Vuosi 1918 ei jätä Unto Kiiskistä rauhaan. Kirjassaan Orpojen vuosi hän tuo esiin jälleen uusia arvokkaita dokumentteja sisällissodan jälkiselvittelyistä.
Humppilalainen työmiehen vaimo Hilma Talvinen, 47, ei kuulunut punakaartiin, mutta tunnusti puhuneensa työläisenä pahaa porvareista. Hänet ammuttiin Jokioisilla 18. toukokuuta 1918. Tuomion mukaan Hilma Talvinen oli ”yhteiskunnalle ei ainoastaan tarpeeton, vaan myös vaarallinen henkilö.”
Tuo päivä oli Jokioisilla yhtä verihurmetta. Sisällissodan voittaneet valkoiset teloittivat myös muun muassa sekatyömies Kalle Ojasen, 26, ”yhteiskunnan hylkiön”, torpanpoika Anton Puolimatkan, 23, ”oikean huligaanin perikuvan” sekä ”kiihkeäksi vallankumoukselliseksi ja huonon puoleiseksi työmieheksi” tunnetun Malakias Vesan, 46 vuotta ja kuusi lasta.
Paikallishistoriaa harrastava, eläkkeellä oleva kirvesmies Unto Kiiskinen kaivoi esiin aiemmin tuntemattomia lisälehtiä vuoden 1918 tapahtumiin vuonna 2007 ilmestyneessä omakustannekirjassa Äitiä en jätä.
Nyt Kiiskiseltä on ilmestynyt uusi kirja Orpojen vuosi, joka edeltäjänsä tapaan sisältää sekä dokumentteja että dokumentteihin perustuvia kuvauksia koston keväästä 1918 Jokioisilla ja sen lähiympäristössä. Osan teksteistä Kiiskinen antoi Kansan Uutisten Viikkolehden julkaistavaksi vuonna 2008.
Hilma Talvisen ja muiden teloitettujen työläisten tarinat Kiiskinen on poiminut suojeluskunnan esikunnan pöytäkirjoista touko- ja kesäkuulta 1918. Kansan suussa ”kuolonkomiteana” tunnetussa esikunnassa pöytäkirjaa piti kirkkoherra Kustaa Iivari Savander.
Jokioisten ja Forssan naapurissa sijaitsevan Humppilan tapahtumat kiinnostavat Kiiskistä, koska tässä pienessä maalaispitäjässä punaiset eivät tehneet yhtään henkirikosta, mutta sodan jälkeen teloituksissa ja vankileireillä pitäjästä kuoli 141 ihmistä ja yli kymmenen prosenttia asukkaista joutui kuulusteluihin. Oliko kyseessä sosiaalinen puhdistus? Kiiskinen pohtii.
Saarnamies kuuli kauheuksista
Unto Kiiskisen omakin tausta vuoden 1918 kronikoitsijana on erikoinen. Hän tuli vuonna 1964 Juuasta Jokioisiin Jehovan todistajien saarnamieheksi. Talosta taloon kiertäessään hän kuuli kuolemantuomioista ja muista sisällissodan jälkiselvittelyjen kauhuista ensi kerran elämässään. Eläkkeelle jäätyään hän ryhtyi kokoamaan kuulemaansa ja etsimään lisää tietoa arkistoista. Kahdessa teoksessaan Kiiskinen muun muassa lainaa ainutlaatuisia päiväkirjoja, joissa silminnäkijät kertovat punavankien teloituksista.
Uuden kirjan järkyttävin luku Hellyys perustuu mielisairaan lapsen teloitukseen Jokioisten kirkon lähellä 28.5. 1918. Neljän viikon aikana kirkon lähellä olleen hiekkakuopan pohjalle ammuttiin yli 200 ihmistä.
Äitiä en jätä ja Orpojen vuosi ovat yllättäviä osoituksia siitä, että vuotta 1918 koskevasta valtavasta tutkimusaineistosta huolimatta sisällissodasta löytyy edelleen uutta kerrottavaa. Unto Kiiskinen on muistitiedon tallettajana sekä arkistojen tutkijana tehnyt arvokasta työtä.
