Nurkan väki oottelee
runoja lukemiseen katselee.
Mitä mukavaa, hauskaa sattunut
tai murheitakin sattunut.
Runoissa tunteet purkautuu
uusi maisema avautuu.
Tehdään yhdessä runoretkiä
jaetaan monia elämän hetkiä.
Sivuun runopolun puomi eestä
kirjoitellaan vaikka juomaveestä.
Elokuu ja ne kuutamoillat
kutoilee muistoihin sillat.
Silloin nuorena haaveiltiin
pyynikin rinteillä asteltiin.
Tytöt kellohameissaan
lavalle riensi tanssimaan.
Pojat keskilattialla lavan
oli ottaneet ryntäystavan.
Nuo lavatanssit teeveen
vie muistoihin menneeseen.
Vielä tansseissa poikkeillaan
tangoa valssia tallaillaan.
Tsaivit, salsat rokit silloin ennen
sai vauhtiin tullen mennen.
Kumarruksia ei polvet siedä
muusta ne ei onneks tiedä.
Hei, kiitos kirjoittajille ja lukijoille. Kaikki mukaan runonurkkaan uudet ja vanhat. Nurkassa runot ovat kaikki hyviä., siksi sanon kiitos teille, oli ilo taas meille.
runoja lukemiseen katselee.
Mitä mukavaa, hauskaa sattunut
tai murheitakin sattunut.
Runoissa tunteet purkautuu
uusi maisema avautuu.
Tehdään yhdessä runoretkiä
jaetaan monia elämän hetkiä.
Sivuun runopolun puomi eestä
kirjoitellaan vaikka juomaveestä.
Elokuu ja ne kuutamoillat
kutoilee muistoihin sillat.
Silloin nuorena haaveiltiin
pyynikin rinteillä asteltiin.
Tytöt kellohameissaan
lavalle riensi tanssimaan.
Pojat keskilattialla lavan
oli ottaneet ryntäystavan.
Nuo lavatanssit teeveen
vie muistoihin menneeseen.
Vielä tansseissa poikkeillaan
tangoa valssia tallaillaan.
Tsaivit, salsat rokit silloin ennen
sai vauhtiin tullen mennen.
Kumarruksia ei polvet siedä
muusta ne ei onneks tiedä.
Hei, kiitos kirjoittajille ja lukijoille. Kaikki mukaan runonurkkaan uudet ja vanhat. Nurkassa runot ovat kaikki hyviä., siksi sanon kiitos teille, oli ilo taas meille.
Vastaukset 61
Vanhimmat
Sataa ja ukkostaa
aurikokin kurkistaa
syksyäkö harjottaa
rannalla vielä paistattaa
kesällä laiskottaa.
Viileä tuulonen puiden oksissa temmeltää
kissa raparperilehtien alla nukkuu.
Aurinko silmiään hieroo pilvivuoteellaan
nousua aamuun yö toivottaa.
Tuulonen väsyy leikkiin ja istahtaa
aurinko silmää iskien naurahtaa.
On kesän aikainen aamu kultainen
herää ihmiset hetkestä nauttien.
kiepun kiinni tässä elämässä
joka tuulen mukaan läksin
usein järkeä mieltä vailla
Kuritti mua tuulet, halla,
sadepilvet taivahalla
lempeä ol aamunrusko
tuima polte päivemmällä
Vanha jo lienen
tullut tieni päähän
ruostuen ja naristen
suostun säästä säähän
tehtävääni täytän
tuulensuuntaa näytän
Illan tullen myrskyyn taivun
romahtaen päältä katon
Lepopaikan saanen
alta metsän
vihreen sammalmaton.
Istun penkille viereen hiekkakäytävän
Valo loistaa säteinä puidenoksien läpi
Tuuli kulkee kuin hiljaa hyväillen muistokivien ja kukkien yli
kuin tuntisin lempeän silityksen myös poskellani
Häntäkään ei enää ole ja kuitenkin on
Rakkaus on kuin silta yli tumman veden
Kuin hopealankaa sydämestä sydämeen
Tuuli tyyntyy ja tunnen rauhan ja levon
Poissa on kipu ja tuska
poissa maailman melske
Enkelikö minua kosketti?
Voi miten kaunis ja koskettava onkaan runosi. On ihan pakko kiittää vaikkei täällä arvostellakkaan, mutta arvostetaan kuitenkin kaikkia, erilaisuuden omanlaisen luomisessa.
Terveisin Tulenlieskat
Lämmin elokuun aamuyö,
taivaalla kirkas tähtivyö,
kello kohta yksi lyö,
ei paina aamulla työ,
aikaista aamupalaa mies syö,
mutta mitäs tässä myö,
missä lie hyö,
joilla kiristää nälkävyö?
