Olen pitkään mettinyt kaikkea elämän tarkoitusta, pättymistä, ym..
Siskoni kuoli auto-onnettomuudessa miehensä kanssa muutama vuosi sitten kun olin 14. Heiltä jäi eloon kuin ihmeen kaupalla 2 pientä, suloista, poikaa, jotka muuttivat asumaan meille ja vanhemmistani tuli heidän huoltajiaan. Siskoni mies menehtyi samana iltana ja siskoni säilyi vielä kuuauden hengissä. Koko sen ko kuukauden ajan vain rukoilin, että siskoni tervehtyisi, rukoilin koko päivän ympäri kotona ja koulussa ja kaikkialla. Suunnittelin, että sitten kun sisikoni muuttaa meille, työnnän sitä rullatuolissa vaikka maailman tappiin asti jos on tarvis.
Aina kun kävimme teholla katsomassa siskoani olisin halunnut sanoa jotain mutta en pystynyt avaamaan suutani. Lopulta yhtenä tiistai iltana meille soitettiin ja äitäni pyydettiin puhelimeen. Tiesin sen silloin. Aloin itkeä hysteerisesti lattialla, mutta sitten kaiken itkun jälkee olin ehkä helpottunut, siskoni pääsi miehensä luo. Ja toisekseen hänellä oli niin pahat aivovauriot ettei hän olisi toipunut kuin lapsen tasolle henkisesti, jos sitäkään.
Tapauksen jälkeen ajattelin, ettei mitään pahaa ikinä enää tapahdu meidän perheelle. No sitten meni loputkin isovanhemmista, isäni joutui pariin otteeseen sairaalaan 1. kerran liiasta ryyppäämisestä (sopivasti päivää ennen rippijuhliani) ja 2. kerran tupkoinnista. Otin sen hirveän raskaasti, koska olen aina ollut isän pikku prinsessa. Ja nyt vanhemmat ovat vielä eroamassa 33 aviovuoden jälkeen.
Tiedän, että monilla on mennyt huonomminkin. Tänään viimeksi mietin Haitin uhreja joilla oli jo valmiiksi vaikeata ennen maanjäristyksiä. Mutta tiedän myös ihmisiä jotka ovat eläneet ikään kuin kuplassa eivätkä ole joutuneet kokemaan muuta kuin kultakalan kuoleman.
Haluaisin kuitenkin tietää mitä te muut ajattelette kaikista elämän vastoinkäymisistä. Onko ne kaikki vähän niin kuin "Jobin postia", tapahtuuko ne muuten vain ilman mitään syytä ja miksi joiltakin viedään kauhalla ja annetaan teelusikalla?
Siskoni kuoli auto-onnettomuudessa miehensä kanssa muutama vuosi sitten kun olin 14. Heiltä jäi eloon kuin ihmeen kaupalla 2 pientä, suloista, poikaa, jotka muuttivat asumaan meille ja vanhemmistani tuli heidän huoltajiaan. Siskoni mies menehtyi samana iltana ja siskoni säilyi vielä kuuauden hengissä. Koko sen ko kuukauden ajan vain rukoilin, että siskoni tervehtyisi, rukoilin koko päivän ympäri kotona ja koulussa ja kaikkialla. Suunnittelin, että sitten kun sisikoni muuttaa meille, työnnän sitä rullatuolissa vaikka maailman tappiin asti jos on tarvis.
Aina kun kävimme teholla katsomassa siskoani olisin halunnut sanoa jotain mutta en pystynyt avaamaan suutani. Lopulta yhtenä tiistai iltana meille soitettiin ja äitäni pyydettiin puhelimeen. Tiesin sen silloin. Aloin itkeä hysteerisesti lattialla, mutta sitten kaiken itkun jälkee olin ehkä helpottunut, siskoni pääsi miehensä luo. Ja toisekseen hänellä oli niin pahat aivovauriot ettei hän olisi toipunut kuin lapsen tasolle henkisesti, jos sitäkään.
Tapauksen jälkeen ajattelin, ettei mitään pahaa ikinä enää tapahdu meidän perheelle. No sitten meni loputkin isovanhemmista, isäni joutui pariin otteeseen sairaalaan 1. kerran liiasta ryyppäämisestä (sopivasti päivää ennen rippijuhliani) ja 2. kerran tupkoinnista. Otin sen hirveän raskaasti, koska olen aina ollut isän pikku prinsessa. Ja nyt vanhemmat ovat vielä eroamassa 33 aviovuoden jälkeen.
Tiedän, että monilla on mennyt huonomminkin. Tänään viimeksi mietin Haitin uhreja joilla oli jo valmiiksi vaikeata ennen maanjäristyksiä. Mutta tiedän myös ihmisiä jotka ovat eläneet ikään kuin kuplassa eivätkä ole joutuneet kokemaan muuta kuin kultakalan kuoleman.
Haluaisin kuitenkin tietää mitä te muut ajattelette kaikista elämän vastoinkäymisistä. Onko ne kaikki vähän niin kuin "Jobin postia", tapahtuuko ne muuten vain ilman mitään syytä ja miksi joiltakin viedään kauhalla ja annetaan teelusikalla?
Vastaukset 2
Vanhimmat
joutuu kokemaan suruja ja vastoinkäymisiä, myös ne, jotka ulospäin näyttävät elävän kuplassa. Jokainen jolla on läheisiä, joutuu heitä menettämäänkin, jos ei itse menehdy ensin. Otan osaa sinun suruusi.
Ei niille ikäville tapahtumille vain mitään voi, eikä niile mitään syytä ole. Niitä vain tapahtuu ja ne on yritettävä hyväksyä oli se miten vaikeaa tahansa. Jokaiselle niitä kuitenkin eteen tulee. Ihminen voi valita paidan värin mutta todella suuriin asioihin emme voi vaikuttaa. Se kaikki kuuluu elämään. Ikävät tapahtumat voivat räjäyttää elämän sirpaleiksi hetkessä, mutta niiden kokoaminen uudeksi elämäksi voi viedä vuosia. Itse tässä katselen vielä sirpaleita ympärilläni kun vaimoni kuoli viime kuussa. En ole saanut mitään vielä kerättyä. Nämä ovat kuitenkin tapahtumia joille ei voi mitään eikä syyllisiä kannata etsiä. On vain jotenkin jaksettava eteenpäin. Jollain tavalla.