”Unohtamista ja katkeruuden voittamista auttaa totuuden kertominen ja ongelmien ratkaiseminen. Jos jokin asia on edelleen arka, se merkitsee sitä, että vamma on edelleen korjaamatta”, Kiiskinen kirjoittaa kirjansa loppusanoissa motiiveistaan.
Humppilalainen työmiehen vaimo Hilma Talvinen, 47, ei kuulunut punakaartiin, mutta tunnusti puhuneensa työläisenä pahaa porvareista. Hänet ammuttiin Jokioisilla 18. toukokuuta 1918. Tuomion mukaan Hilma Talvinen oli ”yhteiskunnalle ei ainoastaan tarpeeton, vaan myös vaarallinen henkilö.”
Tuo päivä oli Jokioisilla yhtä verihurmetta. Sisällissodan voittaneet valkoiset teloittivat myös muun muassa sekatyömies Kalle Ojasen, 26, ”yhteiskunnan hylkiön”, torpanpoika Anton Puolimatkan, 23, ”oikean huligaanin perikuvan” sekä ”kiihkeäksi vallankumoukselliseksi ja huonon puoleiseksi työmieheksi” tunnetun Malakias Vesan, 46 vuotta ja kuusi lasta.
Paikallishistoriaa harrastava, eläkkeellä oleva kirvesmies Unto Kiiskinen kaivoi esiin aiemmin tuntemattomia lisälehtiä vuoden 1918 tapahtumiin vuonna 2007 ilmestyneessä omakustannekirjassa Äitiä en jätä.
Nyt Kiiskiseltä on ilmestynyt uusi kirja Orpojen vuosi, joka edeltäjänsä tapaan sisältää sekä dokumentteja että dokumentteihin perustuvia kuvauksia koston keväästä 1918 Jokioisilla ja sen lähiympäristössä. Osan teksteistä Kiiskinen antoi Kansan Uutisten Viikkolehden julkaistavaksi vuonna 2008.
Hilma Talvisen ja muiden teloitettujen työläisten tarinat Kiiskinen on poiminut suojeluskunnan esikunnan pöytäkirjoista touko- ja kesäkuulta 1918. Kansan suussa ”kuolonkomiteana” tunnetussa esikunnassa pöytäkirjaa piti kirkkoherra Kustaa Iivari Savander.
Jokioisten ja Forssan naapurissa sijaitsevan Humppilan tapahtumat kiinnostavat Kiiskistä, koska tässä pienessä maalaispitäjässä punaiset eivät tehneet yhtään henkirikosta, mutta sodan jälkeen teloituksissa ja vankileireillä pitäjästä kuoli 141 ihmistä ja yli kymmenen prosenttia asukkaista joutui kuulusteluihin. Oliko kyseessä sosiaalinen puhdistus? Kiiskinen pohtii.
Saarnamies kuuli kauheuksista
Unto Kiiskisen omakin tausta vuoden 1918 kronikoitsijana on erikoinen. Hän tuli vuonna 1964 Juuasta Jokioisiin Jehovan todistajien saarnamieheksi. Talosta taloon kiertäessään hän kuuli kuolemantuomioista ja muista sisällissodan jälkiselvittelyjen kauhuista ensi kerran elämässään. Eläkkeelle jäätyään hän ryhtyi kokoamaan kuulemaansa ja etsimään lisää tietoa arkistoista. Kahdessa teoksessaan Kiiskinen muun muassa lainaa ainutlaatuisia päiväkirjoja, joissa silminnäkijät kertovat punavankien teloituksista.
Uuden kirjan järkyttävin luku Hellyys perustuu mielisairaan lapsen teloitukseen Jokioisten kirkon lähellä 28.5. 1918. Neljän viikon aikana kirkon lähellä olleen hiekkakuopan pohjalle ammuttiin yli 200 ihmistä.
