Minulla on ystävä joka menetti isänsä vuosi sitten. Hän puhee isästään ja ikävöi häntä jatkuvasti. Itse en hänen isäänsä ikinä tavannut. Ystäväni on kovasti tukea vailla ja kuuntelijaa. Olen ollut kuuntelemssa ja auttamassa niin kuin olen itse jaksanut. Minulla on myös elämäni ja sen tragediat ja ongelmat. En ole ehkä parhain ystävä maailmassa, kun en ole aina jaksanut. Ymmärrän että suru ja tuska on kova ja ikävä sietämätöntä jne. Mutta en vain osaa auttaa ystävääni. Tähän on Muutama syy:
a) hän ei koskaan ole (kysyttäessäkään) kertonut minulle mitä ja minkalaista tukea hän on vailla minusta. Olen ollut läsnä ja kuunnellut pyrkinyt auttamaan niin kuin olen osannut. Mutta en tiedä mitä hän odottaa minusta.
b) En tunne vainajaa. En osaa sanoa mitään lohduttavaa tai muistella häntä. Olen aina neuvoton mutta kuuntelen ja kyselen, osoitankiinnostusta vaikka ei aina kiinnostaisikaan. Tämäon ainut "apu " mitäosaan suraan tarjota.
C) minulla ei ole noin läheisiä viel kuollut. Olen siitä onnellinen ja kiitollinen, mutta en tästä syystä voi täysin asettua sisälläni hänen asemaansa ja ymmärtää surunsa syvyyttä.
D) Minulla keväällä kuoli minulle tärkeä mutta ei niin läheinen sukulainen, tämä ystäväni viittasi kintaalla tälle surulleni ja mitätöi sen. Hän ei sanonut edes "otan osaa". Ikään kuin välillämme olisi surun tärkeys kilpailu. Hänellä on varmasti vaikeaa ja raskasta, hän ei jaksa kuulla suruistani. ymmärrän.
f) Minulla todettiin alku kesästä vaikea ja vakava sairaus. Olen kertonut tästä ystävälleni myös. Mutta viesti ei näytä läpäisevän suruverhoa. Ei tarvinne mainita että mitään tukea ei ole ystävältäni herunut. Minä tosin saan edelleen olla hänen surutyönsä tukiryhmä. Hnellä oli aika iso tukiverkko ihmisiä mutta kaikki tuntuvat jättäneen hänet suruineen. Ei tulisi mieleenkään hyljätä häntä vaikka hän on raskas ystävä kannettavaksi kaiken muun lisäksi. Tuntuu vaan niin raskaalle kantaa hänen surujaan omien murheiden lisäksi.
d)Tästä kaikesta vastoinkäymisesta huolimatta olen jaksanut taistella eteenpäin,opiskella ja käydä osaaikaisena työssä. Katson eteenpäin ja ulospäin .Ystäväni katsoo menneisyyteen ja sisälleen enkä saa häntä irti sieltä enää millään. Olen vetänyt kaikki jänöjussit hatustani eikä mikään auta. Olen purkanut mieltäni ja huoltani sielunhoitajalleni ja vanhemmilleni sekä muutamalle muulle ystävälleni. He kaikki sanovat etta minun kuuluisi nyt katkaista välini ystävääni ja keskittyä paranemiseeni. Minä en haluaisi jätää häntä. Olen tosin soittanut hänelle vähemmän ja välillä en vastaa hänen puheluihinsa jotka tulevat usein yöllä.
e) tässä on nyt vuosi menty eteenpäin. Minusta tuntuu että olen surulle menettämässä rakkaan ystävän. Hän on vain kuori ja iso vati kyyneleitä jota on pakko kannatella, koska kukaan muu ei niin tee.
f) joskus kun hän on kylässä tai olemme tekemässä jotain kivaa yhteistä juttua, esim nyt kesällä olimme puistossa porukalla picnikillä niin hän saattaa saada ihan tyhjästä raivarin heitellä tavaroita haukkua minut kuinka minä olen tyhmä ja en mistään mitään ymmärrä ja etta olen huono ystävä. Sitten hän vain lähtee,. Monesti hän menee kotiinsa tai yhdesti hän oli soittanut yhteiselle tuttavallemme että hän aikoo tappaa itsensä. tuttavamme soitti minulle koska oli hänen vihaisesta itkustaan saanut selville että olin ollut hänen seurassaan hetkeä aiemmin. Olen huolissani hänen tilastaan mutta neuvoton.
g) Mitään mitä hän on isänsä kanssa tehnyt tai puhunut tai mikä muistuttaa häntä hänen isästään tai kuolemisesta yleensä ei saa sanoa, tehdä, tai kontekstissa viitata hänen seurassaan se on varma tapa saada häneltä raivarit irti. En uskalla juurikaan puhua hänelle mistään enää. Olen ehdottanut ammattiapua, ensin hän ei tuntunut edes kuunnelleen minua mutta suraavan vierailun aikana hän taas sai ravarit ja sanoi ettei hän ole hullu. No kyllä minä sen tiedän, ammattiavulla tarkoitin lähinnä jonkin sortin kriisi tai keskustelu apua. Esim . sielunhoitajaa.
