Oliko Itämerellä näitä kuuluisia U-veneitä toisen maailmansodan aikoihin?
Oliko Itämerellä U-boat
Itämeremll
55660
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 55
Vanhimmat
Suomen laivaston sukellusveneet olivat muuten saksalaisten aiemmin salaisia U-veneiden prototyyppejä, jotka kehitettiin Suomessa eli periaatteessa niitäpä täällä nimenomaan seilasi ja vieläpä alkuperäisversioina.
Niinpä näkyvät testailleen Vesikkoa ja käyttäneen niitä prototyyppeinä. Poikien oli pakko toimia näin koska Versailes kielsi heiltä sukellusveneiden rakentamisen.
Kaukaisimmillaan hän nämä U-veneet toimivat Japanin laivaston palveluksessa. Osa jäi sodan jälkeen Neuvostoliiton, Yhdysvaltain ja Britannian laivaston palvelukseen.
lähes kaikki, ellei sitten kaikki, U-veneiden koeajot ja miehistöjen koulutukset tapahtuivat itämerellä, joten u-veneitä seilasi Itämerellä enemmän kuin millään muulla merellä.
"Joissakin vanhemmissa julkaisuissa kirjoitetaan, että sukellusveneitä liikkui v. 1944—1945 harva se viikko Kristiinan edustalla! Myös niitä on väitetty käyneen Porissa Vaasassa ja Kokkolassakin. Esim. jälkimmäinen väite on esitetty Valpon kuulusteluissa ilmeisesti harhautusmielessä. Varmoiksi todettuja tapauksia minä löysin vain kolme. Tietoni perustuvat Valpon pöytäkirjoihin, mutta etenkin Saksan sukellusvenearkiston tietoihin. Arkistoon on rekisteröity tiedot n. 2000 U-veneestä, joista lähinnä VII-sarjan veneet ovat operoineet Itämerellä. Näitä varmoja tapauksia on:"
http://sydaby.eget.net/fi/krstv/sondern.htm
Itseänikin nämä eräänlaisena natsisuklarifanina kiinnostavat. On tullut jopa Saksassa vierailtua sukellusveneissä U-995 ja U-2540.
Suosittelen: Suomen sukellusveneet:
http://www.bookplus.fi/kirjat/melkko,_markku/suomen_sukellusveneet-4340202?utm_source=hintaseuranta&utm_medium=cpc&utm_campaign=hintaseuranta_click
kuljetettiin Suomen tekemän erillisrauhan jälkeen pakoon sotarikosoikeutta Saksalaisella sukellusveneellä.
Monen maan kamppeissa taistellut sotilaslegenda Lauri Allan Törni matkusti 22.–25.1.1945 saksalaisten U-Bootilla Kristiinankaupungin edustalta Saksan Heringsdorfiin.
milloin tuollainen tapahtui? On taas perin juurin uutta tietoa.
jälkeen. Pako alkoi Vaasasta, sukellusveneessä U-977 komentajanaan Scäffer, ja määräsatama oli Kiel. Mukana menivät myös välirauhan aikana kerätyt ns. sormuskullat joilla alunperin piti ostaa ilmavoimille kalustoa muttei penniäkään kerätyistä varoista käytetty siihen tarkoitukseen. Samainen sukellusvene oli muutoin erikoistunut pakenevien kuljettamiseen, keväällä 45 sodan jo päätyttyä se kuljetti Saksan korkea-arvoisia pakolaisia Argentiinaan.
mukaan Schäfer tuli komentajaksi ko. veneeseen vasta maaliskuussa 45.
http://www.uboat.net/boats/u977.htm
Sormuskulta luovutettiin Ruotsiin ja sillä maksettiin sotatarvikkeita.
1940-41. Ne luovutetttiin Ruotsiin sodan jälkeen, 1 750 kg. Vastineeksi saatiin viljaa.
Ostettiinko sodan aikana sotakalustoa? Sodan jälkeen viljaa? TV:stä vähän aikaa sitten tulleen dokumentin mukaan penniäkään ei mennyt sodan aikana aseisiin eikä muuhun. Kulta salakuljetettiin sodan jälkeen alemman tason virkamiehen salkussa Tukholmaan.
Käsittämätömän heikko tarina. Yli 1700 kultakilon salakuljetus salkussa? Johan se olisi vaatinut 200 Tukholman reissua! Ja miksi suvereenin valtion pitäisi SALAKULJETTAA omaa laillista kultaansa ja päälle päätteeksi myydä se polkuhintaan?
Totuus lienee että kulta oli varattu pesämunaksi korkean tason maanpakoon lähtijöille. Tuskin Marskikaan vuosikausien oleskeluaan Sveitsin loistohotellin täysihoidossa omasta pussistaan maksoi.
Sormuskultaa ei salakuljetettu yhtään minnekään. Se vietiin sodan päätyttyä Tukholmaan joko laivalla tai junalla. Se luovutetttiin Ruotsin valtionpankille ja sillä ostettiin leipäviljaa. Siinä kaikki.
Marskin oleskelun Sveitsissä hän maksoi omasta eläkkeestään. Hänellä oli myös varallisuutta aikanaan saamasat kansalislahajsta.Missään loistohotelleissa hän ei asunut, vaan täysihoitolassa. Ja lisäksi vain talvet 1948-50.
Rateki sotkee tätä asiaa, kuten kaikkia muitakin.
Et ilmeisesti katsonut sormuskulta-dokumenttia, jossa haastateltiin tätä väitettyä salakuljettaja-virkamiestä joka todellakin kertoi kuskanneensa kultaa salkussaan ohi Ruotsin rajaviranomaisten. Samaten kerrottiin kullan tulleen myydyksi huomattavan halvalla alle maailmanmarkkinahintojen, ostaja jäi hieman epäselväksi. Mutta sanallakaan ei perusteltu miksi piti salakuljettaa noin oudosti ja miksi piti myydä alehintaan. Epäilen haastatellun virkamiehen toimineen "virallisen totuuden" puhetorvena virkansa puolesta pakotettuna, ja tarinan olevan noin käsittämätön siksi koska kullan kohtalosta ei ole esittää mitään asiakirjoja jolloin mitään järjellistä tarinaa ei voi esittää jäämättä kiinni valheesta.
Eikä se Marskin hotelli ihan gasthaus-tasoa ollut, se oli mm. kuninkaallisten ja viihdemaailman julkimoiden suosiossa.
osa kullasta. Sitä oli kuitenkin lähes kaksi tonnia. Se talletettiin pankkiin ja ostettiin viljaa.
Sveitrissä Marski eleli mm. Cransin Golph-hotelli, joka oli tasokas, mutta ei ylellinen. Viimeiset aikansa M. eli Val-Montissa täysihoitolassa. Pääosan aikaansa hän vietti Suomessa.
Et ole lainkaan perillä asioista, mutta kovasti työnnät kuvitelmiasi toisna.
kulta piti, "virallisen totuuden" mukaan, salakuljettaa oudolla tavalla ja myydä epämääräiselle ostajalle murto-osastaan sen todellista hintaa? Ilman että koko transaktiosta jäi muita todisteita kuin yksittäisen virkamiehen kertomus. Ehei, kyllä se taisi livahtaa Marskin, Marttisen miesten ja muiden maasta pakenijoiden taskuihin.