Äitiä en jätä ja Orpojen vuosi ovat yllättäviä osoituksia siitä, että vuotta 1918 koskevasta valtavasta tutkimusaineistosta huolimatta sisällissodasta löytyy edelleen uutta kerrottavaa. Unto Kiiskinen on muistitiedon tallettajana sekä arkistojen tutkijana tehnyt arvokasta työtä.
”Unohtamista ja katkeruuden voittamista auttaa totuuden kertominen ja ongelmien ratkaiseminen. Jos jokin asia on edelleen arka, se merkitsee sitä, että vamma on edelleen korjaamatta”, Kiiskinen kirjoittaa kirjansa loppusanoissa motiiveistaan.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kirkon kupeessa
ehkä 200 vainajaa
Senaatin ohjeiden mukaan punaiset oli puhdistettava valtion ja kuntien hallinnoista. Jokioisilla "puhdistuksia" huhtikuun lopulta lähtien johti suojeluskunnan päällikkö Kaarlo Skutnabb.
Hän laati listan, leimasi sen suojeluskunnan leimalla ja osallistui itse teloituksiinkin.
Kaarlo Skutnabb oli poliisi. Hän asui tehtailija Karl Fazerin omistamassa huvilassa ja valvoi kymmenkunnan vartijan kanssa tämän metsästysmaita, jotka käsittivät kolme pitäjää. Fazerin huvilalta Jokioisten ensimmäiselle teloituspaikalle on tuskin sataa metriä.
Kylän keskustasta tappotoimet siirrettiin aluksi aivan kirkon kupeessa olleeseen soramonttuun, jonka joukkohaudassa on ainakin 200 ammuttua. Kirkkoherran kerrotaan toukokuussa 1918 voivotelleen soramontusta kuultuja laukauksia, mutta sanoneen, että "rikkaruohot täytyy kitkeä pois Herran seurakunnasta."
Kolmas teloituspaikka oli 6 - 7 kilometrin päässä Jokioisten keskustasta sijaitseva Lamminkangas, jossa muistomerkillä merkityllä alueella arvioidaan olevan ainakin 30 ruumista.
Kukaan ei tiedä, kuinka suurta satoa koston kevät Jokioisissa niitti. Virallinen luku on 220 teloitettua, mutta punaisten kohtaloita selvitellyt Tauno Tukkinen on kirjassaan Mäkeen, mäkeen vaan! päätynyt 590 nimeen Forssassa, Jokioisissa ja Tammelassa.
Evankelista
kuuli kummia
Oskar Selkälän ja monen muun tuon ajan rattaisiin hautautuneen ihmisen tarinan kertoo jokioislainen Unto Kiiskinen omakustannekirjassaan Äitiä en jätä.
67-vuotias Kiiskinen, entinen sahatyömies ja kirvesmies, päätyi teloitettujen jäljille varsin erikoista kautta. Hän toimi pitäjässä evankelistana vuosina 1964 ja 1965. Taloissa kiertäessään hän kuuli kertomuksia, joita ei ollut uskoa todeksi. Ei koulussa opetettu, että Suomessa oli tuomittu ihmisiä kuolemaan ja silti Emil Helminen Minkiön kylästä sanoi nuorukaiselle saaneensa kerran kuolemantuomion. Sitä ei kuitenkaan pantu täytäntöön, sillä Jokioisten kartanossa tarvittiin pätevää sahuria takaisin töihin.
- Kun kiertää mökistä mökkiin ja levittää uskonnollisia lehtiä, niin ihmisillä on joku paine puhua elämästään, Unto Kiiskinen selittää sitä, että hänelle kerrottiin asioita, joista aiemmin oli puhuttu vain tuttujen kesken.
Kiiskinen oli 24-vuotias tullessaan Juuasta Jokioisiin saarnamieheksi.
- Tiesin, että Suomessa on ollut Vapaussota, mutta en tiennyt yhtään kuolemantuomioista enkä vankileireistä. En yhtään mitään, Kiiskinen muistelee.
Ei tiennyt, koska kotiin oli tullut vain Maalaisliiton sanomalehti, jossa näistä asioista ei kirjoitettu eikä koulussakaan puhuttu mitään. Vänrikki Stoolin tarinat piti kyllä opetella ulkoa.
