Taitaa olla isänmaan vapaus liikaa joillekin kansalaisillemme. He eivät ymmärrä, että vapauteen liittyy myös vastuu – vastuu niin menneitä polvia kuin tuleviakin kohtaan; vastuu ymmärtää, että tähän päivään on tultu historian kautta, jonka merkkimiehillä tulee aina olla aivan erityinen sija kansakunnan muistissa ja kaapin päällä. Sillä heidän ja veteraanipolven ansiosta olemme tässä.
Viime päivien uutisvirta on valottanut filmisuunnitelmaa, jonka kerrotaan esittävän Suomen Marsalkka Mannerheimia homona ja jonka tarkoituksena on muutoinkin vetää Marsalkka alas alustalta, jolle hän ansioittensa johdosta on noussut.
Mutta ovatko filmin puuhaajat tiedostaneet, mitä ratsastajapatsas Mannerheimintien alussa kertoo? Ovatko he uutisarkistoista katsoneet, minkälaiset tiheät kansanjoukot katujen varsilla kunnioittivat Marsalkan muistoa, kun hänet tykkilavetilla, kenraalien vartioimana, saatettiin viimeiseen lepoonsa Hietaniemen sankarihautausmaalle, sankarihautojen viereen? Ovatko he tietoisia siitä, kuinka pelkän Marskin nimen mainitseminen valoi sota-aikana uskoa rintamamiehiin, jotka uskoivat hänen ylipäällikkyyteensä maan vapauden pelastajana?
Suunnitelman äitihahmona kerrotaan olevan ohjaaja Katariina Lillqvist ja hänen taustatukenaan kirjailija Hannu Salama. He ovat halukkaat rikkomaan kuvan Mannerheimista, joka kuva ei heitä miellytä. Heidän kerrotaan saavan tukea filmihankkeelleen Suomen Elokuvasäätiöltä, jonka rahoituksesta me veronmaksajat pääosaltaan vastaamme yhdessä veikkaajien ja lottoajien kanssa. Ylen rooli on olla yhtenä tukijana ja aikanaan myös filmin esittäjänä kanavalla, jonka toiminnan me lupamaksujen maksajat rahoitamme.
Eivät nämä instituutiot noin vaan rahaa ja toimintaedellytyksiä jaa. Takana ovat ihmiset päättäjinä. Tänään onkin aihetta kysyä, mikä Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohnin rooli on? Mitkä päättäjän kortit ovat olleet Ylen toimitusjohtajan Mikael Jungnerin kädessä? Ylimmälle johdollehan vastuu aina kuuluu – vaikka alaiset olisivatkin käyttäneet heille kuuluvaa toimivaltaa.
Se on selvää, että kaiken maailman radikaalit ovat aina piiloutumassa taiteen vapauden taakse. He myös mielellään puhuvat sensuurista, jos johonkin ”taiteeseen” halutaan puuttua. Näinhän tapahtui viimeksi lapsipornosta kertovan taidenäyttelyn yhteydessäkin, jossa poliisi ja taiteilija joutuivat keskustelemaan siitä, oliko kyseessä lapsipornon esittäminen vai sen kieltäminen. Varmaa on, että he tässäkin yhteydessä tulevat korostamaan ”taiteen” vapautta ja paheksumaan ennakkokeskustelua, jonka he ovat valmiit katsomaan ennakkosensuuriksi.
Asiantuntijat, viimeksi kenraali Gustav Hägglund, ovat paljastaneet filmisuunnitelman sisältävän samoja aineksia kuin punaisen armeijan sota-aikaisten, Mannerheimia solvanneiden propagandafilmienkin. Näinkö todella on? Tällaisen, Suomen Marsalkan muistoa häpäisevän elokuvan puuhaajien päät on kuvaannollisesti sanoen asetettava pölkylle ja mediassa koko kansan nähtäväksi; maan historian oikean kirjoituksen ja sen merkkihenkilöitten kunnian turvaamisen vuoksi.