Ensimmäinen rivi
sen jälkeen toinen
kolmas saman moinen
tässä tulee neljäs rivi
tärkeä rivi on viides
sus siunakkoon jo kuudes
miksi aloittaa tämä piti
niin pitkä on tämä runo
sietämätön rivien jono
ei loppuakaan vielä näy
keksisinkö jonkin hopun
että saisin tähän lopun.
Kirjoitin tämän 1998, kun aihe oli ajankohtainen
Bilin pili
Bilii vartioitsee, tuo pieni punapää,
isäntänsä eessä kulkee, ei koskaan kylmäks jää.
Naisten ihailuja vastaan ottaa, nuppi tutisten,
en vaatteitanne minä sottaa, rajan tietäen.
Hän tehtävän on saanut, kyntää kukkovaot nuo,
ei pahakseen voi ottaa, jos joku hyväilyt vain suo.
Urheasti jaksaa kyntää, kaikki kosteikot,
isäntä sen taas saa maksaa, on isot otsikot.
Huulilla on monen naisen, pieni pili tuo,
hän tarkkaan vartioitsee, ei päästä isäntänsä luo.
Jäykkänä kuin kanki, jos joku suuta suikkaa vain,
varoo ettei kyynel, pääse ryntäille ruikkaamaan.
Valloitustaan jatkaa, kyntäin kaikki kosteikot,
häiritsevät työtä, vain isot otsikot.
Tää työ on kaksijakoinen, niin jännityksen makuinen.
Maailmaa kun johtaa yläpää, mutt mitä tekee, pili punapää.
Mauno S
Tuo runo yllä on loukannut joitakin niin paljon, ettei ole kuulunut mitään, kun on sen lukeneet?
Saa nähdä katoaako kaikki täälä;))
Sehän oli senaikaiselle totiselle medialle sellainen "jäniskevennys";))
se täytyy vain hyväksyä!
Itsekin kirjoitin hiljan karrikoidun runon, ihan hauskutellakseni, toki en samasta aiheesta kuin sinä, vaan
suurinpiirtein kuin Gallen-Kallelan taulussa Akka ja kissa, joka Pariisin maailmannäyttelyssä herätti "rumuudellaan" närkästystä. Ihan huvikseni kirjoitin, vaan pieniä vihjeitä ihmettelinkin joissakin kommenteissa tosikoilta:D :DDDDDDDDDDDDDDD
Kyllähän sitä aikanaan vitsailtiinkin, yhestä *pikku Clintonista!*
Mä runon tei, näi ikkää,,
sanat, no ei mikkää,
kuulosti kuluneelta
jotenki puutuneelta.
Ain kaikki samaa vaa
mistä miut tunnetaa,
saamattomuuest elon
taian ottaa selon.
Sanat kuluneet yhä
menest käytettynä.
taipuu puu
sade piiskaa
tuuli riipoo
juurillaan lujasti kuitenkin seisoo puu
maaperässä kiinni
voimaa ja sitkeyttä kasvuun antaa
ravinto maasta ja ylhäältä valo
onnellista elon olo
niin myös ihmisellä
jos et juuria katko
ja latvaa pimeyteen taita
katajaisen kansan mahti ja voima
on karun kuoren alla
kätketty herkkyys
kipinä ikuista tulta.
Lasit helisee
vielä on kestänyt
paljon oon estänyt
pilvetkin laukkaa
tuuli haukkaa
syöksyyn ilmaa kieputtaa
kuivat oksat riepottaa
minä aloin ruokaa valmistaa
sähköä kun vielä saa
munakastikkeella kalaa
perunat ja voita salaa
siihen pari leipäpalaa
pariks päiväks riittää tuo
tillit ja sipulinvarret nuo
lisään vielä kannen alle
siirrynpä tästä veranalle.
Taas ikkunat niin helisee
voi älä enään tuhoa tee!
Syntymä, kuin aamu aurinkoinen,
jokeltelu, pikkutunnit aamun ajan.
Konttailu, uudenpäivän kantamoinen
itku luopi taivaan sadettajan.
Oppi omille jaloilleen seisomaan
keinuen, heiluen tuulenlailla.
Kuukaudet kävelyä saa katsomaan
hetki pian kirkon rippimailla.
Nuoruus kuin vuoden neljä aikaa,
jännitystä, odotusta huumaavaa.
Elämän luomaa tarusatu taikaa,
jarrujakin, mietteissä junnaavaa.
Myrskyjä, tyyntä ja toiveita monia,
onnellisuutta helmassa avioliiton.
Pienien pyörremyrskyjen sinfonia
jatkuvuuden takailee perhe-elon.
Salamat ukkoset tyyntyy pois avaruuteen.
elämän, illan, aamun, on hiljaisuuden hetkiin.