Selkälän pojan
päiväkirja julki
Kun Tauno Tukkisen kirja ilmestyi vuonna 2001, palaset loksahtivat kohdalleen. Eläkkeelle jäätyään Unto Kiiskinen kokosi kuulemansa sekä arkistoista keräämänsä tiedot maaliskuussa ilmestyneeseen kirjaansa.
Äitiä en jätä on vahvaa dokumenttia. Sisällissodan alkamisesta tulee ensi kuussa kuluneeksi 90 vuotta. Kiiskisen ansiosta vielä näin pitkän ajan jälkeen saadaan julkisuuteen aiemmin tuntemattomia kuolemaantuomittujen sekä punaorpojen ja -leskien omia tarinoita.
Kirjan helmi on Oskar Selkälän pojan Sulo Selkälän päiväkirja, josta Unto Kiiskinen on käyttänyt vain pienen osan.
"Hullummat porvarit
valkokaartin esikunnassa"
Muun muassa näin Sulo Selkälä kirjoitti päivää ennen isänsä teloitusta:
Äiti kävi tänäpän Isää katsomassa mutta sanottiin, että teidän miehenne kanssa on vähän niin ja näin, sillä hän on semmonen roisto. Valkokaartin esikuntaan kuuluu kaikki Jokioisten hullummat porvarit joten isän kohtalo on varma, mutta hänen aatteensa elää.
30. huhtikuuta tuolloin 14-vuotias Sulo Selkälä kirjoittaa:
Isä ammuttiin eilen illalla 5 ja 6 välillä. Samalla kertaa ammuttiin 5 muuta vankia. Kyynel himmentää silmäni, joten en voi kertoa enempää.
1. 5.
Tänään on Wapun päivä, siis köyhälistön juhlapäivä. Meille se onkin juhlapäivä, mutta vaan toisessa muodossa, surun juhla. -- Koston himo vallitsee minussa ja kasvaa kasvamistaan.
24. 5.
Satoi tavallisesti. Ammuttiin Jokioisilla monta vankia. Ammuttujen lukumäärä nousee täällä 200 mieheen. Astutin kaniinin.
Sulo Selkälä toimi Jokioisten kunnan rakennusmestarina vuosina 1949-1968. Vielä vuonna 1938 hänet erotettiin tiemestarin työstä Juuassa, kun oli tullut tietoon, että hän on punaorpo.
Sulo Selkälän päiväkirjan Unto Kiiskinen sai tämän jälkeläisiltä.
Liljelundin perheestä
vain yksi jäi henkiin
Kirjan nimitarina Äitiä en jätä on jo vuoden 1903 Forssan kokoukseen osallistuneiden Liljelundien tarina. Viisihenkisestä perheestä vuodesta 1918 hengissä selvisi vain nuorin tytär.
Isä Armas Liljelund työskenteli Forssan sahalla, äiti Jamina Liljelund siivosi pumpulitehtaalla.
Armas ja vanhin poika Julius liittyivät punakaartiin. Armas lähti rintamalle ja katosi sille tielle ehkä Lempäälään, missä Forssan seudun punakaartilaiset sotivat. Julius oli kotona punakaartin huoltotöissä.
Äiti Jamina ja vanhin tytär Martta tekivät töitä punakaartin keittiössä työväentalolla, kunnes se suljettiin elintarvikkeiden puutteen vuoksi.
Nuorin tytär, 13-vuotias Elvi pääsi huhtikuussa puutarha-apulaiseksi maalaistaloon muutaman kilometrin päähän Lamminkylään. Siellä sai ainakin syödäkseen.
Viimeinen matka
kesti yli tunnin
Eräänä päivänä Julius ei enää saapunut kotiin. Hänet oli ammuttu.
Huhtikuun lopulla suojeluskuntalaiset tulivat hakemaan Jaminaa. Kun Martta yritti estää pidätyksen, myös hänet vangittiin. Edessä oli paluu vankilaksi muutetulle työväentalolle.