Tiedoksi sinulle Raimo:
Päätös Uralin perhosen tuotantotuesta on tehty 6.4.2006, jolloin Irina Krohn oli kansanedustaja ja perustuslakivaliokunnan jäsen, ei Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja.
Suomen elokuvasäätiö jakaa veikkausvoittovaroja, ei veroin kerättyjä varoja. Myös säätiön toimintamenot katetaan pelkästään veikkausvaroin.
Viime päivien uutisvirta on valottanut filmisuunnitelmaa, jonka kerrotaan esittävän Suomen Marsalkka Mannerheimia homona ja jonka tarkoituksena on muutoinkin vetää Marsalkka alas alustalta, jolle hän ansioittensa johdosta on noussut.
Mutta ovatko filmin puuhaajat tiedostaneet, mitä ratsastajapatsas Mannerheimintien alussa kertoo? Ovatko he uutisarkistoista katsoneet, minkälaiset tiheät kansanjoukot katujen varsilla kunnioittivat Marsalkan muistoa, kun hänet tykkilavetilla, kenraalien vartioimana, saatettiin viimeiseen lepoonsa Hietaniemen sankarihautausmaalle, sankarihautojen viereen? Ovatko he tietoisia siitä, kuinka pelkän Marskin nimen mainitseminen valoi sota-aikana uskoa rintamamiehiin, jotka uskoivat hänen ylipäällikkyyteensä maan vapauden pelastajana?
Suunnitelman äitihahmona kerrotaan olevan ohjaaja Katariina Lillqvist ja hänen taustatukenaan kirjailija Hannu Salama. He ovat halukkaat rikkomaan kuvan Mannerheimista, joka kuva ei heitä miellytä. Heidän kerrotaan saavan tukea filmihankkeelleen Suomen Elokuvasäätiöltä, jonka rahoituksesta me veronmaksajat pääosaltaan vastaamme yhdessä veikkaajien ja lottoajien kanssa. Ylen rooli on olla yhtenä tukijana ja aikanaan myös filmin esittäjänä kanavalla, jonka toiminnan me lupamaksujen maksajat rahoitamme.
Eivät nämä instituutiot noin vaan rahaa ja toimintaedellytyksiä jaa. Takana ovat ihmiset päättäjinä. Tänään onkin aihetta kysyä, mikä Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohnin rooli on? Mitkä päättäjän kortit ovat olleet Ylen toimitusjohtajan Mikael Jungnerin kädessä? Ylimmälle johdollehan vastuu aina kuuluu – vaikka alaiset olisivatkin käyttäneet heille kuuluvaa toimivaltaa.
Se on selvää, että kaiken maailman radikaalit ovat aina piiloutumassa taiteen vapauden taakse. He myös mielellään puhuvat sensuurista, jos johonkin ”taiteeseen” halutaan puuttua. Näinhän tapahtui viimeksi lapsipornosta kertovan taidenäyttelyn yhteydessäkin, jossa poliisi ja taiteilija joutuivat keskustelemaan siitä, oliko kyseessä lapsipornon esittäminen vai sen kieltäminen. Varmaa on, että he tässäkin yhteydessä tulevat korostamaan ”taiteen” vapautta ja paheksumaan ennakkokeskustelua, jonka he ovat valmiit katsomaan ennakkosensuuriksi.
Asiantuntijat, viimeksi kenraali Gustav Hägglund, ovat paljastaneet filmisuunnitelman sisältävän samoja aineksia kuin punaisen armeijan sota-aikaisten, Mannerheimia solvanneiden propagandafilmienkin. Näinkö todella on? Tällaisen, Suomen Marsalkan muistoa häpäisevän elokuvan puuhaajien päät on kuvaannollisesti sanoen asetettava pölkylle ja mediassa koko kansan nähtäväksi; maan historian oikean kirjoituksen ja sen merkkihenkilöitten kunnian turvaamisen vuoksi.