Siirtyy huomaamatta aikamuoto uuteen
siis huimaavan, odottamatomiin tähtiretkiin.
Lämpöä jälleen luvataan
auringon alle paistumaan
maamme kaikki oliot vaan
juomaa sisuksiin kaadetaan.
Hörpyt ei enää auta
ollaan vaan isoinen hikilauta.
Talvella ehkä jäinen ukko,
ja maantien jarrulukko
kylmettynyt maailmanlukko
pystyssä kuin lumiukko.
Kadonnutko elämä aikaan menneeseen
nykyinen - pelkkää kiirettä pysähtymättä.
Etsin en löydä hymyä, en juttelua
jähmettyneitä katseita, tiukka suita
tullen mennen, niin ei ollut ennen.
Nyt vaan kiireinen tervehdys tutulle
jatkaa voisiko elämän etsintää
onko jäänyt se kiireen keskelle
taakse kauniiden sanojen ja ystävyyden.
Missä oot elämä....
soi uljaana basson lailla kumeasti, kunnes kutsuen ääntelee lajitovereilleen, kutsuva ääni kuului
minullekin asti.
Veden kiehtovassa sinisessä elementissä, ihailin kaarroksien majesteettistä rauhallisuutta,
evien kaartuessa kuin siivekkeet, kärjet sirosti ylös päin. Kauneus liikkeissä hämmästytti, lumouduin pienen vastasyntyneen urospoikasen leikesistä, hellästi se kosketteli valkoista pohjahiekkaa tutkien ympäristöään, emokullan levätessä pitkän uinnin ja synnyttämisen jälkeen.
Emon maidolla kasvaa poikanen 60 kg päivässä, maailman vahvinta ravintoa saa merten jättiläinen:D Kaiken ollessa niin tarkoituksen mukaista elämälleen.
Laulu muuttui toisella puolella maailman merta, ilon kuplia pirskahteli siinä, sävelten korkeus ja ilo oli aistittavissa. Laulullista perimätiedon kulttuuria, aikaansa seuraten nuo ryhävalaat elävät omaa ikiaikaista kiehtovaa elämäänsä,-- oppien-- sopeutuen-- laulaen, rakastaen ja kertoen lajilleen. Niinkuin mekin.
On taivaalla keltainen kuu
lehmä sitä ammuu
kukas muu
On jollakin avoinna suu
kun mörkö huutaa hu huu
ja katkesi pihalta puu
ja koiralta tipahti luu
mutta poika sanoi tytölleen: tuu tuu
Ilma on kosteanlainen
ja tuuli kovanlainen
Se villisti pieksee maata
eikä lopettaa saata.
Ukkos poika se jyllää
uudeks maisemaa myllää.
Välkkyvät salamat kirkkaina palaa
taivaalle koreita köysiä valaa.
Kohiseva sade puroksi muuttuu
mieli jännitykseen juuttuu.
Kostea lämpö hikeä nostaa
väki paljon juomia ostaa.
Tummanpuhuvaksi päivän heittää
pilvet lauttana auringon peittää.
Kaatoi ukkonen puita, oksia heitti,
koteja, kulkuväyliä alleen peitti.
Vuosi kaksituhattakymmenen tää
varmaan monen mieleen jää.
Ulkona lämpö kolmekymmentä ylittää
ennätyksetkin entiset paikoin sylittää.
Hellettä yllä pitänyt viikkoa monta
outoa se on ja aivan uskomatonta.
Trompeja, pyörteitä kaikenlaista
vierailulla meillä ovat etelän maista.
Männyt raikkaana huminoi
vieno tuulonen ahoilla soi.
Kallioille minä hiljaa nousin
pilviä katsellen mukana sousin.
Lokkien liitoa yllä veen
eväitä auon ja mukiini teen.
Näin on on ihmisen hyvä olla
kävellä luonnossa vainioilla.
Korissa vadelmat, jokunen sieni
usein mun johtaa tänne tieni.
Rahkasammal kuin mattona jalkain
kauneutta kuvaan, vaan mistä alkain.
Panoraamana kaiken nyt näen
kesällä kuulin täällä käen.
Keltainen koivu on rinteessä yksin
kuusta kaksi on sylityksin.
Kataja mataa kallion pintaa
kauneus kaikkineen koskettaa rintaa.
Kaiken sen taustalla taivaan sini
Nuuksion kansallispuisto on nimi.
Tuulessa taipuu kesäheinä
nousee tyynnä pystyyn
raesade sen kaataa lakoon
nousten taas uuestaan.
Sitkeä on suomalainen kesäheinä
kansalta opin imenyt.
