Hei.
Pakko purkaa tuntoja tänne(kin).
Oli heinäkuun 5. päivä, maanantai ja kesälomani aluillaan. Olin vuoden verran huolehtinut alkoholisoituneen isäni raha-asioista ja joka kuun viides päivä erääntyi vuokra joten rutiininomaisesti painelin isäni asunnolle. Soitin ovikelloa, ei vastausta. Huomasin rappukäytävään jätetyn ruokalähetyksen (isälle tuli ruoka kerran viikossa ateriapalvelun kautta). Pakkauksen päivämäärä oli 29.6.2010 eli kuusi päivää sitten. Tässä vaiheessa aloin aavistella pahinta.
Tähän väliin täytyy todeta että on äärettömän raskasta käydä tapahtunutta läpi uudelleen vaikkakin näin tietokoneen välityksellä. Noh, toivottavasti näytölle syntyy jotain suurin piirtein ymmärrettävää tekstiä... Käyn siis tätä läpi koska tunnen halua jakaa suruni, jaettu suruhan on puoli surua eikös niin?
Eli laitan hallussani olleen vara-avaimen lukkoon, avaan oven ja ensimmäisenä huomaan runsaan määrän postia joka on tullut oviluukusta eteiseen jonka jälkeen haistan kammottavan hajun. Viimeistään tässä vaiheessa järjen luulisi sanovan: Mene pois! Mutta ei. Astelen eteenpäin eteiseen hengitystäni pidätellen ja katsahdan olohuoneeseen ja näen isäni ruumiin lattialla vatsallaan.
Järkytyn näystä ja ryntään takaisin rappukäytävään ja juoksen portaat alas. Tärisen niin kovasti että kännykkäni ei tahdo pysyä kädessä. Yritän soittaa vaimolleni joka ei vastaa jonka jälkeen soitan veljelleni. Kerron mitä on tapahtunut ja soitan hätänumeroon jonka jälkeen paikalle saapuivat ambulanssi, poliisit sekä viimeiseksi ruuumisauto. Kerrostalon ikkunat ovat yleisöä täynnä. Katson kun isäni kannetaan ruumispussissa autoon. Olo on epätodellinen. Viranomaiset kyselevät kysymyksensä ja lähtevät pois. Jään kerrostalon pihaan yksin. Parinkymmenen minuutin kuluttua veljeni saapuu paikalle ja käyme vielä asunnossa todetaksemme että isä ilmeisesti löi päänsä voimakkaasti lattiaan kaatuessaan koska verta oli melko paljon lattialla.
Harppaan nyt suoraan nykyhetkeen ettei tästä synny romaania. Hautajaiset on pidetty, kaikki meni niin "hyvin" kuin voi siinä tilanteessa mennä ja isän jokainen toive pappia myöten toteutettiin hautajaisten suhteen (joka on niitä pieniä hyviä juttuja tässä).
Nukkumisen kanssa on ollut melko vaikeaa, olen huomannut sitkuttelevani hereillä väkisin niin myöhälle että olen nukahtamaisillani jolloin siirryn vuoteeseen. Ongelman ydin on siinä että aina kun suljen silmäni, näen näyn jonka kohtasin astellessani isän asuntoon. Painajaisiakin on ollut.
Surutyö on alkutekijöissään, nyt vasta alan käsittämään asian lopullisuuden. Koko neljän viikon kesäloma meni hoitaessa hautausjärjestelyt, vuokra-asunnon tyhjennys ja perunkirjoitukset. Äitini kuoli ollessani kuusivuotias ja sisarukseni asuvat etäämmällä joten leijonanosa asioitten hoitamisesta jäi minulle. Nyt, kun tilanne alkaa rauhoittumaan, tuntuu mieli senkuin pahenevan. On enemmän aikaa ajatella.
Jatkan tarinaani vaikka tuonnempana, tämänkin saaminen ulos on jo paljon. Nyt tuntuu liian raskaalta jatkaa. Toivotan suuresti voimia ja halauksia kaikille läheisen menettäneille!
Pekka
Pakko purkaa tuntoja tänne(kin).
Oli heinäkuun 5. päivä, maanantai ja kesälomani aluillaan. Olin vuoden verran huolehtinut alkoholisoituneen isäni raha-asioista ja joka kuun viides päivä erääntyi vuokra joten rutiininomaisesti painelin isäni asunnolle. Soitin ovikelloa, ei vastausta. Huomasin rappukäytävään jätetyn ruokalähetyksen (isälle tuli ruoka kerran viikossa ateriapalvelun kautta). Pakkauksen päivämäärä oli 29.6.2010 eli kuusi päivää sitten. Tässä vaiheessa aloin aavistella pahinta.
Tähän väliin täytyy todeta että on äärettömän raskasta käydä tapahtunutta läpi uudelleen vaikkakin näin tietokoneen välityksellä. Noh, toivottavasti näytölle syntyy jotain suurin piirtein ymmärrettävää tekstiä... Käyn siis tätä läpi koska tunnen halua jakaa suruni, jaettu suruhan on puoli surua eikös niin?