Sotaoikeus tuomitsi molemmat naiset kuolemaan.
"On toiminut punakaartin hyväksi keittäjänä, kiihoittanut lapsiaan ja muitakin punikkien lauluilla sekä yllyttänyt kapinaan laillista järjestystä vastaan", oli Jamina Liljelundin tuomion syy. Martta Liljelundin rikoksiksi lueteltiin vastarinta pidätettäessä, kapinallisuus, maanpetos, agitaatio...
Jaminan ja Martan sekä samaan aikaan teloitettujen neljän miehen viimeinen matka kesti yli tunnin. Heidät kävelytettiin ammuttaviksi sinne samaan Lamminkylään, missä Elvi-tytär oli töissä. Teloitusten jälkeen joukkohaudassa työn viimeisteli Kaarlo Skutnabb ampumalla jokaista läheltä päähän.
Perheestä ainoana henkiin jääneestä Elvi Liljelundista tuli Forssan pumpulitehtaan siivooja. 1939 hänet passitettiin Hämeenlinnan naisvankilaan kommunistina.
Neuvostoliitossa taas ei edes ollut mielisairaaloita. Hullut oli Stalinin ja Leninin leivissä teurastamassa ihmisiä.
Suomen oikeiston mielestä mielisairaat saa ampua. Hyvä Suomi. Hyvä kokoomus!
molemmissa naapurivaltioissa. Meillä se vaan oli ennen n-liittoa, että ehkä Stalin otti mallia Suomen valkoisista.
Kummatkin aloittivat järjestelmällisen joukkoterrorin omilla valta-alueillaan suunnilleen samaan aikaan. Keskitysleirejä suomalaiset perustivat jo ennen bolševikkien "vankileirien saaristoa".
puolustelee murhatekojaan sillä, että tekiväthän bolsevikitkin 1930-luvulla samoin. On melkoisen matalaa moraalia jos katsoo riittäväksi ihmismoraaliksi sen kun menettelee kuten Stalin menetteli. Minun mielestä se ei kyllä riitä, paljon parempaan pitää kyetä.
ja siirtyi sen jälkeen normaaliin elämään, jossa myös hävinneillä oli täydet kansalaisoikeudet. Vapaat vaalit järjestettiin jo 1919. NL ei järjestänyt niitä koskaan.
Mitään keskitysleirejä ei ollut. Vankileireille suljettiin aseelliseen kapinaan syyllistyneet. Leirit muutettiin pakkotyölaitoksiksi syyskuussa -18. Lähes kaikki kapinalliset armahdettiin vuoden -18 loppuun mennessä.
Meininki NL:ssa oli kokonaan toisenlaista. Luulisi Koroljovinkin sen tietävän. NL kävi koko olemassaolonsa ajan sotaa omaa kansaansa vastaan. Suomessa aseellisen kapinan kannattajia oli korkeintaan 10-15 % eli kolmannes vasemmiston äänestäjistä.
punaisten jo 1917 marraskuussa aloittamasta terrorista ja murhista. Tilanne paheni tammikuussa -18 ja johti punaisetn toimeenpanemiin joukkomurhiin.
Etelä-Suomen puhdistuksen taustana oli kolmen kuukauden punainen terrori, jonka aikana murhattiin 1 650 viatonta ihmistä, vangittiin tuhansia ja tuhannet joutuivat piileskelmään metsissä.
"Minun mielestä se ei kyllä riitä, paljon parempaan pitää kyetä. "
Totta, totta.On myönnettävä, että Stalin pani paremmaksi, mutta kyllä punikitkin yrittivät. aika vain loppui kesken.
Mitä, jos häpeäisit välillä punaisten tekemisiä? Ihan tasapuolisuuden vuoksi.
kapinan asialliseen kukistamiseen se, että ammutaan kapinaan osallistumattomia, henkisesti tasapainottomia ihmisiä?
Sitä minä en ymmärrä ja tuskin ymmärtää moni muukaan, olkoon mieleltään vaikka kuinkakin valkoinen. Eikä sellainen tappaja ole valkoinen, mustaakin mustempi hän on.