Mitä mä teen, olen voimaton ja neuvoton?
a) hän ei koskaan ole (kysyttäessäkään) kertonut minulle mitä ja minkalaista tukea hän on vailla minusta. Olen ollut läsnä ja kuunnellut pyrkinyt auttamaan niin kuin olen osannut. Mutta en tiedä mitä hän odottaa minusta.
b) En tunne vainajaa. En osaa sanoa mitään lohduttavaa tai muistella häntä. Olen aina neuvoton mutta kuuntelen ja kyselen, osoitankiinnostusta vaikka ei aina kiinnostaisikaan. Tämäon ainut "apu " mitäosaan suraan tarjota.
C) minulla ei ole noin läheisiä viel kuollut. Olen siitä onnellinen ja kiitollinen, mutta en tästä syystä voi täysin asettua sisälläni hänen asemaansa ja ymmärtää surunsa syvyyttä.
D) Minulla keväällä kuoli minulle tärkeä mutta ei niin läheinen sukulainen, tämä ystäväni viittasi kintaalla tälle surulleni ja mitätöi sen. Hän ei sanonut edes "otan osaa". Ikään kuin välillämme olisi surun tärkeys kilpailu. Hänellä on varmasti vaikeaa ja raskasta, hän ei jaksa kuulla suruistani. ymmärrän.
f) Minulla todettiin alku kesästä vaikea ja vakava sairaus. Olen kertonut tästä ystävälleni myös. Mutta viesti ei näytä läpäisevän suruverhoa. Ei tarvinne mainita että mitään tukea ei ole ystävältäni herunut. Minä tosin saan edelleen olla hänen surutyönsä tukiryhmä. Hnellä oli aika iso tukiverkko ihmisiä mutta kaikki tuntuvat jättäneen hänet suruineen. Ei tulisi mieleenkään hyljätä häntä vaikka hän on raskas ystävä kannettavaksi kaiken muun lisäksi. Tuntuu vaan niin raskaalle kantaa hänen surujaan omien murheiden lisäksi.
d)Tästä kaikesta vastoinkäymisesta huolimatta olen jaksanut taistella eteenpäin,opiskella ja käydä osaaikaisena työssä. Katson eteenpäin ja ulospäin .Ystäväni katsoo menneisyyteen ja sisälleen enkä saa häntä irti sieltä enää millään. Olen vetänyt kaikki jänöjussit hatustani eikä mikään auta. Olen purkanut mieltäni ja huoltani sielunhoitajalleni ja vanhemmilleni sekä muutamalle muulle ystävälleni. He kaikki sanovat etta minun kuuluisi nyt katkaista välini ystävääni ja keskittyä paranemiseeni. Minä en haluaisi jätää häntä. Olen tosin soittanut hänelle vähemmän ja välillä en vastaa hänen puheluihinsa jotka tulevat usein yöllä.
e) tässä on nyt vuosi menty eteenpäin. Minusta tuntuu että olen surulle menettämässä rakkaan ystävän. Hän on vain kuori ja iso vati kyyneleitä jota on pakko kannatella, koska kukaan muu ei niin tee.
f) joskus kun hän on kylässä tai olemme tekemässä jotain kivaa yhteistä juttua, esim nyt kesällä olimme puistossa porukalla picnikillä niin hän saattaa saada ihan tyhjästä raivarin heitellä tavaroita haukkua minut kuinka minä olen tyhmä ja en mistään mitään ymmärrä ja etta olen huono ystävä. Sitten hän vain lähtee,. Monesti hän menee kotiinsa tai yhdesti hän oli soittanut yhteiselle tuttavallemme että hän aikoo tappaa itsensä. tuttavamme soitti minulle koska oli hänen vihaisesta itkustaan saanut selville että olin ollut hänen seurassaan hetkeä aiemmin. Olen huolissani hänen tilastaan mutta neuvoton.
g) Mitään mitä hän on isänsä kanssa tehnyt tai puhunut tai mikä muistuttaa häntä hänen isästään tai kuolemisesta yleensä ei saa sanoa, tehdä, tai kontekstissa viitata hänen seurassaan se on varma tapa saada häneltä raivarit irti. En uskalla juurikaan puhua hänelle mistään enää. Olen ehdottanut ammattiapua, ensin hän ei tuntunut edes kuunnelleen minua mutta suraavan vierailun aikana hän taas sai ravarit ja sanoi ettei hän ole hullu. No kyllä minä sen tiedän, ammattiavulla tarkoitin lähinnä jonkin sortin kriisi tai keskustelu apua. Esim . sielunhoitajaa.