Tiedoksi sinulle Raimo:
Päätös Uralin perhosen tuotantotuesta on tehty 6.4.2006, jolloin Irina Krohn oli kansanedustaja ja perustuslakivaliokunnan jäsen, ei Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja.
Suomen elokuvasäätiö jakaa veikkausvoittovaroja, ei veroin kerättyjä varoja. Myös säätiön toimintamenot katetaan pelkästään veikkausvaroin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Raimo Ilaskivi (vuoteen 1947 Hämäläinen, s. 26. toukokuuta 1928 Ruokolahti) on kokoomuslainen kansanedustaja, ylipormestari, europarlamentaarikko ja presidenttiehdokas. Ilaskiven poliittista uraa on vahvasti leimannut markkinatalouden puolustus.
Konttoripäällikkö Ragnar Alfred Hämäläisen ja kansakoulunopettaja Elli Aleksandra Lahtisen poika kirjoitti Rauman lyseosta ylioppilaaksi vuonna 1947, tämän jälkeen opinnot jatkuivat nopeassa tahdissa Helsingin yliopistossa: valtiotieteitten maisteriksi Ilaskivi valmistui 1950, lisensiaatiksi 1954 ja tohtoriksi 1958. Väitöskirjan aiheena oli Valtiontalouden automaattinen vastavaikutus suhdanteiden vaihtelussa.
Jo maisterina 1951 Ilaskivi sai paikan Pohjoismaiden yhdyspankista tilastovirkailijana. Tointa hän hoiti vuoteen 1954 saakka. Siviiliammatin ohessa Ilaskivi oli Helsingin yliopiston kansantaloustieteen assistenttina 1952–1953.
Lisensiaatintyön valmistuttua Ilaskivi siirtyi Suomen pankkiyhdistyksen palvelukseen. Sen tiedotusosaston päällikkönä hän oli 1954–1960, asiamiehenä 1961–1972 ja toimitusjohtajana 1972–1979. Samaan aikaan Ilaskivi oli myös Suomen teollisuuspankin toimitusjohtaja 1957–1979, Helsingin arvopaperipörssin varajohtajana ja johtajana 1961–1979 sekä Vientiluotto oy:n toimitusjohtaja 1956–1962. Helsingin yliopiston kansantaloustieteen dosentti Ilaskivi oli 1959–1979.
Ensimmäinen poliittinen virka, jota Ilaskivi hoiti oli pääministerin sihteeriys 1958. Kansanedustajaksi Ilaskivi valittiin eduskuntavaaleissa 1962. Eduskunnassa hän istui vuoteen 1975, eduskuntaryhmänsä puheenjohtaja hän oli 1971–1973 ja 1975. Presidentin valitsijamiehenä Ilaskivi toimi 1968, 1978 ja 1982. Vielä eläkeläisenä Ilaskivi valitiin Euroopan parlamenttiin vuosiksi 1996–1999. Helsingin kaupunginvaltuutettu hän oli 1957–1979 ja kaupunginhallituksen jäsen 1959–1979.
Monet Ilaskiven tehtävät päättyivät, koska hänet valittiin vuonna 1979 Helsingin kaupunginjohtajaksi. Seuraavana vuonna hän sai ylipormestarin arvon. Tehtävää hän hoiti vuoteen 1991. Kokoomuksen presidenttiehdokas Ilaskivi oli 1994.
Monien virkojen, toimien ja luottamustoimien ohella Ilaskivellä on ollut useita eri yritysten hallintoneuvostojen jäsenyyksiä.
Vuodesta 1999 vuoteen 2009 Ilaskivi on ollut kansainvälisen, ekumenisen, Aleksandrian ja Koko Afrikan patriarkan ja paavin Theodoros II:n suojeleman Konstantinus Suuren Ritarikunnan kansleri. Vuonna 2009 hänet kutsuttiin Ritarikunnan varasuurmestariksi.