Miten kääntyy
miten englanniksi vääntyy
suomen kansan kieli.
rahkeet, länget länkäpuiset
vesapuiset vempelehet
näkisimpä senkin
jos Kalevalan englanniksi
lukeakin osaisin.
Savon kielelle Kalevala onnii kiännetty
kielj vengommi ku englanti viännetty
sen kiäntännä on Lehmosen Matti
tolokun mies eikä mikkää tatti.
"Poloveh huava
Vaka vanha Väenämöene
ite koslasta könyvää
reestä noosoo nostamata
kaenaloesta kantamata,
vaekka vähäv vaevasesti
liikkuu tuosta tuvemmalle.
Ukko uunilta urahtaa
pitkäparta päevittellöö:
Mikä lienet mahoto ukko
poejar rollikka roteva
verta seehtemev venettä
kaheksan korentokorvoo,
huavasta huluputtanna
lattijalle laenehtimmaan."
---
Minä keitän raastan, soseutan,
punajuuret purkkiin, samoin kurkut.
Lanttusurvoksen pakkaseen,
joulana laatikon siitä teen.
Tomaatit kypsymään jo ehtii,
niistä tulee sose rehti.
Ei säilöntä aineita lainkaan,
etikalla kaiken säilymään saan.
Kurpitsahilloa, sitäkin laitan,
hyviksi mielin sitä sitten käytän.
Porkkanasta oivan marmelaadin saan,
laitan mukaan appelsiinin, sitruunaa.
Sipulit kuivaa, aikanaan ne niistän,
sipulipussiin,kuivaan roikkumaan köytän.
Tilli ja purjo, pakkaseen joutaa,
perunat vielä ja sitten huilaan.
Kiitän Luojaa kasvusta tästä,
pienihän osuus on minulla tässä.
Uutteruus kumminkin palkan saa,
sitä kelpaa näin nyt kuuluutta;)
Eikös vaan!
Joutava rivit nyt rustaili runoksi,
mistä kummasta moisen hän keksi.
On tietysti niin hauskaa luritella
ja suvella runosuonta kutitella.
Maissi kiertelee, kaartelee,
tuulen matkassa pilvien lomassa,
luoksesi kesäisin terveisin
ajatuksin niin lämpöisin.
Keikas kissa lasten uima-altaaseen
pitkin kauloin siihen kurotteli.
Parijalat teki pitkän vedon
ylös sitten keplotteli.
Surkeana sitten seisoskeli
auringossa turkkiaan kuivatteli.
Viilensi vesi kissa raukkaa
ympärillä altaan jo laukkailee
uutta kylpyä kaavailee.
Salamoita jo silmät viskoo
jänis porkkanoita kiskoo.
Yhtyy taivas samaan menoon
sadekuuron kaataa ketoon.
Kiireesti jänö alle pensaan loikkaa
takajalallaan vaan moikkaa.
Märkänä seisoo nainen
kiukuttelusta katuvainen.
Pihasta kuuluu heh,he hehee
sateesta kastunut jo viilenee.
Asteli sisälle naurussa suin
miettien, harvemmin pihassa uin.
Jänö metsän suojaan loikki
kasvimaan ja pihateiden poikki.
Nainen kuivaa päälleen puki
uima-altaasta mainoksen luki.
Heh, niskaan jo sen kaatoi luoja
vesipesun, viilennyksen tuoja.
Vaarojen ympäröimässä notkelmassa
vanha, vankka kuusikko jökötteli
sen viileissä, hämärissä varjoissa
valokiiloilla aurinko leikitteli.
Saipa astella suureen luonnon juhlasaliin
taputella, nojailla kuusipilariin.
Puut pidättivät auringon paahteen
yön kylmyyden karkoitti metsän lämpö.
Sieltä sai sienikorin sukkelasti täyteen
uusia puski poimijan uuras sampo.
Tuli vuosi, jolloin kuusikko katosi
katse harhanko näki.. ei voi...tosi!
rumana ryteikkönä, revityt kuopat
metsän puutarhuri tehnyt kaupat.
Puufirma omisti kadonneet ystäväni
siinä katosi pilarit ja salini.
Myöhemmin...
Ryteikkö, risukasat vattupuskiin peittyi
monet ämpärit siinä marjoista täyttyi
Tänä kesänä horsmikko hyökkäsi
valloittaja vadelmien tilaa ryöväsi.
Vielä kerran siitä hyvän sadon sai
voittaa horsma, tulee puusto - joskus kai.
Ihmisiänhän siinä luonto kamppailee
kunnes jotain kunnon metsää palailee.
...
Tänä kesänä näitä turhia mietin
kun vanhan kannon päässä aikaani vietin.
Ongelmani ei maailman suurin lie
muurahaisen aivoilla ajatuskin vie.
...
kuivanut oon saunaveden.