Mitä mä teen, olen voimaton ja neuvoton?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tilanne kuulostaa hyvin vaikealta. Varmasti moni muukin olisi voimaton ja neuvoton samassa tilanteessa. Minun mielestäni olet kuitenkin tehnyt kaikki oikein, kuten hyvän ystävän kuuluukin. Ysäväsi on vain jostain syystä linnottautunut kilpensä sisään. Ammattiapua ei kukaan ulkopuolinen voi kenellekkään väkisin tuoda. Henkilön pitäisi itse ymmärtää olevansa avun tarpeessa. Ei minullakaan mitään järkevää neuvoa ole. Yritä olla vain kärsivällinen. Välien katkaisu ei välttämättä ole se oikea ratkaisu, mutta omaan terveyteen ja hyvivointiin sinun on ehdottomasti jaksettava keskittyä. Olen itse menettänyt useita ystäviä ja omaisia joten tiedän että olet toiminut täysin oikein. Tapahtui mitä tahansa sinä et saa syyttää itseäsi tai potea huonoa omaatuntoa. Olet tehnyt parhaasi. Kuten sanoin tilanne on äärimmäisen vaikea. Toivottavasti kaikki kuitenkin menee hyvin sillä jokainen elämä on tärkeä.
likasankona olemista. Tosin myönnän, että omissa vaikeissa elämäntilanteissa olen joskus oman tuskani keskellä vähätellyt toisen ongelmia, mutta ennemmin tai myöhemmin pahin on hellittänyt ja minuun on tullut tilaa myös kuunnella ystäviäni. Olen itse menettänyt isäni traagisesti joitakin vuosia sitten, ja tullut kuulluksi sekä kohdatuksi yhtä lailla sellaisten taholta joilla on itsellä vastaava menetys kuin myös sellaisten taholta, joilta ei ole kuollut ketään kovin läheistä. Eli ei tarvitse osata samaistua voidakseen tukea, tosin se tukeminen ei voi olla yhden ainoan ihmisen tehtävä. Itse hain vertaistukea sekä ammattiapua koska ymmärsin etten pärjää yksin.
Mieleen tulee, että millainen ystäväsi on ollut ennen menetystä, oliko hänen elämässään tilaa sinun asioillesi vai onko kaikki ollut yksipuolista ennenkin? Onko isän kuolema muuttanut häntä niin paljon että kaikki kaikkoavat? Sinun ei todellakaan tarvitse kestää toistuvia raivokohtauksia, pieni välimatka saattaisi saada hänet jossakin vaiheessa havahtumaan siihen ettei voi käyttäytyä ihan miten tahansa. Ellei, sinä olet ainakin pyrkinyt kohti terveempiä rajoja. Omat rajat sekä itsestä huolehtiminen ovat tärkeitä, kukaan ei jaksa loputtomiin tukea toista jos tämä itse ei tee mitään toipumisensa eteen.
juurikaan mitään. No, tietenkin toivoa paremmasta sopii, ja ehdottaa tyypille ammattiauttajaa.
Ota etäisyyttä häneen oman jaksamisesi vuoksi. Voit olla kaveri, mutta ei sun tarvi olla koko ajan saavutettavissa. Pistä yöksi kännykkä kiinni.
hakeutumaan hoitoon, sillä sitä hän selvästi tarvitsee. Hae hänelle netistä Hesperian (tai vastaavan) hoitolaitoksen yhteystiedot tai vie hänet sinne.
Kuulostaa siltä, että olet todella yrittänyt olla hyvä ystävä. Uskomattoman pitkään olet jaksanut välittää ja tarjota apuasi. Oma rakkaani kuoli 5 viikkoa sitten, joten näen asian myös toiselta kannalta (ks. aloittamani keskustelu toisaalla samassa aihepiirissä). Mutta en silti voisi kuvitella vaativani noin paljon tiivistä tukea ja noin kauan.
Lohduttaako ystävääsi se, että hän puhuu isästään sinulle? Vai onko siitä tullut pakkomielle, josta hän ei pääse eroon?
Apusi luultavasti ei enää tuo mitään uutta suhteeseenne tai helpota hänen suruaan. Vuosi noin tuskaisena surun kanssa tuntuu aika pitkältä. Itsekin kaipaat tukea omiin vaikeuksiisi. Toisen aggressiivisten kohtausten roskakorina ei missään tapauksessa tarvitse olla.
Meillä yhteiskunnassa on tukiverkko ystäväsi kaltaisille ihmisille. Apua saa, kun vaan nöyrtyy pyytämään. Mielenterveyspalvelut ovat kaikkien käytettävissä (tosin joskus voi kestää aikaa ja vaatii voimia saada apua), ja lääkityksellä asiaa voi auttaa paljonkin. Lääkkeet katkaisevat ajatukset, jotka kiertävät kehää löytämättä ulospääsyä. Suru ei ole hulluutta, mutta pakkomielteet voivat olla sairautta.
Ihmisellä on omakin vastuu yrittää selviytyä: Itse yritin selvitä ensin ilman lääkitystä, mutta oli pakko mennä pyytämään apua psykiatrilta. Sain lääkkeet, jotka eivät vie surua tai kaipausta pois, mutta lievittävät ahdistusta huomattavasti. Kyse ei ole rauhoittavista, vaan mielialalääkkeistä, jotka eivät aiheuta riippuvuutta. Pystyn käymään töissä eikä koko ajan itketä. Tunteet ovat tallella, mutta niitä pystyy käsittelemään.