Ihanasta maasta; professori Aapeli Saarisalon kuvaamana paikan päältä:
>> Arapialaiset eivät paheksuneet juutalaisia siirtoloita, jopa oikeastaan iloitsivat maahan virtaavasta rahasta. Hehän pääsivät kaikkiin uusiin siirtokuntiin työläisiksi ja vartioiksi. Niinhän he olivat päässeet saksalaisiin temppelisiirtoloihinkin. Tosin ei olisi voinut ollakaan, koskei ollut saatavana juutalaisia renkimiehiä eikä vartiota. Täten syntyi kauhea tilanne: vartijat olivat liitossa kaikkien seudun varkasten ja rosvojen kera antaen näitten öisin rauhassa varastaa jakaakseen sitten saaliin. Toisinaan he julkesivat päivinkin anastaaa isäntiensä omaisuutta. Juutalaiset olivat avuttomia. Arapialaiset olivat joka puolella ahdisamassa, turkkilainen hallitus ei auttanut eikä edes mielellään sietänyt hietä, ja heidän työnsä häiritsijät arapialaiset, jotka eivät antaneet heidän milloinkaan olla varmoja tavarastaan eikä edes hengestäänkään. Liki Kinneret-siirtolaakin on pellolla juutalaisten työmieshen hauta siinä, missä arapialaiset hänet tappoivat työmaallaan keskelllä päivää siirtolan alkuaikoina. Joka vuosi oli hierottava rauhaa uusin sopimuksin uuden arapilaispäällikön, sheikin, kera, ja tämä oli jos mahdollista entistä suurempi varas ja rosvo. Jo kirjottaessaan nimensä uuden sopimuken alle, siirtolaiset voivat lisäksi olla varmoja entisen vartiomista toimittaneen heimon kostosta. Galileassa oli tilanne pahin, koska arapialaiset tiesivät olevansa kaukana hallituksesta, joka kyllä muuallakaan ei olisi ryhtynyt heitä rankaisemaan. Pahimmin asiat olivat sellaisissa siirtoloissa, joiden naapurina oli arapialaiskylä, kuten Shedsherassa ja Rosh-Pinnassa. Siellä vartian palkkio muodostui oikeaksi veroksi noille arapialaiskylille. Siten makkabealaisten ja Bar-Kohban jälkeläiset elivät kurjina omassa maassansa. Olivathan he ostaneet ja rakentaneet kauniita taloja, mutta heidän pelloillaan tekivät työtä arapialaiset, vieraat vierain käsin. "Maa on sen, joka sitä viljelee aj vartio", sanoo juutalainen sananlasku, ja niinpä täälläkin juutalaisten ostama maa yhä vielä oli arapialaisten hallussa. Tämä onneton elämä ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi. Saapui uusia nuoria jutalaissiirtolaisia, jotka käsittivät, ettei pyhää maata voida ostaa rahalla, vaan se on lunastettava juutalaisen hiellä. He päättivät ottaa haltuunsa siirtolain työn. Heidän tunnuslauseensa oli "Kibbus ha-avoda", "työn valloitus", ja vähitellen he vaivatkin siirtolain työt haltuunsa. Aluksi siirtolain tilalliset olivat vastahakoisia käyttämään juutalaista työväkeä, koskeivat he olleet yhtä vähään tyytyväisiä palkassaan eivätka elannossaan kuin arapialaiset. Mutta vähitellen käsittiävät juutalaiset työmiesten rehellisyyden, uhrautuvaisuuden ja uskollisuuden rahaakin arvokkaammaksi. Kuitenkaan ei arapialaisen työväen käyttö nytkään ole kokonaan lakannnut, mutta heillä on nyt juutalaisia valvojia eikä heitä käytetä koskaan vartioina.... Jatkuu...
