Varmaan jollakin on enemmän ollut hautajaisia, mutta itselläni tuntuu olevan aika pahalta jo. Eka tätini kuoli syöpään pari vuotta sitten, viime vuonna talvella pappani kuoli vanhuuteen ja nyt toinen tätini syöpään.
Mutta tämä pisti miettimään, että onko ihmiset ollee kohdallani täysiä idiootteja vai mistä on kyse.
Olin pääsemässä ensimmäistä vuotta loppuun lähihoitaja koulussani ja kun kuulin tätini kuolemasta, kukaan ei pahemmin sanonut: Otan osaa. Vaikka olin murtunut hieman. Ja kun tulin hautajaisista... Kukaan ei kysynyt vointiani mitenkään.
Pappani kuolema sattui vuorostaan työharjoittelun aikana. Olin vielä pahimmassa tapauksessa töissä vanhusten kanssa... Sanoin, että en voi oikein hyvin, että hyvinkin läheinen ja rakas ja ainoa isovanhempi kuollut... Eipä sanoneet mitään työharjoittelupaikassa. En saanut siis surra, kun vasta 4h jälkeen, kun pääsin kotiin.
Ja nyt... Ehkä eka kerran elämässäni sain tukea töissä. Sain lähteä 2h aiemmin pois töistä... Työkaverit otti osaa suruuni ja antoivat tukensa. Ja sanoivat vielä, että saan olla yhden päivän vapaalla, jos minusta tuntuu siltä.
Että ovatko ihmiset niin kylmiä nykyään, etteivät edes viitsi osoittaa tukensa vai mikä siinä on, kun saa yksin surea ja itkeä... Mutta onneksi kiitän tätini fiksuuttaa, että hän oli tehnyt jo aikaisin testamentin. Ei tule kamalaa perintöriitaa, mitä koin viimeksi pappani hautajaisten jälkeen.
Mutta tämä pisti miettimään, että onko ihmiset ollee kohdallani täysiä idiootteja vai mistä on kyse.
Olin pääsemässä ensimmäistä vuotta loppuun lähihoitaja koulussani ja kun kuulin tätini kuolemasta, kukaan ei pahemmin sanonut: Otan osaa. Vaikka olin murtunut hieman. Ja kun tulin hautajaisista... Kukaan ei kysynyt vointiani mitenkään.
Pappani kuolema sattui vuorostaan työharjoittelun aikana. Olin vielä pahimmassa tapauksessa töissä vanhusten kanssa... Sanoin, että en voi oikein hyvin, että hyvinkin läheinen ja rakas ja ainoa isovanhempi kuollut... Eipä sanoneet mitään työharjoittelupaikassa. En saanut siis surra, kun vasta 4h jälkeen, kun pääsin kotiin.
Ja nyt... Ehkä eka kerran elämässäni sain tukea töissä. Sain lähteä 2h aiemmin pois töistä... Työkaverit otti osaa suruuni ja antoivat tukensa. Ja sanoivat vielä, että saan olla yhden päivän vapaalla, jos minusta tuntuu siltä.
Että ovatko ihmiset niin kylmiä nykyään, etteivät edes viitsi osoittaa tukensa vai mikä siinä on, kun saa yksin surea ja itkeä... Mutta onneksi kiitän tätini fiksuuttaa, että hän oli tehnyt jo aikaisin testamentin. Ei tule kamalaa perintöriitaa, mitä koin viimeksi pappani hautajaisten jälkeen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
No ompa todella kummallista.. :o Luulisi nyt, että missä tahansa paikassa, koulussa tai töissä nyt ymmärrettäisi sen verran tukea toista, että edes kysyisi miten voi. Minä olen ollut työpaikassa joka oli täynnä juoruilevia kuppikuntia muodostavia eukkoja, mutta sieläkin sentään tajuttiin huolestua toisesta jos näki tai varsinkin kertoi olevansa vähän allapäin jostain. Jos ne vain ajattelivatkin, että haluat olla rauhassa etkä halua ketään kyselemään nyt mistään tai lähelle? Ei tule muutakaan mieleen..
Itse olen ollu kans monta kertaa hautajaisissa.
Ensin kuoli isoäitini ,sitten kuoli isäni ja sen jälkeen kuoli isoisäni.
Sen jälkeen meni jonkin aikaa kunnes ystäviäni alkoi kuolla.
Joka vuosi on melkein kuollut joku,mutta nyt oli pari vuotta väliä.
Nyt 4 kuukautta sitten kuoli taas erittäin hyvä ystäväni.Nyt kun olen jotenkin siitä selvinnyt,niin
eräs erittäin tärkeä ihminen kuoli 15.9.2010.
Eli nyt on taas hautajaiset edessä:(
En tiedä miten enää selviän tästä kaikesta surusta.
Eli nyt on jo toiset hautajaiset 4 kk:n sisällä:(
Jos pappa, mummo, täti, setä jne. kuolee, se on normaalia elämää kuitenkin. Se täytyy hyväksyä ja sen kanssa täytyy oppia elämään. Totta kai se voi myös satuttaa, mutta se ei ole ainoastaan paha asia. Jos se satuttaa, on ollut jotain arvokasta.
Mutta eihän noista kauheasti myötätuntupisteitä saa, siis melko kaukaisia. Itseltäni kuoli isä, veli ja aviomies 10 vuoden sisällä ja vielä porskutan, en tiedä miksi, mutta kuitenkin.
täällä on kolmet hautajaiset saman kuukauden aikana...
ihan lähipiirissä kaikki...
niin raskasta on nähdä sukulaisten kodeissa vain surua ja itkua ja tuskaa
ja itse itkeä menetettyjä läheisiä ja kysellä kaiken tämän tarkoitusta
pää täysin sekaisena kaikesta