Jos joku salkkumies on näytteen kultaa vienytkin, niin se ei muuta tosiasioita. Kulta kuljetettiin Ruotsiin, Se luovutettiin valtionpankille ja sillä ostettiin viljaa.
Siinä on tosiasiat.
" Ehei, kyllä se taisi livahtaa Marskin, Marttisen miesten ja muiden maasta pakenijoiden taskuihin"
Esitä sitten todisteet. Marski ei sitä paitsi paennut maasta, eikä presidenttinä tarvinnut kultaa yhtään mihinkään.
Marttisen miehet pakenivat pers`aukisina. Ei kai he olisi alokkaiksi pestautuneet, jos olisi pari tonnia kultaa ollut käytössä.
Sormuksia luovutettiin 398 000. Ei niitä salkussa kuljeteltu.
Vääntelet höpöjä kuvitelmiasi niin kuin aina. Alkeistiedotkin opuuttuvat. Ei valeet muutu tosiksi toistamalla.
Sormuskultaa lähti juhannusaattona 1944 viemään Ruotsiin UM sihteeri Segercrantz useissa pakkauslaatikoissa. Hän vei sitä lentoteitse yhteensä 17 kertaa. Osa jäi silti Suomeen eli sulattamaton tavara mm. kelloja ja koruja. Niitä lahjoitettiin myöhemmin mm. museoille.
Kultaa oli sodan aikana myyty jokin määrä myös Yhdysvaltoihin.
Suomen Pankki myi 1945 yli tonnin sulatettua sormuskultaa Ruotsin valtionpankille ja sai siitä 138 miljoonaa. Sillä ostettiin kansanhuoltotarvikkeita lähinnä viljaa.
Asiakirjat kullan kohtalosta olivat pitkään Suomen Pankissa ja lienevät nyt Kansallisarkistossa.
Esität sitkeästi omia valeitasi ja muita kuvitelmia asiasta mitään tietämättä.
perso ottamaan vastaan virkatehtäviensä palkkioihin kuulumattomia raha- ja kiinteistölahjoja. Hakematta tulee mieleen Kaivopuiston asunto, metsästysmaja, suuri rahalahjoitus. Epäilemättä ei kieltäytynyt itselleen myöntämiensä Mannerheimristienkään rahallisesta palkkio-osuudesta. Ei varmastikaan olisi tuntenut olevansa jäävi pientä kultaerääkään pahan päivän varalle vastaanottamaan.
Saihan Marski lahjoja. Niistä oli tietysti vaikea kieltäytyä, sillä hän ei ollut varakas. Jos hän olisi niitä tosissaan keräillyt, niin tulos olisi ollut aivan toinen.
Kaivopuiston huvilan lahjoitti valtioneuvosto ja metsästysmajan 14. Divisioona.
"Epäilemättä ei kieltäytynyt itselleen myöntämiensä Mannerheimristienkään rahallisesta palkkio-osuudesta"
Tuonkin valehtelet. Ristit esitti presidentti Ryti kaikkien ritarien tukemana.
Sormuskullan kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä.
Jos ei ilmaiseksi saatu metsästysmaja ja talo Kaivopuistossa ole lahja niin mikä sitten on. Tuollaisia lahjoja jos nykyinen puolustusvoimain komentaja ottaisi vastaan niin istuisi oikeussalissa syytettynä alta aikayksikön. 60-luvulla silloinen komentaja Keinonen joutui eroamaan ja lensi raastupaan kun käytti varusmiehiä omien mökkitöidensä teossa.
Ja jos Marskilla olisi ollut yhtään ryhtiä olisi kieltäytynyt risteistä, joita de facto itse myönsi ja nuoleskelevat alaiset hänelle esittivät.
oli toinen.
Marski ei myöntänyt mitään ristejä itselleen.
Taas valehtelet!!!
Mannerheim asui Kaivopuistossa vuokralla, talon omisti Fazerin suku ja kun valtio yritti 1942 ostaa sen 75-vuotislahjaksi, nousi hinta taivaisiin ja talo jäi ostamatta ja sen sijaan Mannerheimille annettiin rahalahja, millä hän osti kartanon läntiseltä Uudeltamaalta - näin Linkomiehen muistelmissa
oli marskilla, ei tosin perustuneet tehtäviin ja niiden palkkaukseen lainkaan.
Ei mikään ihan pikku lahjus se rahapottikaan kun sillä kartanoita osteskellaan.
Taisi olla aika korruptoitunut veikko kun vähän pintaa raaputetaan?
ja oli periaatteessa varsin vähävarainen, vaikka esitti mielellään varakasta ylimystä. Asunnon lahjoittaminen palkkioksi viiden vuoden ylipäällikkyydestä ei ole korruptiota. Sitä Marski olisi voinut halutessaan harjoittaa vaikka kuinka. Se ei sopinut hänen luonteeseensa.
Kirkniemne kartanon M. osti sodan jälkeen. Siitä erotettiin runsaasti maita karjalaisille. Lisäksi se oli varsin huonokuntoinen. Ei se M:sta rikasta tehnyt, päinvastoin.
jos on oikeasti varaton mutta haluaa esittää rikasta ylimystä?
Varmaan niin, mutta kunnian miehellä oletetaan olevan myös jotain moraalia. Palkallaan ne muutkin elävät ja lopettavat ylimysleikit ellei massit piisaa.
Mannerheimin suhtautumista kuvastaa se, että kun hänelle selvisi, että Kaivopuiston huvilaa ei olekaan lahjoitettu hänelle, niin hän maksoi kiireesti kolmen vuoden vuokran Fazerille.
Mannerheim pyrki vierailleen tarjoamaan parasta mahdollista. Normaalioloissa hän eli korostetun vaatimattomasti.
Mikset perehdy asiaan sen sijaan, että yrität vääristellä sitä?
Lahja ei ole sama asia kuin lahjoma tai lahjus.
käräjäaoikeuden tulkinta tuollaisista pikkulahjoista valtion virkamiehelle kuin kartanon ostoon riittävät rahat. Heh heh, ja vai oli epäselvää saiko Kaivarista talon ilmaiseksi vai vaan asua siinä kolme vuotta ilmatteeksi, olisipa meillä kaikilla yhtä positiiviset ongelmat.Kukapa meistä ei vierailleen parasta pyrkisi tarjoamaan, useimmat vaan joutuu niin tekemään rahkeidensa sallimissa puitteissa. J-lauta, kuka tahansa kunniallinen torpparikin olisi ihmetellyt tällaisia pikku "luontoisetuja".
Marskin ei varmaankaan tarvinnut tarjota virkaansa kuuluville vierailleen kestitystä omalla kustannuksellaan siihenkään maailman aikaan. Yksityiset tarjoilut taas kuuluvat kaiken oikeudenmukaisuuden mukaan itse maksettaviin kuluihin eikä veronmaksajille. Kunnian miehen pitää kyetä vetämään raja yksityisen kestityksen ja virkaedustuksen välille, ja soveliaan suuruisille lahjoille.