>> Arapialaiset eivät paheksuneet juutalaisia siirtoloita, jopa oikeastaan iloitsivat maahan virtaavasta rahasta. Hehän pääsivät kaikkiin uusiin siirtokuntiin työläisiksi ja vartioiksi. Niinhän he olivat päässeet saksalaisiin temppelisiirtoloihinkin. Tosin ei olisi voinut ollakaan, koskei ollut saatavana juutalaisia renkimiehiä eikä vartiota. Täten syntyi kauhea tilanne: vartijat olivat liitossa kaikkien seudun varkasten ja rosvojen kera antaen näitten öisin rauhassa varastaa jakaakseen sitten saaliin. Toisinaan he julkesivat päivinkin anastaaa isäntiensä omaisuutta. Juutalaiset olivat avuttomia. Arapialaiset olivat joka puolella ahdisamassa, turkkilainen hallitus ei auttanut eikä edes mielellään sietänyt hietä, ja heidän työnsä häiritsijät arapialaiset, jotka eivät antaneet heidän milloinkaan olla varmoja tavarastaan eikä edes hengestäänkään. Liki Kinneret-siirtolaakin on pellolla juutalaisten työmieshen hauta siinä, missä arapialaiset hänet tappoivat työmaallaan keskelllä päivää siirtolan alkuaikoina. Joka vuosi oli hierottava rauhaa uusin sopimuksin uuden arapilaispäällikön, sheikin, kera, ja tämä oli jos mahdollista entistä suurempi varas ja rosvo. Jo kirjottaessaan nimensä uuden sopimuken alle, siirtolaiset voivat lisäksi olla varmoja entisen vartiomista toimittaneen heimon kostosta. Galileassa oli tilanne pahin, koska arapialaiset tiesivät olevansa kaukana hallituksesta, joka kyllä muuallakaan ei olisi ryhtynyt heitä rankaisemaan. Pahimmin asiat olivat sellaisissa siirtoloissa, joiden naapurina oli arapialaiskylä, kuten Shedsherassa ja Rosh-Pinnassa. Siellä vartian palkkio muodostui oikeaksi veroksi noille arapialaiskylille. Siten makkabealaisten ja Bar-Kohban jälkeläiset elivät kurjina omassa maassansa. Olivathan he ostaneet ja rakentaneet kauniita taloja, mutta heidän pelloillaan tekivät työtä arapialaiset, vieraat vierain käsin. "Maa on sen, joka sitä viljelee aj vartio", sanoo juutalainen sananlasku, ja niinpä täälläkin juutalaisten ostama maa yhä vielä oli arapialaisten hallussa. Tämä onneton elämä ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi. Saapui uusia nuoria jutalaissiirtolaisia, jotka käsittivät, ettei pyhää maata voida ostaa rahalla, vaan se on lunastettava juutalaisen hiellä. He päättivät ottaa haltuunsa siirtolain työn. Heidän tunnuslauseensa oli "Kibbus ha-avoda", "työn valloitus", ja vähitellen he vaivatkin siirtolain työt haltuunsa. Aluksi siirtolain tilalliset olivat vastahakoisia käyttämään juutalaista työväkeä, koskeivat he olleet yhtä vähään tyytyväisiä palkassaan eivätka elannossaan kuin arapialaiset. Mutta vähitellen käsittiävät juutalaiset työmiesten rehellisyyden, uhrautuvaisuuden ja uskollisuuden rahaakin arvokkaammaksi. Kuitenkaan ei arapialaisen työväen käyttö nytkään ole kokonaan lakannnut, mutta heillä on nyt juutalaisia valvojia eikä heitä käytetä koskaan vartioina.... Jatkuu...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Muutenkaan eivät uudet siirtolaiset voineet sietää juutalaisten tilaa maassa. Vieläkin piti paikansa juutalaisten herjausnimi "walas al-mut", "kuoleman poika", kuten arapialaiset heitä kutsuivat. Mutta uudet tulokkaat alkoivat vastata herjauksiin lyönnein, maksaa nyrkiniskut korkoineen takaisin ja vaatia joka surmatun juutalaisen sijaan monen arapialaisen hengen. Ensin arapialaiset hämmästyivät. Selllaista he eivät olleet kuvitelleetkaan. Se oli ihan käsittämätöntä. Mistä "kuoleman pojat" olivat äkkiä saaneet tuollaisen voiman ja rohkeuden? Pian oppivat arapialaiset siten kunniottamaan ja pelkäämäänkin juutalaisia. Silloin katsoivat nämä tulleen ajan ottaa vartionti pois arapialaisilta. Vanhemmat juutalaiset väittivät turhaan vastaan, peläten arapialaiten julmaa kostoa. Vuonna 1908 perustettiin juutalainen vartiosto, siirtolain suojeluskunta-järjestö, "Ha-shomer", Meshassa eli Kfar-Taabor, Shedshera ja Jabneel, mutta pin he vetivät verkkonsa yli koko Palestiinan. Dshisr el-Mudshamijen siirtolan kaikki miehet ovat suojeluskuntalaisia. Mihin vain syntyi siirtola, missä vain arapialaiset olivat liian rohkeita, siellä oli suojeluskunta liikkeellä, ja usen he pitivät toisella kädellä työkalua ja toisella miekkaa kuten muinoin Jerusalemin muurien rakentajat. (Neh.4:17,18.)
