Olen todellakin yllättynyt että pystyn tänne näin kirjoittamaan siitä, että hyväksyn isäni kolme viikkoa sitten tapahtuneen kuoleman. Mutta silti itken päivittäin ja en pysty jatkamaan opiskelujani lukiossa nyt, kun koulut alkavat tulevana viikkona. Äitini ja koko muu perhe on täydessä shokissa vielä tästä, yritän itse päästä elämässä joillain tapaa eteenpäin, sukulaisetkin ovat apuna. Olisiko kenelläkään isänsä/äitinsä menettäneellä neuvoja 19vuotiaalle urheilijanuorukaiselle, joka kaipaa isäänsä järkyttävän paljon. EN VAAN HYVÅKSY TÄTÄ!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
isän kuolema
Isä<3
6649
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
mitäsattuu, koska olen itsekin käynyt läpi sen, että menettää rakkaan perheenjäsenen, minä lapseni.
Käyt juuri läpi sitä, mikä kaikkien on käytävä läpi.
Minä kuljin asunnossa kumarassa ja olin menehtyä suruuni.Tein välillä työtä, mutta huomasin istuneeni usein ja "tehneeni työtä", josta jälkeenpäin en muistanut mitään.
Ota kiinni opinnoistasi vähitellen. Lähetä isällesi hyviä ajatuksia sinne toiselle puolelle, että hän löytäisi rauhan.Että hän auttaisi sinua eteenpäin.
Meille annetaan rakkaita ihmisiä vain lainaksi, siksi meidän on hyväksyttävä menettäminen. Se ei ole helppoa, mutta se on meidän osa.
Ei siihen auta kuin aika, kuten edellinenkin jo sanoi niin korulauseita on aika turha alkaa tässä kohdin sanomaan.
Jotenkin tulkitsen, että tuossa kyse on ilmeisen äkillisestä ja ennalta-arvaamattomasta tapahtumasta... Samoin se meni oma isäkin muutama vuosi sitten varsin nuorena. Ensimmäisenä vuonna kun alkuvuodesta tapahtui, tuli jokaisessa tilanteessa aina mieleen aiemmat ajat kun isä oli kaikissa vastaavissa luonnollisesti mukana. (Joulu, Juhannus, vuodenajat... eri asiat joissa oli seurana ja mitä teki kanssaan jne). Mutta siitä se ajallaan hälvenee pahin olo ja asiat muuttuvat hyvien hetkien muistamiseksi tietyissä tilanteissa, eikä asiaa mieti.
Nyt olet vaiheessa, jossa kaikki menee sisään toisesta korvasta ja tulee ulos toisesta ja kaikki on varsin harmaata massaa. Olosi on luultavasti vähän kuin putkessa, eli mikään ei tunnu miltään ja samalla kaikki tuntuu kovin epätodelliselta. Ja surut sitten aaltoilevat siinä välimaastossa vähän kieltämisen ja sen mukaan, miten antaa asian tulla mieleen.
Toisilla menee kauankin ja toiset palaavat päivärytmiin nopeastikin. Oma isä tuppasi aina sanomaan, että kun hän lähtee niin ajattele jotta äijä meni mäkeen ja jatka elämistäsi. Toivoi itse, että saisi lähteä kuten oma isänsä (tosin hieman vanhempana) eli saappaat jalassa ja äkkilähdöllä. Vähän nuorenahan tuo sitten tapahtui kyllä ja äkillisesti, mutta a) Olen muistanut nuo mitä itse sanoi, joka tarkoitti että älä murehdi liikaa jälkeensä ja b) Lähtö oli kuten oli itse toiveen esittänytkin. Nuo ajatuksena kantoivat pahimpien tilanteiden yli.
Lämmin osanotto suruusi, nuorukainen. Kuten sinulle jo sanottiin, elät vaihetta jonka jokainen meistä elää menetettyään lähimmäisensä. Hyväksyminen on vaikeaa ja kaiken lopullisuus käsittämätöntä. Ettäkö ikinä enää, ikinä enää en voi puhua, nähdä halata... Ihmistä, joka vielä äsken oli tässä. Ennen saatoin laskea päiviä tai viikkoja koska näen hänet taas (äitini, joka asui toisella paikkakunnalla), nyt päivät ja viikot liukuvat käsistäni siihen toiseen suuntaan. Koska näin viimeksi... Mutta jotenkin kummasti, ne ensimmäiset kerrat laatuaan ovat ne raskaimmat; ensimmäinen isäinpäivä ilman isääsi, ensimmäinen syntymäpäiväsi, ensimmäinen joulu, ensimmäinen vuosipäivä... Ota ne vastaan sellaisena kuin ne ovat, ne saattavat murtaa sinut hetkeksi, mutta hitto vie kun me vaan nousemme ja jatkamme eteenpäin. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja joskus helpottaa, sen mä lupaan sulle.