Korukeräys tuotti 1 752,5 kiloa kultaa.
Sormuksia kertyi 315 000, joista sileiden vihkisormusten osuus oli 251 000 kappaletta. Keräyksessä saatiin lisäksi 2 500 kultakelloa, 1 1000 rannerengasta, 8 100 kultaketjua, 1500 rintaneulaa ja 5 900 muuta esinettä.
Vihkisormuksensa luovuttaneita muistettiin heraldisella ruusukkeella koristetulla sileällä sormuksella ja muun kultaesineen lahjoittaneelle keräystoimisto postitti ilmavoimien tunnuksella merkityn sormuksen.
Rautasormuksia jaettiin 348 000.
Valtion rahapajassa aloitettiin kesällä 1940 kullan sulattaminen harkoiksi. Harkoista myytiin 348 kilon erä ruotsalaisten välittämänä New Yorkissa toimineelle pankkilaitokselle 315 000 dollarin hinnasta.
Tammikuussa 1941 summasta tuloutettiin 310 000 dollaria puolustusministeriölle, loput talletettiin Suomen Pankkiin. Pieni erä kultaa myytiin suomalaisille kultasepille ja hammaslääkäreille. Asiantuntijoiden arvokkaiksi esineiksi erittelemiä koruja myytiin maamme museoille.
Osa kullasta jäi sulattamatta rahapajassa ja työtä jatkettiin Outokummun tehtailla Porissa. Sotainvalidien kelloseppäkurssilaiset purkivat kultakellot ja noin 32 000 kivisormusta. Kellojen koneistot lahjoitettiin kelloseppäkurssien opintovälineiksi. Sormuksista irrotettiin yli kymmenen kiloa erilaisia kiviä.
Keräystoimikunta lopetti työnsä syksyllä 1943 ja luovutti kaiken keräyksessä saadun varallisuuden puolustusministeriölle. Puolustusministeriö varastoi kullan ja korut Suomen Pankin holveihin.
Kultaharkot saivat maata Suomen pankin hoivissa siihen juhannuksen 1944 aatonaattoon asti, jolloin ulkoministerin sihteeri Segercrantz pakkasi siitä osan matkalaatikoihinsa. -
Hän palasi Tukholmasta Helsinkiin mukanaan tyhjät laatikot ja neuvostohallituksen antama vastaus. Neuvostoliiton Tukholman suurlähettilään madame Kollontain välittämässä viestissä Suomelta vaadittiin ehdotonta antautumista.
Kultaa ei uskallettu jättää Suomeen miehittämisen pelossa. Segercrantz sai jatkaa erittäin salaista lähetintyötään.
Kultakuriirille luovutettiin puolustusministeriön lupapaperia vastaan pankin holveista kultaerä. Lennot lähtivät ensin Malmilta, mutta syksyllä 1944 kenttä jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliiton valvontakomission käyttöön.
Sen jälkeen kuriiri siirtyi kultalaatikot mukanaan ensin Helsingin rautatieasemalle, sieltä junalla Hyvinkäälle ja edelleen autolla sotilaslentokentälle.
Lento Ruotsiin tapahtui vuorokoneella. Segercrantz lensi yhteensä 17 kertaa kallisarvoisine lasteineen Tukholmaan. Loppuvaiheessa Tukholman tulliviranomaiset eivät viitsineet enää ihmetellä suomalaisen painavia laatikoita, vaan he viittasivat ymmärtäväinen ilme kasvoillaan Segercrantzille luvan mennä läpi.
Ruotsiin siirrettiin kaikkiaan yli tuhat kiloa kultaa, sormusten kiviä ja muuta arvotavaraa.
Tämä työläs varotoimenpide Suomen suojelemiseksi Neuvostoliittolaisilta oli tavallaan turha koska Suomea ei miehitetty eikä pakolaishallitusta perustettu.
Kultaa ei sodan päätyttyäkään ohjattu puolustusvoimien tarpeisiin. Aselevon jälkeen nimitetty hallitus hoiti asian kyselemättä liikoja ulkopuolisilta.
Suomen Pankki ehdotti 16.10.1945 valtioneuvostolle, että Tukholmassa oleva kulta myytäisiin Suomen Pankille valuuttavarannon kartuttamiseksi.
Asia sovittiin suullisesti maan hallituksen ja pankin edustajien kesken. Kuvaavaa kaupan heikolle valmistelulle oli, että kaupan jälkeen ei ollut täysin selvää, mitä kaupassa oli sovittu. Valtioneuvosto hyväksyi kaupalle hinnan 25.10.1945. Valtio tuloutti saamansa 138 miljoonaa silloista markkaa valtiovarastoon niin sanottuina satunnaisina tuloina.
Saamiaan rahoja se ei osoittanut maanpuolustustarkoituksiin, vaikka puolustusministeriön kansliapäällikkö kenraaliluutnantti O. Olenius ja kultaomaisuusasiaa ministeriössä hoitanut osastopäällikkö, eversti I. Pipping niin vaativat.
Puolustusministeri Mauno Pekkala päätti yksin varojen luovuttamisesta. Kun päätös oli vahvistettu valtioneuvostossa, hän vain kertoi Oleniukselle ja Pippingille näin päätetyn.
Suomen Pankki myi 929 kilon kultaerän Ruotsin valtion pankille. Myynnistä saaduilla neljällä miljoonalla kruunulla rahoitettiin kansanhuollon tärkeitä tarvikkeita, etupäässä leipäviljaa.
Suomen Pankki katsoi 225 kilon käsittelemättömän erän kultapitoisia aineita kuuluneen kauppaan. Korukivet ja osa käsittelemättömästä kullasta myytiin Ruotsiin. Ostohalukkuus ja ennen kaikkea hinta oli sen verran huono, että osa arvoesineistä palautettiin Suomeen. Keräyksen aikana kaikkein arvokkaimpia koruja ei ollut sulatettu harkoiksi. Ne säilytettiin ja myytiin edullisesti Suomen kansallismuseolle ja maakuntamuseoille. Sormuksista irrotetut aidot ja epäaidot timantit myytiin edulliseen hintaan ruotsalaisille kultasepille.
Kulttuurihistoriallisesti myönteistä oli, että Ruotsista palautettuja koruja myytiin maamme museoille. Hinnaltaan arvokkaimman maaherratar Hjärnen perintökorun Suomen Pankki säilytti itsellään ja luovutti sen 1955 säilytettäväksi kansallismuseossa. Venäjän keisari Aleksanteri I oli lahjoittanut korun maaherratar Hjärnelle. Siinä oli punaisen keskuskiven ympärillä kolminkertainen briljanttireunus. Briljantteja on kaikkiaan 54.
Valtion tilintarkastajat ja Valtion talouden tarkastusvirasto kiinnittivät 1950 huomiota kultakeräyksen tuoton.
Selvitystoimikunta toteaa raportissaan, että kullan myynti ja sulatus on hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla. Se arvioi myös varojen tuloutuksen valtiolle olleen oikein, koska puolustusministeriö oli saanut sodan aikana budjettivaroja ilmapuolustuksen tarpeisiin. Mitään väärinkäytöksiä ei havaittu tapahtuneen.