Jatkoa edelliseen: >> Suojeluskuntaiset saivat paljon taistella arapialaisia vastaan, kun nämä näkivät "erikoioikeutensa" muka, vartiopalveluksen, joutuvat pois käsistään. Samoin oli kiista kova juutalaisten tilallisten kanssa, kun nämä pelkäsivät arapialaisten kostoa, etteivät olleet uskaltaneet ottaa juutalaisia vartiota. Siten oli valloitettava joka siirtola, mutta kun se oli tehty, olivat arapialaiset syrjäytetyt. Sitten alkoi näitten kosto. Pimeinä talviöinä he surmasivat monta juutalaista vartiaa. Joka siirtola pohjoisimmasta Metullasta eteläisimpään Beer-Tuvja-siirtolaan saakka voi näyttää sankarien hautoja. Mutta suojeluskunnasta ei koskaan puuttunut uhrautuvia urhoja täyttämästä kaatuneiden sijoja. Kafr Kaman tsherkessit, jotka olivat vartioineet Galilean siirtoloita Jabnelia ja Shebsheraa, riehuivat vielä julmemmin ja murhasivat suhteellisesti enemmän juutalaisia vartioita kuin arapialaiset.
Huolimatta lukuisista juutalaisten haudoista ja siitä, että koko Jordanin hedelmällinen lakeus vielä on autiona, vain vaeltavien beduiiniheimojen hallussa, on juutalaisten siionistien lujana vakaumuksana se, että he vielä pian saavat koko maan, Jordanin lakaudenkin kukoistamaan (vrt. 1 Moos.13:10).
Aabrahamin kodissa: >> Ja Aabraham laittoi suuret pidot siksi päiväksi, jona Iisak viesroitettiin. Ja Saara näki egytiläisen Haagarin pojan, jonka tämä oli Aabrahamille synnyttänyt, ilvehtivän ja sanoi Aabrahamille: "Aja pois tuo orjatar poikinensa, sillä ei tuon orjattaren poika saa periä minun poikani Iisakin, kanssa. Aabraham pahastui suuresti tästä puheesta poikansa tähden. MUTTA JUMALA SANOI AABRAHAMILLE: "Älä pahastu siitä poikasi ja orjattaresi tähden. KUULE SAARAA KAIKESSA (ironinen kuitti: siitä että, Aabraham oli: auttaakseen vähän Herran lupauksen toteutumista, yhtynyt Saaran neuvosta Haagariin, - josta tuli historiallinen riesa ja muistus, myös "lihan tekojen" turhuudesta mukanaan: Jumala asetti tässä myös ikäänkuin Saaran Aabrahmin pääksi, - sillä Saara todella saatunaan lupauksen sanoita ja lapsena oikeuksista. Hän piti kiinni aivan oikein: tiukasti vain Iisakista annetusta lupauksesta, - "vain hänestä, saat nimellesi jälkeläiset"; - ja vain lupausten lapset ja perilliset siunataan.