Mieli tyyni ilma sees
jyrähdä ei ukkonen ees.
Aitan suojaan nukkumaan
vintti kuuma kuin pätsi taas.
Ison kuusen alla kyllä
aittain on jos ukko jyllää.
Sieltä sisälle joudan pois
jos ukko hurjana yöllä ois.
Metsän puut on korkealla
tuskin mikään taivaan alla.
Hätyyttelee nukkujaa
Hyvän Yön toivottajaa.
on se lämpö tullu liki
sissäänki jo änkee.
Naamaa pessee hiki
kastelee sänkee.
Sadepisara kimmeltä
aurinkoa peilaa.
minä se kuljen täällä vaan
ihan ilman heilaa.
enkä mä kaikkia huoliskaan
moni minutkin teilaa
silti mun aurinkoin paistaa vaan
ei tarvi itseäin peilaa
riittää kun onneni oikein on
saanuthan olen jo paljonkin
kodin, lapset, ja puolison
lentoa katsella korennon
siivin niin herkin kimaltavin
välkkyen soittaa se säveltään
minäkö vain sen tuossa nään
lammen lehdelle laskeutui
sateenkaari on mukanaan
pinnalla ötökät siellä ui.
sammakko silmät on tapillaan
korentoako halajaa
veden pintaan renkaat jää
sammakko kun pelästyttää
lehti vain hiukan enää väräjää
Hiljaa tuuli kuiskii syksyn sävelmää
pian poissa on kesä tää.
Vielä tomaatit vihreyttä venyttää
punaiseksi syksy nekin värjää.
Kuiske kuuluu pensaikossa lintujen
poissa kohta moni lintunen.
Lämpö kesän vielä viipyilee
aurinko taivaan yhä hymyilee.
Aamulla kun heräsin,
pihaoven avasin.
tunsin syksyn kirpeyden,
lehahtavan poskellen.
Hieman mieli haikea,
luopua on vaikea
kesästä niin ihanasta
näistä säistä leppoisista.
Lämpö päivän pelasti,
ihanasti lämmitti.
Syksyn suru poies haihtui,
iloksi nyt kaikki vaihtui.
Nauttikaamme auringosta,
tuosta armaasta valosta.
Pitkä talvi meitä vuottaa,
mutta eipä surra suotta.
Nauttia voi syksystäkin,
näämme kauniin värileikin.
Vielä kukat kukoistaa,
värit aivan valloittaa.
Aikaa onkin vierähtänyt,
en ole tänne ehtinyt.
Nytpä taas sanonkin,
Hyvän Yön terveisin
teitä tässä lähestyn,
sitten poies etäännyn.
Oman tyynyn suloisuus
tunne melkoinen on uus.
Siihen nojata kun saan
Aamuun jaksan alkavaan.
Elämäähän rakastan
ihan aamua odotan
Unta ehkä nähdä saan
oman hyvän onnenmaan
Sitä kaikki tarvitsee
Luojakin nyt hymyilee.
Lapsillen Hän suo vain hyvää
onnen tunnettakin syvää.
Huolta ei nyt saisi kellään
olla, sitten ihmetellään.
Olla kun voi ilkosellaan.
Nukkua kun lämpö hellii
vapaasti saa kaikki kellii.
Aamulla kun herätään
kahvit sitten keitetään.
Nukkumaan mä menen nyt
vinttiini oon mä kiivennyt.
Oi tuota kaunetta mikä silmiin piirtyy.
Tyyni on järven pinta,
koivut hiljalleen tuulta entii.
Kohta järvelle pieni vire syntyy,
siitä aallokoksi kai sitten ryhtyy.
Vielä vihreenä seisoo koivupuu,
kohta lehtensä maalaa - kellastuu.
Syksy meille jo merkkejä antaa,
oksat pihlajan punaisia marjoja kantaa.
Sitä värien leikkiä odotan,
sieluni sopukoihin piilotan.
Ravitsen sielua, ihmismieltä,
ihaillen luonnon maalarin taitavuuta.
Mieli niin usen halajaa,
maalata kaikki tuo - tallentaa.
Taitoa siihen ei ole mulla,
katson ja iloa tunnen kyllä.
On syksy niin kaunista, rikasta aikaa,
sitä kaukana oleva varmasti kaipaa.
Täällä tuon kaiken nähdä saamme,
tallentaa näkymän sisimpäämme.
Vijapellot vaalenneina korjaajaansa odottavat
auringonkukat loistollaan voimaa jakavat
kultapallot nimensä kaltaisina hohtavat
keltakaneliompussa kesä maistuu vielä
kellastuneet koivunlehdet sammaleella siellä
kertoo että ollaan kohta syksyn tiellä
keltavahverot jo paistuu voissa
pitää alakulon hyvin poissa
keltaisena juustona kuu
onko ihanampaa mikään muu
- ken söi kesävoin
kysyy syysmaitiainen , keltainen
lehtiruusukkeestaan aurinkoon kurottaen.