Tulos esiteltiin valtioneuvostolle 13.12. 1951. Istunnossa pääministeri Urho Kekkosen johtama hallitus päätti, että asiakirjat annetaan Suomen Pankin silloiselle pääjohtajalle ja valtioneuvoston jäsenelle Sakari Tuomiojalle niihin tutustumista varten. Selvitys ei koskaan palautunut valtioneuvoston arkistoon, vaan se löytyi Suomen Pankin arkistosta.
Suomi joutui maksamaan Neuvostoliitolle myös Saksan-velkaa, joka oli syntynyt sodanaikaisissa asekaupoissa. Voidaan siis ajatella, että sotakorvauksia maksettaessa käytettiin valtion saamia satunnaisia tuloja niiden aseostosten maksuun, jotka Suomi joutui maksamaan Neuvostoliitolle varsinaisten sotakorvausten lisäksi. Sotakaluston hankinnasta aiheutunutta velkaa Saksalle jouduttiin maksamaan Neuvostoliitolle lähes 4 miljardia markkaa. Saksalaissaatavien kokonaissumma oli noin 10 miljardia markkaa vuoden 1946 hintatasossa.
Mitä 1752,5 kilolla kultaa olisi ollut mahdollista saada vuonna 1941? Joidenkin arvioiden mukaan kultamäärällä olisi saatu 30 hävittäjäkonetta ja yli 30 raskasta ilmatorjuntakanuunaa.
hallituksen lahja 75-vuotissyntymäpäivänä. Kyse ei ollut kenestä tahansa, vaan ylipäälliköstä. Hänelle haluttiin antaa oma asunto. Se katsottiin ansaituksi.
Ykstyiset tarjoilunsa M. tietysti maksoi omista varoistaan.
Kultasormusten luovutus isänmaan hyväksi
http://yle.fi/radiosuomi/erillissivut/sormuskulta.html
Olli-Pekka Ihamäki, YLE:n radioarkisto, lähetyspvm. 15.12.1987 ja 10.1.1988:
Kultasormusten luovutus isänmaan hyväksi
Tämä on tarina tuhannestaseitsemästäsadasta kilosta kultaa, yli kolmestasadastatuhannesta sormuksesta.
Tarina keräyksestä, joka toimeenpantiin hätäisesti ja loppuun saakka harkitsematta.
Keräyksestä jonka tuotolla piti lujittaa maanpuolustusta, mutta jonka tuloksesta markkakaan ei mennyt lahjoittajien tahdonmukaiseen tarkoitukseen. Tämä on myös tarina historiaamme liittyvästä merkittävästä tapahtumasta, joka määrätietoisesti painettiin pimentoon, mutta joka vuosikymmenten jälkeen on, peittely-yrityksista huolimatta, saatu päivänvaloon. Tästä tarinasta ei myöskään puutu jännitystä, siihen liittyy muistelmia lukuisista erittäin salaisista kullankuljetuslennoista Suomesta Ruotsiin kesällä ja syksyllä 1944. Lentojen tarkoituksena oli saattaa kultaomaisuus pois maasta mahdollisen venäläismiehityksen pelossa. Tämä on kertomus niin sanotun ilmapuolustuskultakeräyksen vaiheista. Se on valitettavasti ikävää kuultavaa niille kymmenille tuhansille vielä elossa oleville suomalaisille, jotka välirauhan aikana luopuivat sormuksistaan.
Mutta lähdetäänpä liikkeelle aivan alusta.
Raskas talvisota oli päättynyt. Kansalaiset muistivat liiankin selvästi vaikeudet puolustaa maata heikosti varustetulla armeijalla. Epävarmuuden aika edesauttoi koko kansan halua tehdä jotain maanpuolustuksen lujittamiseksi. Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa julkaistiin lokakuun kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä 1939, tällainen kirjoitus:
’Kultasormukset isänmaalle’. ’Täällä kaukana kotoa, tuumin yöllä päivystävänä upseerina, isänmaan asiaa ja ehkä alkavia taloudellisia vaikeuksia. Ehdotan, että jokainen Suomen mies ja nainen, jolla on vasemman käden nimettömässään kultasormus, vaihtaisi sen teräksiseen sormukseen jonka saisi vastineeksi. Kultasormuksista saataisiin varmasti kokoon kymmeniä miljoonia maanpuolustukseen’.
Allekirjoittajana reservin vänrikki Jussi Lappi-Seppälä. Ehkäpä kirjoittaja muisti historiasta Karttaagon naisten kultauhrauksen Rooman legioonien saartaessa kaupunkia.
Kultakeräys pantiin alulle vuoden -40 kevättalvella.
Johtoajatuksena oli valuutan hankkiminen maanpuolustuksen, lähinnä kotiseudun ilmapuolustuksen hyväksi. Keräystä johti toimikunta, jonka johdossa oli keräykseen osallistuneiden järjestöjen, Suomen Ilmapuolustusliiton, Lotta Swärd-järjestön ja sosiaalidemokraattisen työläisnaisliiton sekä Suomen Pankin edustajia. Käytännössä lahjoitukset vastaanotettiin maan pankeissa ja rahalaitoksissa. Ne toimittivat lahjoitetut esineet Suomen Pankkiin. Keräystä oli myös panemassa alkuun Yleisradio, välittämällä tietoa hankkeen merkityksestä.
Näin keräystoimikunnan puheenjohtaja, kauppaneuvos S. A. Harima keräyksen aloittamispuheessaan:
’Tämä keräys, pyydän painottaa, on täysin vapaaehtoinen, että jokainen joka vapaaehtoista tahtoo puolustustamme tällä lailla tukea, on sitä tilaisuudessa nyt tekemään’.
’Siis kaikki suomalaiset, kultaesineet toimikunnalle’. Loppuvetoomus oli radiotoimittaja Pelle Lindholmin.
Varsinainen keräysaika kesti vajaan vuoden, huhtikuun alusta 1940, helmikuun loppuun -41. Tosin jälkikeruuta jatkui kuitenkin vielä vuoden -41 kevääseen saakka. Voidaan sanoa, että keräykseen osallistuttiin vähintäänkin innostuneesti.
Espoossa asuva kouluneuvos M.O. Karttunen piti vihkisormuksensa luovuttamista itsestään
selvänä.
’Itse asiassa siitä ei mitään päätöstä ollut, se oli luonnollinen asia. Silloin pidettiin näin, että kun kerran maa tarvitsi ja maan puolustaminen tarvitsi kultaa, niin siitä luovuttiin ja vaihdettiin rautaisiin sormuksiin. Ei ollut mitään periaatteellista neuvottelua eikä keskustelua, se oli luonnollinen asia’. ’Eli Teidän kohdallanne vihkisormuksesta tai kihlasormuksesta luopuminen ei millään lailla satuttanut’. ’Ei minusta. Siinä olivat paljon suuremmat arvot, jotka silloin olivat kyseessä. Silloin ei tällainen ollut mitenkään vaikeata. Me olimme kaikki yhtä silloin. Maa tarvitsi tätä ja tilanne oli sen verran herkkä, ei sitä oikein tiennyt, millä tavalla voisi tätä asiaa tavallisen yksinkertaisen yhden kansalaisen kohdalta muuten auttaa, kuin antamalla sitä mitä helposti oli käytettävissä. Mutta tässä voin kertoa sen, että appeni ajatteli tämän päinvastoin. On parempi jos sormukset ovat yksityisillä ihmisillä, kun että ne ovat yhdessä kasassa. Jos vihollinen valtaisi maan tai muuta, niin silloinhan se olis pahempi jos ne olis isossa kasassa, helposti saatavissa, mutta kansalaisten sormissa ne säilyis. Tämäkin on yks’ näkökohta’.
