Näillä palstoilla kun ei ole sellaista palautepalstaa, joissa voisi antaa palautetta esim. yleisradion toimittajille, niinpä päätin valita tämän palstan ko. aihetta koskien.
Juuri muutama minuutti sitten toimittaja Eve Mantu ohjelmassaan mainitsi, miten heidän ikäluokkansa on ensimmäinen sukupolvi, joka "ei käytä vitsaa lastensa kasvatuksessa" (ei suora lainaus).
Nyt Eve Mantu on pahasti väärillä uskomuksen jälillä tämän "vitsakasvatuksen kulttuurin" suhteen. Esim. itse en suureen ikäänluokkaan kuuluvana käyttänyt vitsaa kasvattaessani lastani, eikä käyttänyt pari sisartanikaan. Ja jo lapsena huomasin, miten sotien aikaisistakin sukupolveista toiset vanhemmat eivät kasvattaneet lastaan vitsan käytöllä, vaan opastamalla lapsiaan empaattisesti.
Vaikka maailman "viisauksissa" on aina kirjoitettu, miten ihminen kasvaa sen luontoiseksi, mikä on luotu hänen kohtalokseen eli että siksi meille ihmisistä jokaiselle on annettu ihan oma, erikoislaatuonteinen ja yksilöllinen luonne, jota jokaisen itse pitää elämänsä aikana koulita, en voi tietää varmasti, onko tämä totta. Vain oman suhteelliseen suppeaan kokemukseeni perustuen oletan, että ihminen joko syntyy ei-lapsirakkaaksi perheenäidiksi tai päinvastoin. Käsittääkseni jokainen lastaan rakastava, joka ei anna muiden asioiden tulla häiritsemään omaa perhe-elämää, voi saavuttaa sellaisen rauhan ja mielentilan, jossa on aikaa miettiä, miten haluan itseäni kohdeltavan, samalla tavalla minun lastani kasvatettava. Jos lyö lastaan, ei se ole viisauden ja älykkyyden merkki. Se on oman tien tuhon merkki ihan kuin mikä muu väkivalta tahansa. Ei sitä voi laeilla ohjata. Sen arvon saavuttamisen työ jokaisen äidin ja isän on tehtävä omassa hiljaisessa mielessään, eikä menneitä sukupolvia nolaten tai mitätöiden.
Ennen ei tarvittu lakeja väkivallan vuoksi, sillä se oli hyvä opettaja, mitä väkivalta merkitsee. Kaikkein pahiten sen joutuivat kantapään kautta kokemaan päättäjien vallan alle pakotetut ja sotaan pakotetut miehet, joista osa ei ollut edes ns. täysi-ikäisiä.
Kysyn toimittaja Eve Mantulta, voiko sinun mielestäsi sodasta selvitä luonteensa puolesta terveenä ihmisenä? Me suuret ikäluokat halusimme tarjota lapsillemme paremman ja onnellisemman elämän, mitä meillä oli. Mutta se ei tarkoita sitä, että halusimme teistä itsekkäitä ja omahyväisiä kakaroita, joiden on vaikea kasvaa aikuiseksi ihmiseksi. Tai sitä, että alkaisitte halveksia meitä siksi, koska halusimme antaa lapsillemme turvallisemman elämän kuin mitä itsellämme oli.
Meidän duunari-ikäluokkiin kuuluvilla ei ollut aikaa myöskään tähän ns. "murrosikään". Meidän piti tehdä työtä kuusi päivää viikossa. Eliittiä eli opiskelevaa elämää ne murrosvaiheet vaivasivat, josta meikäläinen myös on vetänyt elämänsä aikana monet johtopäätökset.
Toivon Eve Mantun pohjustavan paljon, paljon enemmän tietopohjaansa lähihistorian ja vieläkin kaukaisemman historian suhteen, ovatko "kaikki suomalaiset" aina ja iankaikkisesti kasvattaneet lapsiaan vitsan eli väkivallan avulla, unohtamatta henkistä väkivaltaa, joka on väkivallan pahin muoto, jonko EU-intoiset poliittisen päättäjät lanseerasivat meidän sairastuttamiseksi. Itse olen eri mieltä tästäkin asiasta. Se on LUONNEKYSYMYS.
Te nykyajan nuoret äidit elätte paljon, paljon henkisesti sairaammassa yhteiskunnassa kuin mitä me, sotilaiden jälkeläiset. Meistä osa sentään ymmärsi, miksi isällä oli paha olo ja miksi hänen sietokykynsä välillä loppui. Me ymmärsimme. Me, paljon parjattu ja yhteiskuntamme toimesta mitätöity SUURI SUOMALAINEN IKÄLUOKKA. Menkää itseenne ja hävetkää. Elämässä yhdestäkään ihmisestä ei koskaan voi tulla täydellistä tai täydellisen huonoa ihmisistä, opiskeli miten paljon tahansa tai oli miten rikas hyvänsä.
