitä, että kuollut läheiseni ei itse kärsi, ei harmittele menetettyä elämää, vaan hänen tietoisuutensa ja elämänsä päättyi juuri siihen hetkeen kun hän äkillisesti kuoli.

On aikoja, jotka ovat kylmiä,
viiltäviä ja tyhjiä;
aikoja, jolloin uusien alkujen
kevät tuntuu kaukaiselta unelta.

Chögyam Trungpa

Kun kuukaudet kuluvat ja vuodenajat vaihtuvat tulee jonkinlainen rauha.
Muistot jäävät ja elävät mukanamme.

suru on elämäni tuhonnut.väkivalta on surua .raiskaus on surua henkinen fyysinen ja taloudellinen,2kastenilasta kuoli hetki sitten ,suru suunnaton,läheinen joutui kolariin ja melkein kuoli,itse elinik,sairas,kiltti olen mut viha nousee pintaan.ei ihminen jaksa liikaa taakkaa.tahtoisin päästä pois koko helvetistä,

hei
tämä näköjään vanha ketju mutta muutaman sanasen laitan oman kokemuksen.onkohan tuolla surutyöllä kaavaa tai ohjetta miten sen pitäisi mennä ja mihin aikatauluun ei varmaankaan jokainen tyyllillää,hyvä että itkua tulee minulla ei paljoa ole tullut jotenkin sisään päin kääntänyt kaiken se ei hyvä asia.puolison kuolemasta jo useampi vuosi eli menty eteenpäin jo hyvään malliin.minun elämässäni kävi niin etten ole joutanut suremaan tai käsittelemään asiaa ja jos johonkin ryhmään menin niin siellä ne suulaammat vievät kaiken huomion mutta en minä pahalla sitä olisn vain saannut pitää puoleni ja antaa tulla kaiken ulos mutta toiset olivat vikkeläämpiä kertomaan ja arjessa oli niin paljon pyörittämistä että kyllä se sureminen on jäännyt ja sen työstäminen ja se on harmi mutta kun ei vain ole onnistunut ryhmät tms.mikähän olisi paikka missä voisi vielä avautua?ehkäpä löytää leski puoliso ehdokas? mutta asiaan tuo oli kevennys :-)) lähisuku ei ole ollut tukena yhtään minä olen ollut kuin ilmaa se harmittaa todella paljon en ole itse heitä kerennyt tukea kun itsekkin tarvitsisin tukea en varmaan enää niin paljon mutta nyt vasta oikeastaan herännyt näkemään että miten on tämä aika mennyt aika sumuista on ollut jos joku kysyisisi että mitä olen tehnyt pari vuotta sitten niin voin sanoa että aika tyhjää on muistissa suru on sellaista.ajatuksissa nyt paljon uuden alun ajatuksia ja itsensä kehittämistä ja läheisistäni huolta pitämistä ne on tärkeitä nyt ja tässä ja pidetään huolta läheisistämme kaikille leskille stemppiä ja jaksamista.

=/ Kun poikani kuoli kesällä 2010 se oli niin suuri järkytys ja shokki että luulin kuolevani siihen paikkaan. Sitten ensireaktion mentyä ohi, piti alkaa hautajaisjärjestelyt. Itkin yöt ja toimin päivät. Sairauslomalle jäin töistä heti. Hautajaisten jälkeen olin ihan pihalla kun oli aikaa vain itkeä. Hakeuduin psykologin juttusille missä sain purkaa tuntojani kun en kotona osannut, kun en halunnut että miehelleni tuli lisää surua minun pahastaolosta sekä toiselle pojalleni.

Alkuun katselin paljon valokuvia pojastani, nyt kun aikaa on kulunut jo reilut 2vuotta niin en pysty ollenkaan katsomaan valokuvia. Juttelemme toisen poikani kanssa kyllä paljon edesmenneestä pojastani ja hänen veljestään ja muistelemme hyviä hetkiä mitä saimme hänen kanssaan viettää. Miheni kuoli vajaa vuosi sitten ja häntä en oikein ole pystynyt vielä suremaankaan kun on niin kesken surutyö pojasta vielä. En uskalla oikein ajatella mieheni kuolemaa edes. Aina kun se tulee mieleeni niin työnnän sen johonkin pois. Vaikka poikani kanssa juttelemme rakkaistamme usein, mutta kuolemaa en voi miettiä. Voi kestää vuosiakin että itku tulee aina yllättäin (niin olen kuullut) mutta hyviä päiviä on jo enemmän, mutta suru on kokoajan ihan siinä ilon takana. On elämä ennen ja jälken näiden tapahtumien. Elämä ei enään koskaan ole samanlaista ja ikävä ei varmasti koskaan lopu, mutta näiden asioiden kanssa on vaan opittava elämään.

Voimia sulle elämääsi ja anna surun tulla. Itke kun itkettää ja muista että sinulla on myös oikeus olla iloinen kun siltä tuntuu

Itke ja muistele. Jos on mahdollista niinpuhu ja keskustele läheisten kanssa kaikesta mikä liittyy tähän henkilöön ja myös menetyskeen ja hänen kanssaan viime aikoina. Jos et saa nukuttua ja tuntuu liian raskaalta voi käytää hieman rauhoittavia, mutta suru pitää käsitellä.

AIKA HYVIN