’Te pyörittelette nyt nimettömässänne appenne sormusta, se jäi siis tästä’. ’Tämä jäi tästä, tämä on appeni vihkisormus ja sitä minä olen käyttänyt sen jälkeen kun minä luovuin rautasormuksesta. Ja tuota, kun se oli niin hankala, sehän mustas sormea ja niin poispäin, otin tämän sitten, kun appeni oli kuollut, otin tämän käyttööni ja se on ollut minulla sitten’.
Vaikka kauppaneuvos Harima ja kouluneuvos Karttunen sanoivatkin keräykseen osallistumisen olleen täysin vapaaehtoista, voidaan vapaaehtoisuuden eri asteista käydä kuitenkin keskustelua.
Tässä näytteitä eräistä teksteistä, joita keräystoimikunta lähetti lehdille julkaistavaksi keräyksen aikana.
’Sen johdosta että viime aikoina maaseuduille on jaettu kymmeniä, jopa satojatuhansia rautasormuksia, aletaan kullakin paikkakunnalla seurata kenen sormessa vielä koreilee kultasormus. Kaikilla on vielä mahdollisuus vaihtaa kultaansa rautasormukseen, jättämällä sormuksensa paikkakuntannan Suomen Pankkiin, liikepankkeihin tai luovuttamalla asuinpaikkakuntansa Liike- ja Säästöpankkeihin tai Osuuskassoihin. Huolimatta siitä että kullan lahjoittaminen on vapaaehtoista, on jokaisen kansalaisen velvollisuus tukea maanpuolustustamme luopumalla kultaesineistään. Keräyksen päätyttyä varmasti kiinnitetään huomiota jokaiseen käteen, jossa kulta koreilee. Rautasormus siis jokaiselle isänmaalliselle kansalaiselle’.
maksettiin ylipäällikön edustustililtä.
Marski vaan oli tyyliltään sellainen, että hän halusi myös yksityisvierailleen tarjota parasta mahdollista. Silloin harvoin kun sitä teki. Varat eivät kovin usein sallineet.
Marski oli varmasti kunnian mies.
Sinä olet valehtelija ja vääristelijä. Tosin et sitä itse ymmärrä.
Kultakeräys sain innostuneen vastaanoton.
Sormuksia ja muita arvoesineitä luovutettiin runsaasti heti keräyksen alussa. Nyt sukellammekin veteraaniselostaja Martti Jukolan kanssa Suomen Pankin holviin ihmettelemään arvotavaran määrää.
’Kaksi ja puoli viikkoa sitten, jolloin kävin tässä salaperäisessä paikassa, Suomen Pankin kultaholvissa ensimmäisen kerran, sinä päivänä jolloin kultasormuksien ja muiden arvoesineiden keräys maanpuolustuksen hyväksi alkoi, olivat nämä kultaharkkokaapit täällä aivan tyhjiä, kuten silloin mainitsin. Nyt olen tullut kahden ja puolen viikon kuluttua tänne uudestaan, katsomaan minkälaista saalista tänne on alkanut kerääntyä. Ehkäpä miljoonien arvosta on täällä nyt kultaesineitä. Tänne on ympäri maata, eri pankeista kerääntynyt paketteja. Ne ovat tulleet tänne niissä pusseissa, joihin luovuttajan läsnä ollessa, ovat esineet pantu, etupäässä siis sormukset, mutta myöskin paljon muuta arvokasta kultatavaraa täällä on. Täällä on pankin puolesta maisteri Kajanti, joka tuntee varmaan aika hyvin, mitä kaikkia erikoisuuksia sellaisia ’raviketjuja’ tänne on tullut. Ehkäpä maisteri pikkuisen voisi esitellä meille jonkun, joka erkoisesti on herättänyt Teidän mielenkiintoanne’.
’Tässä on tähän saakka suurin sormus, sen paino on ollut nähtävästi alun perin 18 grammaa, hieman vailla’.
’No onpa se aika jykevän näköinen. Kenenkä lie, vankan ponssarin isäntämiehen sormus.
’No mikäs tuo ihmeellinen kimpale tässä on?’ ’Tämä on nyt se usein mainittu kilon kultaharkko’.
’Ai, ai, kylläpä on raskas. En ole tälläistäkään kultamäärää ikänä kädessäni pidellyt’.
Keräystoiminta jatkui vilkkaana.
Tammikuussa 1941 keräystoimikunta luovutti osan tuotosta puolustusministeriölle. Suurin osa lahjoitetuista esineistä odotti kuitenkin vielä käsittelyä Suomen Pankin holvissa. Nyt alkoivatkin vaikeudet. Esineiden sulattaminen kansainvälisessä kaupassa hyväksyttäviksi harkoiksi, muodostuikin arvaamattoman vaikeaksi tehtäväksi. Myöskään kerätyn kullan käyttäminen asehankintojen maksuvälineenä, ei syystä tai toisesta onnistunut. Odottamattomia hankaluuksia ilmaantui. Olosuhteet kokivat ratkaisevan muutoksen, Suomen jouduttua uudelleen sotaan kesäkuussa -41. Nyt keräys ja sen Suomen Pankin holvissa makaava koko tulos, muuttuivat perin kiusallisiksi. Keräys oli päättynyt jo saman vuoden helmikuussa ja yleisö kyseli mitä kullalla oli hankittu. Grammaakaan ei oltu kyetty sijoittamaan asehankintoihin, mutta tuon seikan tunnustaminen lahjoittajille, ei enää käynytkään päinsä. Alkoi liikkua perin kiusallisia huhuja keräyksestä. Keräyksestä, jota tasavallan presidenttikin oli ollut arvovallallaan alkuun saattamassa.
Kulta poltti sormia. Nyt päädyttiin yksinkertaiseen ja käytännölliseen ratkaisuun. Apuun tuli sensuuri, joka hautasi kulta-aarteen. Sodan sytyttyä -41, ei kullasta julkisuudessa puhuttu poliittisista syistä mitään. Olisihan lahjoittajien kannalta ollut perin tyrmäävää kuulla, että kulta on edelleen Suomen Pankin holvissa. Tulivat pitkät sotavuodet ja kulta pölyttyi Suomen Pankin holvissa. Kansalta kerätty aarre muistettiin kesällä -44. Asia nousi valtioneuvoston piirissä päivänvaloon, venäläisten suurhyökkäyksen jyrisyttäessä maankamaraa, Kannaksella.
Ulkoministeri Henrik Ramsayn sihteeri, Anders Cegergranz muisti kullan ja teki ehdotuksen esimiehelleen ulkoministerille.