Sisällissodan jälkeen Tammisaaren keskitysleirille teljettyjen suomalaisten kohtaloa ei voi ymmärtää, että raakuuksien tekijänä olivat toiset suomalaiset. Näitä raakuuksia ei voi perustella sillä, että sellaista tapahtui myös Neuvosto-Venäjällä. Tämä on kokonaan suomalaisten oma juttu. Tammisaaren vankileiri oli keskitysleiri, jonne tuotiin punaisia ja heihin leimattuja eri puolilta Suomea. Joukossa oli myös lapsia. Tammisaaren leiri täyttää täysin keskitysleirin tunnusmerkit. Nälkään tapetut vainajat heihettiin nimettömänä joukkohautaan. Tässä Suomen suurimmassa joukkohaudassa on yli 3000 vainajaa. Keskitysleirin heikon ruokatilanteen piikkiin ei voi kaikea sysätä, sillä kuolleiden joukossa ei ole yhtään vartijaa, eli valkosoturia.
Sisällissodan jälkeen valkoisten porvarien perustamilla vankileireillä virui enimmillään yli 80 000 suomalaista, joista noin 9000 oli Tammisaaren keskitysleirillä.
myynnissä kirjakaupoissa?
Kirjastoista ainakin saa
Unto Kiiskisen kirjaa Äitiä en jätä saa Karkkilan, Forssan ja Urjalan kirjakaupoista sekä kirjoittajalta itseltään 15 euron hintaan. Kiiskisen puhelinnumero on 040-5226114.
Unto Kiiskisen kovakantisen kirjan Orpojen vuosi voi ostaa tekijältä itseltään 22 euron hintaan. Puhelin 040-5226114, sähköposti untokiiskinen(at)gmail.com
aaa
Se aika oli himomurhaajien riemujuhlaa, sai voittajan puolella ollessaan tappaa kenet halusi ja niin monta kuin halusi. Siinä menossa kuitattiin kaikki vanhat kalavelat.
Silloin teloitettiin aivan avoimesti myös muista syistä kuin punaisuudesta. Pöytäkirjaan kirjattiin miten "tämä NN on tunnettu huonotapainen ja tappelija", tuomiona kuolemantuomio.
Ei punaisuus suinkaan aina ratkaissut!
Viipurin lääninvankilan joukkomurha tapahtui Viipurissa 27.-28. huhtikuuta välisenä yönä 1918, juuri ennen Suomen sisällissodan loppua. Vankilaan tunkeutui joukko punakaartilaisia, jotka surmasivat yli 30 henkeä. Viipurin lääninvankilan surmia pidetään suurimpana punaisten joukkojen suorittamana yksittäisenä joukkomurhana.
Punakaartilaisjoukkiota johti Taipalsaaren rintaman päällikkö Hjalmar Kaipiainen. Tunkeuduttuaan vankilaan humalainen aseistettu joukko tappoi ensin Karjalan Kansalaisliiton johtajan ja kansanedustajan Leander Ikosen, tehtailija ja kansanedustaja Matti Pietisen, ratainsinööri Tallgrenin ja vankilan entisen vahtimestarin Ahlgrenin.
Sen jälkeen pidettiin istuntoa, jossa silminnäkijäkertomuksen mukaan mukana ollut nainen olisi valinnut surmattavat. Joukko murhasi vankilan johtajan Johan Stråhlmanin, Vuoksenniskan asemapäällikön Edvard Tojkanderin ja joitakin muita. Lopuksi joukko meni vankien yhteistilaan. Vangit yrittivät puolustautua asein ja rytäkässä Kaipiainen itse haavoittui. Hän luovutti johdon Albin Piskoselle. Albin Piskonen oli entinen vanki ja juuri hän ampui vankilanjohtajan.
Joukko heitti vankien yhteistilaan käsikranaatin surmaten 4–5 henkilöä ja haavoittaen useita. Myöhemmin yöllä tapettiin vielä vankilan uusi vahtimestari Mannermaa.