Kesälle tuuli hiljaa soittaa
aurinko vielä voittaa.
Kehtolaulua oksissa virittää
syksyn tuloa kirittää.
Ei vielä, ei vielä tuulonen,
pyydän oota vielä hetkinen.
Lipuu pilviä taivaankannella
jo vettä tahtoo annella.
Ohi pian kuuro on
ja taas aika auringon.
Kehtolaulun aika siirtynee
kultareunus pilveen piirtynee.
Kukat niia ja loistollaan
hetken saa kesän jatkumaan.
Kesäyöt viiläksi muuttuneet
viel on pakkaset puuttuneet.
Pian on kehtolaulun aika
alkaa värikkään syksyn taika.
Illan syvänsininen tummuus ympärillä,puiden vehmaus
sadunomaisessa runsaudessaan!
Yli metsän tumman silhuetin, nouseva kuu loistaa lämpimänä
kuin kermajuusto:D
Pihakuusi saa halauksia tammitytöltä, mutta mutisee itsekseen:
muotoni kärsii, vaikka sinuun olenkin ihastunut!
Sitäpaitsi oksani alla on linnunpesä valmiina taas odottamassa,
joten painu parturiin siitä! Kaipa näit kesällä, kun pikkupoikaset
pyrähtelivät tuohon suihkulähteelle, kuinka ne vilvoittelivat ja
pisarat välkkyivät aurinkossa, ennenkuin pujahtivat oksistoni suojaan.
Kuusi piti oksansa ryhdissään varjellessaan pientä pesää lähellä runkoaan.
Minä tiesin sen siellä olevan, ja kuulin tammitytön lupaavan mennä tällä
viikolla parturiin:D
Rauha vallitsi elokuun illassa, vain vadelmapensaassa kävi pieni kahina.
Siellä keijut katselivat tirskuen siilipojan kohellusta, mitä lienee mönkinyt
terävällä kuonollaan mullasta.
Keijut kietoivat harsonohuet hameensa ympärilleen, ja nukahtivat kaulakkain
kuin rakkaat sisarukset, illan kuun loistaessa lempeäst seudun ylle.
Voi minne kesä karkas
lokki ilmassa parkas.
Kylmää järven vesi
violetiks räpylät pesi.
Kesä kohta untenmailla
pysäyttäskös sen lailla.
Aikaa on vielä syksyn tulla
ei kiire lainkaan mulla.
Miettii lokki kesän menoa
eteenpäin vaan täyttä kenoa.
Ukkonen ja salamat leikkiä lyö
kohta saapuu pitkä pimeä yö.
Rapu punainen kuin neidon suu
kaiken yllä täysikuu.
Raulu raikas kajahtaa
leipääkin kun mukaan saa.
Tillin kauniit kukinnot
koristelut viikatut.
Liinat vallan koreat
kaulastamme roikkuvat.
Veitsi tähtää
herra nähkää,
palasia kalastamme
jotain saada vatsahamme.
Pyrstön ehjät palaset
leivällesi laittelet.
Daamilles sen ojennat
halaukset somimmat.
Hyvän juoman kunniaksi
laulamme taas laulun kaksi.
Ilo tarinaa saa aikaan
naurut pitkin pihaa raikaa.
Isäntäparia kiitettyään
kuka kotiin, kuka kylään.
Minä omassa pihassain hetken
muistelin illan hienon hetken.
Pilvet kylmää puhuu
jossain aurinko huhuu
sadepisarat rummuttaa
peltikaton pintaa.
Syksy ensiaskeleillaan käy
koleana tuuli puhaltaa,
iltojen pimeys väsyttää.
Pian maisemat värein
pakkaspoika maalailee,
syksy ovella henkailee.
ei, ei sitä ruohoa
vaan pihanurmea
oli kesänä tänä
aikalailla vähä
kolme kertaa tai neljä
sitä piti vain niittää
kyllä sekin hyvin riittää
kuivuutta on ollut vaivoina
se ilmenee kuivina kaivoina
oli siitä kuitenkin aiheeksi
tämän päivän päätteeksi.
Ruohikon matalaks niistin.
Tukkoonkin meni jo koneeni mun'
putsasin puuron niin silputun:D
Trimmerin otin jo avuksein,
sillähä jyvää jälkeä tein.
Selkää jo alkoi väsyttää,
levon jälkeen ei hälyyttävää.
Nyt on pihalla silput vaan,
annan ne maatua aikanaan.
Laatat vain lakaisin puhtahaks niin,
ettei ne tartu jalkineisiin.