Pääkonsuli Anders Cegergranz kertoo: ’Mulle tuli mieleen että tää kultaerä jonka Suomen kansa oli lahjoittanut maanpuolustukselle, oli siellä Suomen Pankin holveissa ja samalla rupesin ajattelemaan, että jos nyt hyökkäystä ei saada pysäytetyksi ja vihollinen ehkä jonkun ajan kuluttua on Helsingin porteilla, niin kuinkas sitten käy. Mitäs Suomen kansa ajattelisi jos jätettäisiin tää kulta sinne nyt ja se häviäisi sen tien. Ja siitä syystä minä kerran sanoin ulkoministeri Ramsaylle jonka sihteerinä minä toimin silloin, että eikö valtioneuvosto ole yhtään ajatellut tätä asiaa, niin hän sanoi: ’Tämä oli hyvä ehdotus, otan tämän puheeksi kun nyt menen valtioneuvoston kokoukseen. Ja kun hän sieltä tuli takaisin, niin hän sanoi mulle, että me kyllä puhuttiin tästä ja kyllä tämä ajatus viedä pois tämä kultaerä Suomesta, on terve ja katotaan nyt millä tavalla tämä saatais järjestykseen’. Näin tämä alkoi’.
’Ajateltiinko siinä vaiheessa valtioneuvoston piirissä, mahdollisen pakolaishallituksen perustamista jos siis sotaonni olisi kääntynyt todella huonoksi?’ ’ Sitä mä en ihan varmasti voi sanoa tai vastata tohon, mutta mä tiedän, että ministeri Ramsayn kanssa keskustelin tästä, ja mulle tuli semmonen ajatus juuri, että jos pakolaishallitus perustettaisiin, niin tässä olis ollut ainakin jonkinlainen pohja sen rahoittamiseksi. Ja sitten tilanne kehittyi niin että Valtioneuvosto päätti esittää Neuvostoliitolle aselepotarjouksen.
Ja minut lähetettiin viemään tämä sana madam Collontaille Tulholmaan juhannusaaton aattona eli kesäkuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä ja silloin Ramsay sanoi että tämä on hyvä tilaisuus ottaa ensimmäinen lasti kultaa mukana, niin kuin mä teinkin. Ja siitä tämä sitten jatkui, niin että mä olin kaiken kaikkiaan seitsemäntoista kertaa kuriirina Tukholmassa ja joka kerta otin mukaan aina suurempia ja suurempia määriä tätä kultaa. Ja tämä tapahtui lentoteitse, ensin Malmin lentokentältä mutta sitten aselevon jälkeen Malmin kenttähän suljettiin ja kaikki lennot tapahtuivat Hyvinkään sotilaskentältä. Ja se oli tietysti hyvin paljon hankalampaa, kun täytyi ensin lähteä Hyvinkäälle junalla ja sieltä sitten autolla lentokentälle ja sieltä sitten lentäen Tukholmaan, Bromman kentälle’.
’Miten Ruotsin päässä lentokentällä tämän kullan ja kultalaatikoitten liikuttelu sujui? Tehän liikuitte diplomaattipassilla, joten teidän matkatavaroitanne ei tutkittu. Oliko tämä kaiken kaikkiaan jollain lailla kiusallista liikutella tällaisia raskaita laatikoita?’ ’No herättihän se alussa aika paljon huomiota ja tulliviranomaiset kysyivät minulta kuinka nämä painaa niin kauheasti nämä laatikot. Mä en keksinyt mitään muuta kuin sanoin, että ne on täynnä dokumentteja ja paperi painaa paljon, sanoin. Siihen ne tyytyivät mutta mä kyllä luulen, että ne sitten myöhemmin huomasivat että tässä oli jotakin muuta, koska ne noin ystävällisesti katsoivat minua vähän nauraen, eivätkä kysyneet enää mitään kysymyksiä, sen kun viittasivat vaan, että mene läpi, koska tämä oli kuriiritavaraa’.
Anders Cegergranz sai toimia todellisena kantojuhtana. Hän kuljetti kultaa Ruotsiin itse valmistamissaan laatikoissa, kymmeniä, kymmeniä kiloja kerrallaan. Cegergranzin laukussa kuljetettiin arvokkaita sormuksia kuin myös harkkokultaa Suomen Tukholman lähetystön kellariin. Anders Cegergranz kertoo että joitain pienempiä eriä kultaa kuljettivat Ruotsiin myös eräät ulkoministeriön virkamiehet. Koko asia pyrittiin luonnollisesti pitämään mahdollisimman pienen piirin tiedossa. No, periaatteessa Valtioneuvosto tiesi, että tämä tapahtui, mutta yksityiskohdat pidettiin hyvin salassa. Ainoastaan ulkoministeri Ramsay ja Suomen Pankin pääjohtaja Rangell, tämä vahtimestari siellä holvissa ja minä, suunnilleen tiesimme tästä. Sen mä vaan muistan että ministeri Gripenberg tuli enemmän ja enemmän hermostuneeksi kun näitä tuli, näitä lasteja. Ne oli siellä hänen kellarissaan ja lukothan oli hyvin alkeellisia siellä ja piti pitää koko tämä homma salassa myöskin suurlähetystön henkilökunnalta. Ainoastaan ylivahtimestari tiesi tästä. Sitten kun luultavasti kaikki oli tullut, sitten päätettiin että nyt ei uskalleta pitää niitä enää siellä kellarissa, vaan että koko erä siirrettäisiin Stocholms Enskilda Bankeniin. Ja silloin tuli avuksi ruotsalaisia jotka olivat suuria Suomen ystäviä ja olivat olleet aktiivisia tukemassa Suomea koko sodan ajan. Niitä oli neljä ruotsalaista sekä Finpapin toimitusjohtaja Holger Nyström ja minä, joiden kanssa kuljetimme tämän koko erän taksiautoilla matkalaukuissa Västra Trädgårdsgatanilta Enskilda Bankeniin, lähetystön kellarista pankin holviin. Nämä ruotsalaiset olivat Nils Danielssen, joka oli Uddeholmin toimitusjohtaja, Svante Poulson , joka oli Rotneros-Yhtymän toimitusjohtaja, Torsten Lundgren, joka oli Ruotsin selluloosayhdistyksen toimitusjohtaja ja Nils Palme, Scandraftin toimitusjohtaja, sitten Nysten ja minä. Ei se vienyt kuin jonkun tunnin tuo ajeleminen kultalaukkujen kanssa’. ’Ja ministeri Griepenberg pääsi sitten huolestaan?’.’ Hän huokaisi helpotuksesta kun näki viimeisen matkalaukun häipyvän sieltä hänen kellaristaan’.
’Tämä kullan kuljetus alkoi siis kesäkuussa -44 ja aselepo solmittiin saman vuoden syyskuussa. Olot muuttuivat, maahan tuli uusi hallitus ja maahan tuli valvontakomissi, mutta kullan kuljetus jatkui silti. Voin vain kuvitella tänä päivänä, että kullan kuljetuksen salaisuus pyrittiin pitämään entistä paremmin pienen piirin tiedossa, sillä tähänhän olisi varmasti tartuttu voimakkaasti, jos se olisi päässyt yleiseen tietoon, että maasta viedään salateitse pois tätä kultaa’.
