oikeastaan. Joskus olen miettinyt, mitä ihminen oikeastaan suree jokun kuoltua? Ikäväänsä kuolleen henkilön perään, liian lyhyeksi jäänyttä toisen ihmisen elämää, helpotuksen tunnetta? Toki surua ei tarvi edes eritellä. Mutta ajatuksena mielstäni mielenkiintoinen. Kuolleelle henkilölle kuolema on voinut olla todella helpotus päästä pois kivuista jne, tai hän on voinut olla poissa tästä tietoisuudest jo pitkän aikaa. Tällöin järki sanoo, ettei asia on oikeastaan helpotus monelle.
Itse olen liiallisuuteen asti myötätuntoinen. Omien hyvin iäkkäiden vanhempien kohdalla järki sanoi, etä kuolema oli heille helpotus ja iän puolesta on kauan odotettu, enkä edes tuntenut surevani heitä. Silti itkun määrä tuntui loputtomalta aina kun joku kysyi asiasta jotain tai jouduin hoitamaan asioita pankissa, kaupassa jne.
Melkein ventovieraiden kuolemastakin alan itkeä, jos esim. tuttava kertoo vanhempiensa pois menosta. Hautajaisissa tuntuu, että itken enemmän kuin lähiomaiset jo ekan urkumusiikin alkaessa.
Itse olen liiallisuuteen asti myötätuntoinen. Omien hyvin iäkkäiden vanhempien kohdalla järki sanoi, etä kuolema oli heille helpotus ja iän puolesta on kauan odotettu, enkä edes tuntenut surevani heitä. Silti itkun määrä tuntui loputtomalta aina kun joku kysyi asiasta jotain tai jouduin hoitamaan asioita pankissa, kaupassa jne.
Melkein ventovieraiden kuolemastakin alan itkeä, jos esim. tuttava kertoo vanhempiensa pois menosta. Hautajaisissa tuntuu, että itken enemmän kuin lähiomaiset jo ekan urkumusiikin alkaessa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ehkä sureminen on jollain tapaa hyvinkin itsekästä: miten pärjään ilman äitiä/isää/siskoa/veljeä..., selviänkö tästä ikinä. Itse olen surrut sitä, että olen menettänyt niin tärkeän ihmisen, ettei häntä kukaan voi korvata. Tai, miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita eli suruun saattaa myös liittyä epäoikeudenmukaisuuden tunnetta: hän eli aina oikein ja auttoi muita, miksi hänet otettiin jo nyt pois.
Olet kyllä oikeassa siinä, että varsinkin pitkän ja vaikean sairauden edetessä kuolema on varmasti helpotus etenkin potilaalle itselleen. Se ei silti vähennä surun määrää, vaikkakin saattaa helpottaa sen läpikäymistä.
Isoveljeni oli kuollessaan 21, kuolema oli odottamaton, auto-onnettomuus..
Tietenkin se järkytys, kun yhtäkkiä toinen ei olekkaan siinä, et pääsekkään näkemään tai kuulemaan häntä kun haluat.. Pelkkä sana KUOLLUT, se järkyttää, se lamaannuttaa, se murskaa ja hajottaa, kun se kohdistuu johonkin oikeasti läheiseen ja rakkaaseen ihmiseen.. Se että toisella oli elämä aivan kesken täällä, nuori ihminen, niin paljon annettavaa.. Lopulta ikävä, loppumaton ikävä.. Kun näkee omien vanhempiensa elämän murskaantuvan yhdessä pienessä hetkessä, maailman kaatuvan, kun näät sen piinaavan surun vielä puolen vuoden päästä, etkä voi tehdä mitään auttaaksesi heitä..
En pidä suremista mitenkään itsekkäänä, minusta on hyvä vain että on empatiaa että pystyy suremaan.. Ei elämä olisi mitään ilman surua, ei se pelkkää iloakaan voi päivästä toiseen olla.
Mutta siinä olet oikeassa, että loppupeleissä järjellä ajateltuna kuolleen puolesta ei kannattaisi surra.. Se että elämä oli aivan kesken, ei ollut, se oli hänen aika lähteä. Hänen aika palata "kotiin", jossa hänen on enemmänkin kuin hyvä olla. Kuolleella ei ole hätiä mitiä enää, hätä se on täällä päässä, kun järkytys, suru ja ikävä valtaa ihmismielen, mutta sehän on vain inhimillistä ja ihmisiähän tässä ollaan.
TIedän itse, että veljeni on hyvä olla siellä missä hän nyt on, ja sieltä hän ylpeänä katselee minua kun olen pärjännyt näinkin hyvin ilman häntä. Vaikka ikävä onkin aina olemassa..
eivät kuljekaan samaan tahtiin. Järki selittää tapahtumia ja omia reaktioita, mutta tunteet tulee vaikka kuinka järkeilisi. Se ikävähän on loputon, joillekin se muuttuu vähitellen muistoiksi. Ja niitähän pitää olla. Jo sen vuoksi, että on jotain mitä kertoa jälkipolville.
Joku kuoleman jälkeiseen elämään uskova sanoi, että häntä lohduttaa suunnattomasti usko siitä, että tapaa menetetyt vielä joskus. Jos tämä ajatus lohduttaa, niin sehän on vain positiivista.