Nyt menee oikeastaan jo paremmin, mutta puolisen vuotta sitten olin jo valmis luovuttamaan talousahdingon kanssa. Olen aina tehnyt matalapalkkaista työtä, mutta huolehtinut aina ainakin välttävästi laskuista ja välttänyt velkaantumista. Menin pari vuotta sitten naimisiin silloisen poikaystäväni kanssa, jolla ei tosin ollut luottotietoja, työpaikkaa tai tulojakaan, mutta rakkaus oli sokea... Ennenkun huomasinkaan, olivat isoisäni perinnöksi jättämät rahat menneet (ne oli tarkoitus säästää asunnon pesämunaksi sitten joskus) ja erilaista luottoa ja vippiä kertynyt toistakymmentä tonnia, minun nimissäni toki, eihän miehelleni maksuhäiriöisenä olisi mitään myönnetty.
En muista, koska oikein havahduin siihen, että velka oli ja pysyi, ei mieheni mitään takaisin maksaisi, vaikka sitä lähes päivittäin hoki. Päinvastoin, enemmän häntä kiinnosti, mistä saisi lainattua lisää rahaa. Vanhemmilleni en kehdannut kertoa mitään, itsepä olin idioottina uskonut saavani rahat takaisin, ja nyt oli jo liian myöhäistä. Nimiini ei onneksi myönnetty enempää vippejä edellisten vuoksi, mutta jo olemassaolevan velan maksamiseen menisi ulosoton kautta vuosia. Mieheni silmissä ne olivat minun velkojani, vaikka suurin osa velkarahasta oli mennyt juuri hänen menoihinsa. Missään vaiheessa ei tullut puhettakaan, että hän voisi esim ottaa osan omiin nimiinsä tai auttaa muuten kuin vain lupailemalla turhia.
Viimeinen pisara oli, kun saimme häädön mieheni pimitettyä minulta parin kuukauden vuokravelkarästit. Kai hän oli kuvitellut vanhempieni maksavan ne, kuten pari kertaa ennenkin. Kun näin ei käynyt, hän oletti heidän ostavan minulle oman asunnon, johon hänkin pääsisi muuttamaan.
Siinä vaiheessa tein niin kun olisi pitänyt jo aikoja sitten tehdä, kerroin vanhemmilleni kaiken ja muutin häpeissäni takaisin lapsuudenkotiin. Lähes kymmenen vuotta sitten olin muuttanut pois, enkä varmasti ollut suunnitellut palaavani takaisin koko maallinen omaisuus menneenä, parinkymmenen tonnin velat taakkana. Töissä kävin ja käyn koko ajan, mutta palkkani ei muutenkaan ole mikään päätä huimaava, saati sitten ulosottomiehen jälkeen..
Onneksi sain ystävän kautta uuden asunnon, päätin hakea avioeroa ja pysyä vastedes kaukana kaikista ihmisistä, jotka olivat käyttäneet hyväuskoisuuttani hyväksi. Heitä ikävä kyllä riitti. Kalliiksi se tuli, mutta opinpahan pitämään vastedes puoleni ainakin rahanpyytelijöitä ja vastaavia vastaan. Miksi minun tulisi olla koko ajan muita auttamassa. kun tuli selväksi. miten paljon itse sain apua hädän hetkellä? En tiedä, mitä olisin ilman vanhempieni ja muutaman oikean ystävän apua tehnyt. Ex-mieheeni en ole ollut moneen kuukauteen missään yhteydessä, mutta kuulin kavereiden kautta, että hän haluaisi sopia asiat jne, nyt onneksi tajoan, että ei hän muuta halua kuin elättäjää ja lisää rahaa ilman työtä.
Minulle se tuli maksamaan lähes 5 vuotta aikaa ja n 20 000 euroa rahaa, mutta opin toivottavasti loppuiäkseni olematta luottamasta liikaa kehenkään.
En muista, koska oikein havahduin siihen, että velka oli ja pysyi, ei mieheni mitään takaisin maksaisi, vaikka sitä lähes päivittäin hoki. Päinvastoin, enemmän häntä kiinnosti, mistä saisi lainattua lisää rahaa. Vanhemmilleni en kehdannut kertoa mitään, itsepä olin idioottina uskonut saavani rahat takaisin, ja nyt oli jo liian myöhäistä. Nimiini ei onneksi myönnetty enempää vippejä edellisten vuoksi, mutta jo olemassaolevan velan maksamiseen menisi ulosoton kautta vuosia. Mieheni silmissä ne olivat minun velkojani, vaikka suurin osa velkarahasta oli mennyt juuri hänen menoihinsa. Missään vaiheessa ei tullut puhettakaan, että hän voisi esim ottaa osan omiin nimiinsä tai auttaa muuten kuin vain lupailemalla turhia.
Viimeinen pisara oli, kun saimme häädön mieheni pimitettyä minulta parin kuukauden vuokravelkarästit. Kai hän oli kuvitellut vanhempieni maksavan ne, kuten pari kertaa ennenkin. Kun näin ei käynyt, hän oletti heidän ostavan minulle oman asunnon, johon hänkin pääsisi muuttamaan.