’Tuo on hyvin looginen huomautus. Mun täytyy myöntää että minä en oikein muista kuinka tämä hoidettiin silloin kun hallitus muuttui tai vaihtui. Kyllä kai se oli niin vaan että kukaan ei puuttunut tähän, vaan se jatkui rutiinilla, eikä tästä puhuttu mitään. Minä luulisin että asiat olivat näin, mutta en mene vannomaan, että se näin oli’. Näin kertoo siis kultakuriirina toiminut Anders Cegergranz.
Siis kertauksen vuoksi: Kansalta kerättiin yli kolmesataatuhatta kultasormusta ja tuhansia muita arvoesineitä. Keräystulos luovutettiin puolustusministeriölle, yhteensä yli tuhatseitsemänsataaviisikymmentä kiloa kultaa. Ennen jatkosodan puhkeamista tulosta ei saatu mitenkään käytetyksi luovuttajien ajatuksen mukaisesti, siis maanpuolustustarkoituksiin. Niin kulta-aarre jäi lähes koko sodan ajaksi Suomen Pankin holviin, jonne se sensuurin vaimentamana unohtui, kunnes Valtioneuvoston piirissä herättiin, venäläismiehityksen pelossa, kesäkuussa -44.
Äärimmäisen salaiset kullankuljetuslennot Malmin ja Tukholman välillä alkoivat ja jatkuivat välirauhan sopimuksen solmimisen jälkeen Hyvinkäältä, valvontakomission ja uuden hallituksen pitäessä valtaa, sodasta toipuvassa maassa.
Jo viimeistään nyt kysytään, mihin kulta käytettiin?
Maa kärsi sodan jälkeen kroonisesta valuuttapulasta. Niinpä Suomen Pankki ehdotti syksyllä -45 Valtioneuvostolle, että Tukholmassa oleva kulta myytäisiin Suomen Pankille, valuuttavarannon kartuttamiseksi. Valtioneuvosto hyväksyi ehdotuksen lokakuun lopulla -45 ja sai vastineeksi noin 140 silloista miljoonaa markkaa. Suomen pankki puolestaan myi suurimman osan kulta-aarteesta Ruotsin valtionpankille ja ilmoituksensa mukaan rahoitti saamillaan, noin 4 miljoonalla kruunulla kansanhuollolle tärkeiden tarvikkeiden, etupäässä viljan ostoa. Osa käsittelemättömistä esineistä myytiin kotimaassa eräälle kultasepälle. Kaupan ehtona oli, että esineet on sulatettava. Mitä sitten tapahtui tuolle noin sadalle neljällekymmenelle miljoonalle markalle? Se tuloutettiin valtion tulo- ja menoarvioon, niin sanottuna satunnaisena tulona, ilman että varoja sen paremmin kruunuja kuin markkojakaan, siis olisi käytetty puolustuslaitoksen tarpeisiin.
Tarinan onnettomasta kultakeräyksestä voisi vaikka lopettaa tähän, mutta siinä tapauksessa jäisi paljon mielenkiintoista kertomatta. Ensinnäkin miten on mahdollista, että keräystulos on pysynyt salassa näin pitkään. Jatkosodan jälkeen liikkui huhuja, joiden mukaan kulta olisi kulkeutunut Neuvostoliittoon. Puhuttiin myös että kulta olisi valunut kotimaassa vääriin käsiin. Kysymyksiä lopputuloksesta esitti niin yleisö kuin lehdistökin. Huhut kuitenkin vaiettiin kuoliaaksi.
Valtiontilintarkastajat kiinnittivät epäselvään asiaan useissa kertomuksissa huomiota. Valtiontalouden tarkastusvirasto vaati asian perusteellista selvittämistä ja sen saattamista yleiseen tietoon. Tarkastusvirasto siis erityisesti vaati, että asia on saatettava yleiseen tietoon. Lopulta vuoden 1950 syyskuussa Valtioneuvosto asetti kahden miehen komitean tutkimaan keräyksen vaiheet ja antamaan selvityksen asiassa. Perusteellinen selvitys esiteltiin Valtioneuvostolle kolmantenatoista päivänä joulukuuta vuonna -51. Tuossa istunnossa Suomen Pankin silloinen pääjohtaja ja valtioneuvoston jäsen Sakari Tuomioja, otti selvityspaperit haltuunsa. Hämmästyttävää on se, että Tuomioja ei koskaan palauttanut kuumaa paperia Valtioneuvoston arkistoon, jonne se ilman muuta olisi kuulunut. Selvitys kulkeutui Suomen Pankin omaan arkistoon, raskaiden holvien kätköihin, lähes kolmeksi vuosikymmeneksi, josta ne monien vaiheiden jälkeen, tämän ohjelman teon yhteydessä, saatiin päivänvaloon. Koko juttu hoidettiin ensi alkuun mitä suurinta julkisuutta hakien, mutta loppuvaiheessaan mahdollisimman salaisesti.
Antaako peittely olettaa, että keräyksessä toimittiin huolimattomasti ja kyseenalaisia menetelmiä noudattaen. Tuskinpa. Keräystulos jäi realisoimatta sodan aiheuttamien muuttuneiden olosuhteiden vuoksi. Yleisesti ottaen kaikki viittaa siihen, että eri vaiheissa pyrittiin toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tosin jälkikäteen arvioiden löytyy outojakin piirteitä. Esimerkiksi se, että keräyksessä saadut, historialliselta arvoltaan merkittävimmänt myytiin mm.Kansallismuseolle ja Maakuntamuseoille nimellistä korvausta vastaan. Kulttuuritekona toimenpide oli varmasti oikea, mutta olisivatkohan lahjoittajat luopuneet sukukalleuksistaan, jos olisivat alun perin tienneet niiden joutuvan lähinnä materiaalin arvosta museoon.
Jalokiviasiantuntija ja tunnettu kultaseppä Herbert Tillander kertoo myös tarjonneensa apuaan sormuksista irroitettujen jalokivien käsittelyssä. Hän kertoo vieläkin kauhistuneena kuinka suuri määrä aitoja jalokiviä sekä jäljitelmiä, siis roskakiviä, myytiin samasta laatikosta Ruotsiin, ruotsinmaalaisille kultasepille pilkkahinnalla, myyjillä kun ei ollut tarvittavaa jalokiviasiantuntemusta.
Tuhatseitsemänsataaviisikymmentäkaksi kiloa kultaa.
Jokainen käsittää että se on melkoinen määrä mutta minkälainen, mitä sillä olisi vuonna -41 saanut, jos ilmapuolustusasekaupat olisi saatu tehdyksi käyttäen maksuvälineenä nimenomaan tätä keräyskultaa. Varsin yksinkertaisten laskutoimitusten jälkeen selviää, että vuoden -41 keväällä tuhatseitsemänsataaviisikymmentäkaksi kiloa kultaa olisi ollut yhtä kuin kolmekymmentä, eli parin laivueen verran ensi luokan hävittäjälentokoneita. Kultakiloilla olisi saatu myös runsaat kolmekymmentä seitsemänkymmenenviiden millin uudenaikaista ilmatorjuntatykkiä. Tuolla tykkimäärällä esimerkiksi Helsingin ilmatorjunta olisi järjestetty vuoden -44 helmikuun tasolle.