Rakastan haasteita sittenkin,
maistuu niin ruoka kuin unikin.
Miten nyt talvella pärjäänkään
yksinkö hortoilla lenkeissäkään.
Mieltä en näe, autojen lomassa,
kai se on metsässä mentävä somassa.
Ruokkia sorsia niinkuin ennen
mieheni kanssa päivien mennen.
Jospa teen niinkuin hyvältä tuntuu,
mitä jos maaleissa käteni puutuu.
Olenhan pitkään jo saanut elää,
riemulauluni sille helää.
Joskus kun silmäni sulkea saan
kiitosta laulan tämän maan.
Laulaa lintu pieni
etelään kulkee tieni.
Kylmään en tänne jää
pakkanen pian yllättää.
Lensi lintu yli pellon
ylitti jo kirkonkellon,
keväällä taas tavataan
kaikuu liverrys taivaaltaan.
Juoksut.
lihatiskin päässä oli täytetty sämpylä
ajatuksissani sämpylää katselin siinä
kauppias kohti juoksi pitkin askelin
säikähdin ja toiseen suuntaan juoksin
anteeksi kauppias, enhän ollut nälkäinen
olin vain muuten harhailevainen vainen.
puhdistavina
kierii poskea
jälkeeni jää
jokin laulaa
lohdun säveltä
aamuun uuteen
päivä nousee
valon hohde
sisään sulkee.
Hyvällä jatkan
kyyneleen matkan
tunne on
lohduton
murhe kun painaa
rintaani raastaa
vuolaana virtaa
kyyneleet saavat
helmistä kirkkain
tuo kristalli kyynel
vierivi poskel
helmet luoden.
Aamunkin heräävän
kahvia peräävän
jääkaapin katselmus
suupalan anomus
iloksi vaihtuu
huoletkin haihtuu.
Munia on ja makkaraa
mikäs voi olla sen parempaa,
puuroo jos keitän
suolaa kun heitän
maitoa,marjoja silloin saan,
mikäs meitin on ollakkaan.
Ruokaa kun riittää
ihan saan kiittää.
Elämää joka ruokaa antoi
mielelläänhän sen kaappin kantoi.
Hyvä on vatsan kylliksi saada
silloin jo jaksaa tarpeekseen maata.
Eläkeläisen on päivät hyvät,
jos,ja kun muistaa joskus pyhät.
Aamuyö,
tuuli nurkissa ulisee.
Aamuyö,
sateen uoma solisee.
Aamuyö,
verhoaan raottaa,
päivää odottaa.
Aamuyö,
väistyy öinen pilvi
aamun aloittaa.
Pilviä taivaalla vinhasti kulkee,
tuulee ja sadetta viskoo.
Koivut tuulessa taipuu ja taipuu,
kohta maahan jo varmaan vaipuu.
Syksy on tullut ja merkit sen,
myrskynä meille merkaten.
Linnut jo kauas lentäneet on,
maihin kaukaisiin, lämpimiin.
Kukat myös periksi antaa,
pään painavat kohti multaa.
Aika on ohi kukkien loiston,
luonnossa kohta kaikki jo maatuu.
Lepoon hyvään vaipukaa,
taas keväällä esiin tulkaa
Lepoa kaipaa myös ihminen,
rauhaa, hiljaisuutta,,
sitä syksy meille antaa.
Ruislimpun tuoksu korvissani,
tähkäpäiden yllä täysi suu,
kesäyön on pommi omanani
röökin savuun laaksot verhoutuu.
Kyllä iloitsen ja suren, huokaan,
kun mulle tummaa ruokaa tuodaan -
puunto pilven, missä täti nukkuu,
siinto vaaran, johon kaikki hukkuu.
Miks' kuole ei unelmat
nuo kauniit ja herkät?
Ne yritän hellästi suistaa
ne aina vaan riemulla muistaa
ja alati jaksavat nousta vaan.
Olen vanki vallattu kokonaan.
Mikä kohtalon tarkoitus tällä on?
kun siltikään en ole onneton.
Én lainkaan, onnea sykkii sydän
sain oman pienen onnenjyvän.
Iltaruskon lämmön antoi
elämä itse eteen sen kantoi.
En minä sitä pyytänytkään
mutt' asumaan luonani pyydän- jää.
Ilman ei lämmin syömmeni ois
kylmäksi jäädä en millään vois.
Tästäkin tahdon laulaa kiittää
toukokuun hohdetta siitä riittää.
Se ilon luo ja uskoa antaa
onnenjyvää saan sielussain kantaa.
Ei pahat ole kengät ihmisen,
on toisesta kanta vain poissa.
Paljon hyvää on kengässä jokaisen,
vaikk' aina esille loista.