Vanhemman menettäminen on ihan kamala paikka, väistämättä siinä menettää jotain itsestään. Ihmisen, joka tuntee sut läpikotaisin, ihminen joka on side sun ja lapsuutesi välillä, asioihin joita et muista kuin välähdyksenomaisesti, mutta saatat kysyä että "hei, mikä ranta se oli missä lapsena joskus käytiin, se jossa oli se iso kivi jolla kiipeiltiin"... Ja vanhempasi tietävät sen. Ja lapsuuden muistikuvasi on taas vähän ehjempi.
Eli ymmärrän tuskasi ja sen menetyksen monitasoisuuden. Sure omalla tavallasi, älä ota paineita siitä kuinka suret tai kuinka muut surevat. Vaikka tuntuu että muu suku on edelleen ihan shokissa ja miten sinä voit olla jo toipumassa... Te surette omalla tavallanne.
Toivottavasti saat opiskeluistasi kiinni. Muista, että sinun ei tarvitse koko ajan "mässäillä" sillä surulla ja velloa siinä, on ihan ok sulkea se välillä pois mielestä, jos se vaan on mahdollista. Hetkittäin putoat taas siihen, mutta huutoparkuitku helpottaa taas hetkeksi. Ei se, että välillä olosi on jopa siedettävä, tarkoita sitä, ettet surisi tai surisit väärin. Se on jopa välttämätöntä toipumisen kannalta.
Isäsi sai elää kuitenkin täyden elämän, toki sen olisi suonut jatkuvan vielä, mutta kun kukaan ei voi meille mitään luvata, niin kurjaa kuin se onkin. Ole parhaasi mukaan tukena äidillesi, ja anna hänen olla sinulle. Te tarvitsette toisianne, te molemmat surette yhteistä perheenjäsentä. Halaus!
Kiitoksia vain kovasti noista lohduttavista sanoista! Kyyneleetkin päässeet muutamaan otteeseen noita lukiessa teiltä, iso kiitos siitä. Päivä kerrallaan tässä mennään, ja urheilemaankin pystyn täysin, koulu kuitenkin vielä karanteenissa, tietysti hetken aikaa.
Suru on kuitenkin järkyttävän suuri, eikä laannu ikinä. Kovimmat itkuraivarit menneet jo ohi, mutta itken usein öisin.
Päivä kerrallaan!
- 19 vuotias Urheilijanuorukainen
Pikkusiskoni on suunnilleen sinun ikäisesi, isämme kuoli keväällä. Hän näyttää ulospäin päässeen surusta paljon paremmin yli kuin me muut, vanhemmat. Johtuu varmaan osalta siitäkin, että hän käy lukiossa ja siellä on paljon muuta ajateltaaa, kaverit ja tekemistä. Itsekään en tuon ikäisenä, jolloin mummoni kuoli, jotenkin oikeen edes käsittänyt koko asiaa ja "pääsin yli" siitä yllättävän helposti. Luulen siis jotenkin, että ehkä nuori ikä jollain lailla myös suojaa siltä mahdottomalta surulta. En todellakaan halua väheksyä kenenkään surua (!!), mutta siis tarkoitan, että voi olla, että nuori ei edes osaa ajatella asiaa niin monimutkaisesti kuin me vähän jo vanhemmat (itse vajaa 30v). Kannattaa ehdottomasti vaan sinun pysytellä kiinni arkirutiineissa. Itsekin olen sitä yrittänyt ja se kyllä auttaa. Siitä huolimatta tulee usein iltaisin niitä itkukohtauksia, ja jotkut päivät ovat jo aamusta asti sellaisia, että saa pidätellä itkua ennenkuin voi illalla päästää sen valloilleen...Sellasta se vaan on. Eipä tässä tosiaan kuin päivä kerrallaan. Epäreilulta tämä tuntuu ja ei voi oikeen vieläkään tätä ymmärtää, mutta minkäs teet. Elämä ei tosiaan olekaan reilua eikä helppoa, se tosin ei ollut yllätys.
Hei urheilijanuorukainen
olen 43v leski ja mieheni kuoli syöpään kohta 3v sitten, poikamme oli silloin juuri täyttänyt 5 vuotta. Päivä jolloin jouduin kertomaan suru-uutisen 5v pojallemme oli elämäni raskain. raskaita päiviä on sen jälkeen ollut monia, mutta eletyt hyvät hetket kantavat eteenpäin ja nyt kohta 8v täyttävä poika antaa minulle voimia. Poika ymmärsi ehkä puolet kuolemasta ja yleensä kaikesta mitä tapahtui ja kyselee vieläkin viikoittain ihan uskomattomia kysymyksiä ja yrittää ymmärtää missä isi on...ihmiset sanovat et taivaassa ja poika itse näki että isi laitettiin maanalle...vaikeita asioita, mutta kyllä se ajanmyötä helpottaa ja rakkaat muistot antaa voimaa ja kantaa eteenpäin! Voimia ja haleja sinulle lähimmäiseni!