Siis keräystulos ei ollut mitätön, mutta poikkeuksellisista oloista johtuen kauppoja ei saatu aikaan ja pääoma jäi käyttämättä kansan tarkoittamaan kohteeseen.
Idean sormuskeräykseen keksi tämä mies: Jussi Lappi-Seppälä
Elävältä se maistui -kirjassa tästä keräyksen ideoijasta kerrotaan sivulla 75:
Lappi-Seppälä Jussi Elävältä se maistui
Kirjayhtymä, 1972, 231 s.
Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa julkaistiin lokakuun 25. päivänä 1939 tällainen kirjoitus:
”Kultasormukset isänmaalle!
Täällä kaukana kotoa tuumin yöllä päivystävänä upseerina isänmaan asiaa ja ehkä alkavia taloudellisia vaikeuksia. Ehdotan, että jokainen Suomen mies ja nainen, jolla on vasemman käden nimettömässään kultasormus vaihtaisi sen teräksiseen sormukseen, jonka saisi vastineeksi. Kultasormuksista saataisiin varmasti kokoon kymmeniä miljoonia maanpuolustukseen. Rajan Turva tai muu sopiva elin asiaa jatkamaan.
Reservin vänrikki Jussi Lappi-Seppälä”
Ja jatketaan vielä hieman:
"Huhtikuun 17.päivään 1940 mennessä, kun keräystoiminta oli ollut käynnissä vasta kaksi viikkoa, oli suomen Pankkiin saatu 32500 sileätä kultasormusta. Tuli myös muita sormuksia, tuli koruja, tuli 500 kultakelloa. Asiantuntijat arvioivat, että juhannukseen mennessä tulisi kokoon yhteensä puolitoista tonnia kultaa. Sitä tuli tarkalleen 1752 kiloa. Suomen kansa halusi toimia maan hyväksi."
Juttu kerrotaan sivuila 75-82 Lappi-Seppälän sotamuistelmien yhteydessä.
Mars kirjastoon tai lähimpään divariin. Kirjaa löytyy tosi hyvin vaikkapa Antikka.net:sta
http://www.antikka.net/haku.asp?tekija=lappi-sepp%E4l%E4&nimi=&tryhma=0&sarja=0&myyja=0&kieli=kaikki&aika=&stype=full&Submit=%A0Hae%A0
olemme puhuneet koko ajan tosiasioista.
Itse olet vääristelijä keksien kaikenlaisia outoja tarinoita lahjusten oikeutuksille: "köyhä marski halusi esittää ylimystä". Voi hyvää joulua.
Niin minäkin haluaisin, kämppä kaivarissa ja kartanokin kelpaisi.
ylipäällikkönä kolmessa sodassa ja valtionhoitajana?
Valtioneuvoston antamassa lahjassa tai kansalaiskeräyksessä ei ole mitään väärää tai laitonta.
Teidän onnettomien yritykset vääristellä tapahtumia eivät muuta totuutta miksikään.
valehdella jotain. Olet jäänyt ainkin sata kertaa kiinni. Jäät taas, mutta yritä edes.
Kerro vaikka siitä, miten Marski pakeni ulkomaille kaksi tonnia kultaa mukanaan. Olet ainoa joka asiasta tietää.
Tosiasia on että dokumentteja kullan kohtalosta sen sijaan ei.
Vain virkamiehen, eläkkeellä olevan, suullinen haastattelu. Asian käsittämätön prosessointi niin sodan aikana kuin sen jälkeen ei voi kuin herättää epäilyjä asioiden todellisestä laidasta.
Päivän hesarissa mielipidepalstalla oli tänään mielenkiintoinen kirjoitus, että Kennedyn "virallisen totuuden" mukaisena murhaajana aina esitettävää Oswaldia ei todellisuudessa ikinä syytetty eikä edes kuulusteltu sen enempää Kennedyn ampumisesta kuin muustakaan Kennedyyn liittyvästä, eikä voitu niihin mitään kautta yhdistää. Kuulusteltiin sen sijaan pidättämistä yrittäneen poliisin tappamisesta.
Miten lie näiden kultatouhujenkaan kanssa sitten todellisuudessa on, mihin mahtoivat valua.
ovat Kansallisarkistossa. Jäit taas kiini. Mitä seuraavaksi?
olevaa selvitystä? Siinä se on kerrottu. Asiakirjat löytyvät Kansallisarkistosta.
Onko valehtelu hauskempaa kuin totuuden selvittely?
nähnyt? Siinä tapauksessa antanet vaivatta dokumenttien arkistointitunnukset ja/tai diaarinumerot.
Niinpä, kuten arvelimmekin, tietosi perustuvat jälleen kerran Suomi24:n viestiketjun ensimmäisiin viesteihin vailla mitään muuta tietoa asiasta. Surullista ja säälittävää. Paljon tekee hänen mieli sanoa, vähän on kuitenkin sanottavaa.
"Siinä tapauksessa antanet vaivatta dokumenttien arkistointitunnukset ja/tai diaarinumerot. "
Mihin niitä tarvitset? Et kuitenkaan pysty asiakirjoja tutkimaan. Tuolla ylempänä on suoraan asiakirjoista otetut tiedot. Lue ne ja lopeta valehtelu.
http://www.uboat.net/boats/vesikko.htm
Ironisesti Suomen ilmavoimien kokeilema syvyyspommin pudotus koneesta koetui juuri U-veneiden kohtaloksi. Sekä tutka.
Britit kuitenkin väittävät että heidän ideansa oli pudottaa syvyyspommi sotilaskoneesta. Suomalaiset Birger Ekin johdolla kuulemma vain kokeilivat tätä ideaa ensin.
Merimiinoja kyllä Saksa osasi käyttää. Ei siitä Suomen ja Saksan rakentamasta miinaverkosta Itämerellä paljoa päässyt nekku aluksia läpi. Vasta vuonna 1944 alkoi se murtua.
Viipurinlahdella oli muistaakseni U-veneitä auttamassa kesällä 1944 torjuntavoiton saannissa ellen väärin muista.
En tiedä oliko Itämerellä U-veneitä nekkulaivastoa vastaan mutta tavallisia taistelu aluksia siellä oli ainakin tukemassa saksalaisia ja baltteja kesällä ja syksyllä 1944.
Itämeri oli Saksan sukellusvenelaivaston testaus- ja koulutusalue.
Barbarossan alkaessa oli viisi saksalaista venettä sijoitettu Pohjoiselle Itämerelle. Vuosina 1943-44 siellä partioi 15 venettä.Yksi tuhoutui 30.7. 44 Koivistonsalmen pohjoispäässä.
4 U-boats were lost in unknown position in the Gulf of Finland.
http://www.uboat.net/maps/baltic_sea.htm
http://www.uboat.net/maps/index.html
Ei ollut riittävästi. Enemmistö oli Kanaalilla ja Atlantilla.