Eli laitan hallussani olleen vara-avaimen lukkoon, avaan oven ja ensimmäisenä huomaan runsaan määrän postia joka on tullut oviluukusta eteiseen jonka jälkeen haistan kammottavan hajun. Viimeistään tässä vaiheessa järjen luulisi sanovan: Mene pois! Mutta ei. Astelen eteenpäin eteiseen hengitystäni pidätellen ja katsahdan olohuoneeseen ja näen isäni ruumiin lattialla vatsallaan.
Järkytyn näystä ja ryntään takaisin rappukäytävään ja juoksen portaat alas. Tärisen niin kovasti että kännykkäni ei tahdo pysyä kädessä. Yritän soittaa vaimolleni joka ei vastaa jonka jälkeen soitan veljelleni. Kerron mitä on tapahtunut ja soitan hätänumeroon jonka jälkeen paikalle saapuivat ambulanssi, poliisit sekä viimeiseksi ruuumisauto. Kerrostalon ikkunat ovat yleisöä täynnä. Katson kun isäni kannetaan ruumispussissa autoon. Olo on epätodellinen. Viranomaiset kyselevät kysymyksensä ja lähtevät pois. Jään kerrostalon pihaan yksin. Parinkymmenen minuutin kuluttua veljeni saapuu paikalle ja käyme vielä asunnossa todetaksemme että isä ilmeisesti löi päänsä voimakkaasti lattiaan kaatuessaan koska verta oli melko paljon lattialla.
Harppaan nyt suoraan nykyhetkeen ettei tästä synny romaania. Hautajaiset on pidetty, kaikki meni niin "hyvin" kuin voi siinä tilanteessa mennä ja isän jokainen toive pappia myöten toteutettiin hautajaisten suhteen (joka on niitä pieniä hyviä juttuja tässä).
Nukkumisen kanssa on ollut melko vaikeaa, olen huomannut sitkuttelevani hereillä väkisin niin myöhälle että olen nukahtamaisillani jolloin siirryn vuoteeseen. Ongelman ydin on siinä että aina kun suljen silmäni, näen näyn jonka kohtasin astellessani isän asuntoon. Painajaisiakin on ollut.
Surutyö on alkutekijöissään, nyt vasta alan käsittämään asian lopullisuuden. Koko neljän viikon kesäloma meni hoitaessa hautausjärjestelyt, vuokra-asunnon tyhjennys ja perunkirjoitukset. Äitini kuoli ollessani kuusivuotias ja sisarukseni asuvat etäämmällä joten leijonanosa asioitten hoitamisesta jäi minulle. Nyt, kun tilanne alkaa rauhoittumaan, tuntuu mieli senkuin pahenevan. On enemmän aikaa ajatella.
Jatkan tarinaani vaikka tuonnempana, tämänkin saaminen ulos on jo paljon. Nyt tuntuu liian raskaalta jatkaa. Toivotan suuresti voimia ja halauksia kaikille läheisen menettäneille!
Pekka
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voimia sulle...näin se menee. Tahtoo olla, että yhden päälle kaikki kaatuu loppupeleissä....tiedän kokemuksesta...mutta olit ilmeisesti läheinen(läheisin)isäsi kanssa, se antaa varmasti voimia!
Todella koskettava kirjoitus ja sai ainakin minun silmäni kostumaan. Mahdoton kuvitella, miltä tuntuu kohdata kuollut isä noin konkreettisesti. Voimia sinne ja anna itsellesi aikaa asian käsittelyyn.
Kumpa voisin sanoa jotain lohduttavampaa.
Kiitoksia. Kenellekään en vastaavaa tilannetta toivo tapahtuvan, en edes vihamiehelleni (jos sellaista edes on). Aikaa itselle on annettava todella, kunpa tuota ajan kulua vain voisi jotenkin nopeuttaa..
Suhteeni isään oli sikäli erikoinen että kuten alkoholistien lapset monesti, myös minä poden melkoista läheisriippuvuutta. Jo lapsena pelkäsin että miten pärjään jos isälle tapahtuu jotain. Kuten jo edellä taisin mainita, jäin isäni kanssa kahden ollessani kuusivuotias. Tämä osaltaan tekee asian itselleni vielä vaikeammaksi nyt, kun isä on poissa.
Pidin isästä huolta viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Olihan hän silti ainoa isäni. Isä-poikasuhteemme oli nurinkurinen, taisin huolehtia enemmän hänestä kuin hän minusta, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Alkoholistiperheessä varttuneille tuttu juttu. Joku sanoikin minulle että varmasti tuntuu melkein siltä että oma lapsi olisi kuollut. Pysähdyin miettimään ja jouduin toteamaan että hän osui naulan kantaan!
Tässäpä taas jokunen rivi lisää tunteiden purkua.. Koitetaan pärjäillä!
Pekka