Juuri muutama minuutti sitten toimittaja Eve Mantu ohjelmassaan mainitsi, miten heidän ikäluokkansa on ensimmäinen sukupolvi, joka "ei käytä vitsaa lastensa kasvatuksessa" (ei suora lainaus).
Nyt Eve Mantu on pahasti väärillä uskomuksen jälillä tämän "vitsakasvatuksen kulttuurin" suhteen. Esim. itse en suureen ikäänluokkaan kuuluvana käyttänyt vitsaa kasvattaessani lastani, eikä käyttänyt pari sisartanikaan. Ja jo lapsena huomasin, miten sotien aikaisistakin sukupolveista toiset vanhemmat eivät kasvattaneet lastaan vitsan käytöllä, vaan opastamalla lapsiaan empaattisesti.
Vaikka maailman "viisauksissa" on aina kirjoitettu, miten ihminen kasvaa sen luontoiseksi, mikä on luotu hänen kohtalokseen eli että siksi meille ihmisistä jokaiselle on annettu ihan oma, erikoislaatuonteinen ja yksilöllinen luonne, jota jokaisen itse pitää elämänsä aikana koulita, en voi tietää varmasti, onko tämä totta. Vain oman suhteelliseen suppeaan kokemukseeni perustuen oletan, että ihminen joko syntyy ei-lapsirakkaaksi perheenäidiksi tai päinvastoin. Käsittääkseni jokainen lastaan rakastava, joka ei anna muiden asioiden tulla häiritsemään omaa perhe-elämää, voi saavuttaa sellaisen rauhan ja mielentilan, jossa on aikaa miettiä, miten haluan itseäni kohdeltavan, samalla tavalla minun lastani kasvatettava. Jos lyö lastaan, ei se ole viisauden ja älykkyyden merkki. Se on oman tien tuhon merkki ihan kuin mikä muu väkivalta tahansa. Ei sitä voi laeilla ohjata. Sen arvon saavuttamisen työ jokaisen äidin ja isän on tehtävä omassa hiljaisessa mielessään, eikä menneitä sukupolvia nolaten tai mitätöiden.
Ennen ei tarvittu lakeja väkivallan vuoksi, sillä se oli hyvä opettaja, mitä väkivalta merkitsee. Kaikkein pahiten sen joutuivat kantapään kautta kokemaan päättäjien vallan alle pakotetut ja sotaan pakotetut miehet, joista osa ei ollut edes ns. täysi-ikäisiä.
Kysyn toimittaja Eve Mantulta, voiko sinun mielestäsi sodasta selvitä luonteensa puolesta terveenä ihmisenä? Me suuret ikäluokat halusimme tarjota lapsillemme paremman ja onnellisemman elämän, mitä meillä oli. Mutta se ei tarkoita sitä, että halusimme teistä itsekkäitä ja omahyväisiä kakaroita, joiden on vaikea kasvaa aikuiseksi ihmiseksi. Tai sitä, että alkaisitte halveksia meitä siksi, koska halusimme antaa lapsillemme turvallisemman elämän kuin mitä itsellämme oli.
Meidän duunari-ikäluokkiin kuuluvilla ei ollut aikaa myöskään tähän ns. "murrosikään". Meidän piti tehdä työtä kuusi päivää viikossa. Eliittiä eli opiskelevaa elämää ne murrosvaiheet vaivasivat, josta meikäläinen myös on vetänyt elämänsä aikana monet johtopäätökset.
Toivon Eve Mantun pohjustavan paljon, paljon enemmän tietopohjaansa lähihistorian ja vieläkin kaukaisemman historian suhteen, ovatko "kaikki suomalaiset" aina ja iankaikkisesti kasvattaneet lapsiaan vitsan eli väkivallan avulla, unohtamatta henkistä väkivaltaa, joka on väkivallan pahin muoto, jonko EU-intoiset poliittisen päättäjät lanseerasivat meidän sairastuttamiseksi. Itse olen eri mieltä tästäkin asiasta. Se on LUONNEKYSYMYS.
Te nykyajan nuoret äidit elätte paljon, paljon henkisesti sairaammassa yhteiskunnassa kuin mitä me, sotilaiden jälkeläiset. Meistä osa sentään ymmärsi, miksi isällä oli paha olo ja miksi hänen sietokykynsä välillä loppui. Me ymmärsimme. Me, paljon parjattu ja yhteiskuntamme toimesta mitätöity SUURI SUOMALAINEN IKÄLUOKKA. Menkää itseenne ja hävetkää. Elämässä yhdestäkään ihmisestä ei koskaan voi tulla täydellistä tai täydellisen huonoa ihmisistä, opiskeli miten paljon tahansa tai oli miten rikas hyvänsä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.