Kas nauhat siinä jo hyvettä
ja nilkuttaa ei voi ilkeä.
Oi ihmiset kenkänne hyväksykää,
niin totisen totta on tää.
Saa kai aamuisinkin nauraa
iloita ilman kengänpaulaa.
Viirinä paulat väräjää
punaiset on nauhat nää.
Varpaat ja sormet iloiseen
vettä laittoi keittimeen.
Tassuttelua ihmeissään
uutukaisen aamun kun nään.
Naurattaa niin kovasti
ettei vaan näkis rovasti.
Pikkulinnutkin tirskuttaa
niitäkin elämä huvittaa.
Hyvät kengät on mielessäin
ihan eessäin ne tässä näin.
Kivat kuin Vincent'in monot ne on
puhui pikkuvarvas ajattelematon.
Ilta hämäränä kumartaa
miestä tuolla laulattaa.
Polku kaidalta näyttää
puolet molemmat käyttää.
Melusta nuoreksi luulin
vaan sittenpä kuulin.
Elli polun päässä karjahtelee
Santtu jo toppuuttelee.
Vähän maistoin laulukieltä,
nostelemaan myrrysmieltä.
Sulle taisikin nyt siirtyä
ilmeeseesi hyvin piirtyä.
Kotio siitä ja sassiin
en jää tähän passiin.
Hipsi ukko hiljaa akan ohi
aukaista ei enää suutan tohi.
Hiljainen on pihamökki,
tikka hetken puuta tökki.
Kuorsaa saappaat jalassa ukko
komea on Ellin kukko.
Makkaraa mehevää haukkasin
ryypinkin siinä naukkasin.
Vatsassa hykersi hyvä olo
oisinko minä mikään polo.
En kautta saparon ja kannon
kaikkeni aikanaan annoin.
Nyt minä nautin elämästä aivan
siittä kun näin niin suurenkin vaivan.
Ukko tää hellii vielä kissaansa
yöllä kun tyhjentää pissaansa.
Muistaa sen eukkovainaansa armaan
hyvin kun taisin sen hoitelin varmaan.
Elämä tää on niin lystiä nyt
koskaan en ole sitä pelännyt.
Työni kun tein niin enpä mä muuta
pitäköön muut pienempää suuta.
Taivaan kun kartanoon kerran jos kuljen
eukkoni siellä mä syliini suljen.
Siin ei ne enkelityttösetkään
tule mun eukolle pärjäilemään.
Paistelet aurinkoinen
säteet kirkkaina.
Paistelet, vain vähän
lämmittänet.
Syksyn henki ilmassa
talvenhelman kantajana,
toiveen uuteen antajana.
piti katsoa toisenkin kerran
nostaa lakin lippaa hivenen verran
näinhän työmaan aidan ja kadun kulman
kun ohitse siitä kuljin muutaman kerran
vasta nyt sen oikein selvästi näin
kerroksia talossa kymmenkunnan
parvekkeitakin varmaan sata
asuntoja vuokrata voi tarviseva
niin olin nyt huomioitseva
kun aurinko nosti sen lakin lipan.
Sylihinsä karhuemo
kolme pentusta kerää.
Jutustelleen rauhoitellen
vihdoin pennut herää.
Pahaa näimme kaikki unta
nyt taas käymme syömään.
Marjaa maassa ennen lunta
ei kukaan tule lyömään.
Petoa ei täällä liiku
joka lujaa kulkee.
Tuolla oksa, siellä kiiku
pienimmän syliin sulkee.
Pienet masut pullollansa
marjoja on aivan.
Karhunpennut innoissansa:
pesäkolon kaivan!
Antoi Taatto hunajaakin
nuolla pienten suiden.
Emo pesää rakenteli
alle ikipuiden.
Sanoja on hintsusti käytössä
silmät ku kiinni on näytössä.
Sekalaista sanaa siellä täällä
parempi on mieli päällä,
katsella valmista tekstiä,
kuin omia sanoja etsiä.
Näin kulki aatokset tänään
vaan ehkä taas huomenissa nähdään.
Kuulen jo musiikin korvissa
siellä se soi, soi, duuri vai molli
hmm...lienee omituinen kolli,
taitaa ihan naukua,
voi, nyt on pidettävä taukoa,
ei kaikkia pidä laukoa,
kun muistissa tuntuu olevan aukkoja...
Antaa
tunteen vallata
ajatusten ulos virrata
silmäsi voit sulkea
runon polkuja kulkea
auringon kasvoille loistaa
huolet mielestä poistaa.
Tyhjänä on hetken mieli
sitten taas taipuu kieli
kun saa luvan unohtaa
sydän kauniin muistaa
katsellen ylös tähtiin
nukahtaa unelmiin.