Siinä vaiheessa tein niin kun olisi pitänyt jo aikoja sitten tehdä, kerroin vanhemmilleni kaiken ja muutin häpeissäni takaisin lapsuudenkotiin. Lähes kymmenen vuotta sitten olin muuttanut pois, enkä varmasti ollut suunnitellut palaavani takaisin koko maallinen omaisuus menneenä, parinkymmenen tonnin velat taakkana. Töissä kävin ja käyn koko ajan, mutta palkkani ei muutenkaan ole mikään päätä huimaava, saati sitten ulosottomiehen jälkeen..
Onneksi sain ystävän kautta uuden asunnon, päätin hakea avioeroa ja pysyä vastedes kaukana kaikista ihmisistä, jotka olivat käyttäneet hyväuskoisuuttani hyväksi. Heitä ikävä kyllä riitti. Kalliiksi se tuli, mutta opinpahan pitämään vastedes puoleni ainakin rahanpyytelijöitä ja vastaavia vastaan. Miksi minun tulisi olla koko ajan muita auttamassa. kun tuli selväksi. miten paljon itse sain apua hädän hetkellä? En tiedä, mitä olisin ilman vanhempieni ja muutaman oikean ystävän apua tehnyt. Ex-mieheeni en ole ollut moneen kuukauteen missään yhteydessä, mutta kuulin kavereiden kautta, että hän haluaisi sopia asiat jne, nyt onneksi tajoan, että ei hän muuta halua kuin elättäjää ja lisää rahaa ilman työtä.
Minulle se tuli maksamaan lähes 5 vuotta aikaa ja n 20 000 euroa rahaa, mutta opin toivottavasti loppuiäkseni olematta luottamasta liikaa kehenkään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sitten varmaan vähän isommassa mittakaavassa ymmärrät myös niitä yhteiskunnan tilasta huolestuneita kirjoittajia jotka itse käyvät töissä, ja joutuvat siinä ohessa ottamaan ja maksamaan velkaa siivelläeläjien elättämiseksi? Ymmärrät miltä tuntuu kun hyväuskoisuutta ja -tahtoisuutta käytetään hyväksi vailla minkäänlaista taetta siitä että rahoille saisi jotain vastinetta, tai veloille maksajie edes seuraavasta sukupolvesta?
Minusta pidät itseäsi uhrina. Et sinä ole mikään uhri. Kyllä, sinua on käytetty hyväksi mutta ei aikuinen ihminen voi olla noin sinisilmäinen, ei edes rakkauden tähden. Minä en ole koskaan suostunut ottamaan tai takaamaan yhtäkään lainaa. Ei sitten tullut mieleen, että vaikka rakastan tätä ihmistä niin ero voi tulla?
Maksa velkasi, itse olet rahojen käytöstä päättänyt. Jos sinua on huijattu asia kuuluu poliisille.
Asumaan ei kannata ruveta, jos mies heti alussa tekee selväksi, nainen maksaa kulut.
Toisaalta rakkautta ei voi rahassa mitata, vaikka joku kenkkuilisi, itse tiedät oliko aika sen arvoista.
Tuollaiseen se tyhmyys ajaa. Ei se mies tyhmä ole vaan sinä. Kylmä totuus.
Aloittaja kertoi tarinansa, mutta mitä hän kertomisesta saikaan? Hän sai vaihingoniloista ja ilkeaa ilkkumista.
Valitettavasti eivät kaikki ihmiset ole kovia vaan monella on ikävä toisen luo ja kova rakkauden kaipuu.
Siihen tarpeeseen valitettavasti vaan huijaavat siipeilijät osaavat iskeä.
Paha olla jälkiviisas , mutta kovan läksyn aloittaja sai, ihan tarpeettoman kovan läksyn.
Olen moraalisesti närkästynyt tuollaisista siipeilijöistä jotka käyttävät toisten ihmisten hyvänuskoisuutta ja yhteiskunnan tukea hyväkseen.
Valitettavasti vaan edellä kerrotun kaltaiset parasiitit eli loiset ovat harmittavan yleisiä ja lypsävät hyvänuskoisia ihmisiä senkus kerkeävät.
Mä osaan jo tarkkaan lusmuilijan tunnusmerkit eli katteettomat lupaukset ja vakuuttelut ihanasta elämästä.
Kili kili kellojen pitäis jo heti soida jos ei omat eplimerkit riitä elämiseen vaan pitää olla koko ajan velkaa ottamassa eikä lusmake koskaa osaakaan eikä haluakaan elää suu säkkiä myöten. Heti pitää potkia "Ernesti" pihalle jos ei ole aikomustakaan tuoda senasia talouteen.
On vaan kallista hubaa köyhälle ja pienipalkkaiselle elättää jjotakin ernestiä saamatta itse mitään siitä suhteesta.
Vaikka se totta onkin, että aloittaja oli hieman turhan luottavainen ukkoonsa, niin turha siitä on alkaa tässä vaiheessa aukomaan päätänsä. Kävi mitä kävi, ja kalliiksi tuli.
Tuollaiset "miehet" saisi kyllä viedä saunan taakse. Selkärangattomia, egoistisia luusereita. Ja valitettavan usein niin kovin hyviä puhumaan ja vakuuttelemaan.
Mutta onneksi homma kuitenkin päättyi lopulta hyvin. Vaikka kyseessä on suhteellisen pieni summa, saattaa se pistää monen matalapalkkaisen elämän täysin sekaisin. UO on niin pirun kallis laskuttaja.