täälläki

iopå kirjoitti:

on koko vuosi mennyt surun ja murheen alhossa. kun 3 sukulaista menee vuoden aikana, niin onhan tämä aivan karmeaa. tuntui kuukausi sitten etten saaa mistään kiinni tuntui että itsekin olen kuolemassa henkisesti. nuori ihminen menehtyi syöpään, 2 vanhusta toinen läheinen kuolivat pois. masennuin tämän viimeisen tapauksen jälkeen kuukaudeksi, mutta omalla tahdonvoimallani olen kuiten taistellut tästä voiton puolelle. kekseliäisyyttä se tosin on vaatinut..tuntui että en selviä pinnalle.hautajaiset olivat karmeita kun niihin liittyy vielä nuori perhe ja julma sairaus. tämän viimeisen tapauksen jälkeen katosin itseltäni suruun . vastustuskykyni meni ja sairastuin kuukauden aikana 2 sti flunssaan, joka ei ole parantunut vielä. minulla on ollut myrskyinen ja todella stressaava ja kuluttava vuosi.olen aivan loppu.haluan selvitä tästä kuitenkin. olin vielä vasta aivan rikki.haudoilla käynti helpottaa kunhan sitä ei tee jatkuvasti. täytyy napata välillä elämästä kiinni vaikka se toisinaan tuntuu mahdottomalta....iloiset asiat on kaivettavaa esille, mutta niitäkin on . aion selvitä tästä, onhan minulla työ ja kiva perhe.kuolema avaa aina uusia portteja . toisinaan uuteen valoon.ja uskon että tapaan kaikki kuolleet sukulaiseni sitten oman kuoleman jälkeen taivaassa. sekin auttaa selviämään surusta.en ole koskaan elämässäni kokenut näin raskasta vuotta, enkä usko että joudun kokemaankaan. eihän tälläistä melkein voi sietää. niin hirveää surun noidankehää on ollut minun elämäni koko vuosi, että voihan nyt sentään. olisin voinut mennä mielenterveystoimistoon jutteleen ja voitte uskoa että se oli mielessäni, joskus mietin että olen kyllä vahva ihminen kun olen tälläsestä pääsemässä yli, ja tuota pikaa.olen aivan ihmeissäni miten voi olla elämä helppoa kun ei ole mitään stressiä.ei sairautta, ei hautajaisten odottamista.ei mitään hirveää ole menossa elämässäni juuri nyt ollenkaan. olo on niin rauhallinen.stressini on purkautunut kohta ihan kokonaan, ei se hetkessä ole käynyt, on mennyt yli kuukausi. elin tuon vuoden kovissa tuskissa.ikävän, stressin ja luopumisen tuskat ovat olleet kamalia.sitten silmissäni on molemmissa vielä tosi pienet mustat pilkut, jotka näkyvät kirkkaalla säällä, ne ovat kait jotain lasiaissamentumia, mutta tietenkin surun ja murheen keskellä kuvittelin ja toisinaan vieläkin että sokeutuisin, johan sitä tulee mieleen vaikka mitä kun mielenterveys on kovalla koitoksellane pilkut ovat ja toisinaan vieläkin tulee mieleen että sokeudun ja saan syövän, nämä juontaa siitä kun sukulaiseni kuoli syöpään joka levisi rinnasta, mutta haluan ajatella että minä olen terve ja EN sokeudu, sillä jos ajattelen sairastuvani riskihän sairastumiseen tietenkin kasvaa.olen terve ihminen. tuntuu niin mahtavalta ajatella että minua EI VAIVAA MIKÄÄN. olen pääsemässä ylitse näistä hulluista luuloista, että minä muka sokeutuisin, niin miksihän ? pitkään pelkäsin tarkastaa omat rinnat, tein sen sillä nuoriakin sairastuu syöpään, en löytänyt mitään poikkeavaa. vain pienet lasiaissumentumat omat silmissäni, molemmissa.mutta en todellakaan sokeudu, en varmasti sokeudu.luulosairaus on pitänyt minua otteessaan jo jonkin aikaa.meinasin siis sairastua, niin , meinasin, vaan en kuitenkaan.varmaan huomenna menen taas käymään yhden kuolleen läheisen haudalla.ja olen kiitollinen että itse olen terve.minua tarvitaan tässä elämässä. lapset tarvitsevat minua, olen heille tärkeä.He tarvitsevat minua.siksi minun pitää selvitä ja jatkaa omaa elämääni, en voi enään piehtaroida surussa ja itsesäälin pyörteissä sillä on niin paljon miksi jatkaa elämääni.olen näin pääsemässä siis voiton puolelle surutyössäni. kukaan kuollut ei unohdu, enkä haluakaan että unohtuu, mutta luopuminen ja menetyksen tuskat ovat nyt historiaa.ja minähän en luuloineni sokeudu edes unissani. näin unta, että taas hautajaiset olivat. ehkä se oli omaa surutyötäni.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä